Hei syksy!

Aika herättää blogi horroksesta ja kylläpä olen ikävöinytkin tätä. Lähes koko tämä vuosi on ollut henkisesti sellainen koettelemus vaikeiden päätösten myötä, että tämäkin on tuntunut ihan ylivoimaiselta. Mieli on ollut kuin tyhjä muuri, johon ei tartu mikään eikä siellä synny mitään uutta. Hivenen pelottavakin kokemus.
Lukemani kirjat ovat pyyhkiytyneet mielestäni lähes samantien, kuten kaikki muutkin asiat.
Pyrkimyksenä on olla taas 100%:sti minä, mitä se tänä päivänä sitten ikinä onkaan.
Lukemisesta ja kirjoista saan kuitenkin edelleen niin paljon hyvää ja ihanaa, että niistä en luovu niin kauan kuin henki pihisee.
Ei enempiä avautumisia, vaan käynnistetään syksy hyvällä kirjalla.

Helmikuussa löysin Johanna Valkaman Itämeren Aurin, josta pidin aikas paljon (kirjoituksen löydät täältä) ja silloin toivoinkin sarjalle jatkoa ja sitähän onneksi tuli.
Linnavuoren Tuuli (Otava 2017) on toinen osa, jonka luin ensimmäisen kerran kesän alussa ja nyt ihan hiljattain uudestaan.
Edelleen eletään Hakoisten Linnavuoren maisemisssa rautakauden aikaan ja nyt parantaja Auri on asettunut sinne puolisonsa kanssa. Lapsiakin on saatu ja heistä vanhimmat, Tuuli ja Unti, koettelevat jo omien siipiensä lentoa.

Auri toivoisi tietysti tyttärestään jatkajaa parantajan työlleen ja muutenkin apua kodinhoidossa.
Tuuli on kuitenkin enemmän isänsä Haakonin kaltainen viikinkiluonne, sotaisa ja villi. Hän ei tunne minkäänmoista kutsumusta parantajaksi.
Hämettä uhkaa Karjalan suunnasta tulevat valloittajat ja sodan uhka on lähempänä kuin koskaan. Haakon on lähetetty johtamaan Hämeen isoimman linnoituksen Rapolan rakentamista, jonka lyömättömyys on koko puolustuksen ydin.
Tuulin veli Unti lähetetään viemään sanaa Rapolaan lisääntyvistä hyökkäyksistä Hämeen ympärillä ja matkaan lähtee myös komea noita Arijoutsi ja Hämeen kuninkaan Antero Kaukomielen poika Tommo.
Tuuli näkee tässä retkessä tilaisuutensa koittaneen. Tilaisuuden päästä itse vaikuttamaan kodin ja itsensä puolustamiseen. Hän ei halua alistua hennoksi neidoksi, joka on riippuvainen miesten suojelusta. Tuuli karkaa mukaan, vaikka pelkää kuollakseen isänsä reaktiota soturihaaveisiin.

Tässä toisessa osassa oli myös edeltäjänsä tavoin luonnon mystiikkaa ja mielenkiintoista kerrontaa ajasta, jolloin luonto hallitsi ihmistä eikä päinvastoin. Ihailen suuresti kirjailijan taustatyön tuloksia, historiallisten paikkojen tuntemusta ja niiden uskottavaa sijoittumista itse tarinaan. Teksti on kauniin monimuotoista ja siitä huokuu luonnon ja esi-isien juurien vahva läsnäolo. Havupuiden huminan ja muhevan metsän tuoksun voi melkein aistia sivuilta.
Olisipa aikakone, jolla matkustaa rautakauden Hämeeseen ja nähdä se kaikki.
Metsästämisen ja taisteluiden sekaan mahtuu tietysti myös ihastumista, mustasukkaisuutta ja vankkaa ylpeyttä.
Itämeren Aurin jälkeen innostuin viikinkihistoriasta, tosin lähinnä fiktiivisestä sellaisesta, ja ahmin tv-sarja Vikingsinkin kaikki kaudet. Hämeessä ja muinaisessa Suomessa eivät käsittääkseni viikingit ole eläneet eikä heistä näissäkään kirjoissa sen kummemmin kerrota, mutta kiinnostus heihin heräsi kyllä näiden myötä. Erityisesti myös siihen miten Hämeen korvellakin on kiehtova menneisyys ja historia.

Vaikka Linnavuoren Tuuli itsenäinen osa onkin, en silti lukisi sitä ilman ensimmäistä osaa. Mielestäni ensimmäinen osa luo pohjan kaikelle ja tämä toinen on se luonnollinen seuraava kerros. Jos jotain kaipasin, niin ehkäpä olisi ollut kiva lukea Aurin ja Haakonin yhteiselon alkuvuosista, se tuskin on ollut pelkkää ruusuilla tanssimista.

Heittäytyminen toiseen aikaan, elämään ja erilaiseen tulevaisuuteen, täydellinen pakomatka arjesta!

Kuulaita syyspäiviä odotellen!

Helmet- lukuhaaste kohta 31. Johanna Valkama: Itämeren Auri

Kirjaston hyllyllä oli niin houkuttelevan kannen omaava kirja etten voinut vastustaa. Helmet-haasteestahan löytyisi kohta myös kauniiseen kanteen, mutta jätetään se vielä hautumaan.
Haastekohta 31. Fantasiakirja tuntui kuitenkin osuvammalta. Kirja on Johanna Valkaman Itämeren Auri (Otava 2016). Romaani on Valkaman (s.1982) esikoisromaani.

Auri on Hämeen sydämessä asuva nuori nainen, jonka pyrkimys on tulla Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi. Eletään rautakauden Pohjolassa syvällä jykevien kuusten suojassa samalla kun Itämeren aalloilla viikingit ryöstelevät ja käyvät taistoa maiden herruudesta.
Jos Auri haluaa parantajaksi on hänen annettava itsensä kokonaan metsän valtiaalle Tapiolle ja hänen on toimittava työssään metsän henkien ja jumalten tahdon mukaan.
Se edellyttää, että Auri luopuu perinteisestä naisen roolista. Suuri parantaja ei voi olla vaimo ja äiti. Parantajan on omistauduttava täysin työlleen ja vain silloin hän saa kaikkein voimakkaimmat lahjat ja kyvyt metsän jumalilta.
Aurin tielle osuu yllättäen haavoittunut tuntematon ratsuineen, joka herättää hänessä tunteita, joiden olemassaoloa hän ei ole edes osannut kuvitella. Tunteet saavat hänen vakaumuksensa lujuuden häilymään.

Aloitin lukemaan kirjaa vähän epäluuloisissa tunnelmissa. Eläminen henkiolentojen, loitsujen, taikojen ja erilaisten jumalien maailmassa ei ole ollut sitä tutuinta ja omaksi tuntemaani kerrontaa. Toisaalta pidän paljon historiallisista romaaneista ja yleensäkin historian mukaan ottamisesta. Mitä pidemmälle pääsin tarinassa tempauduin täysin mukaan. Metsän jumalat ja niille uhraaminen eivät tuntuneetkaan enää häiritsevän "hörhöltä", vaan olennaiselta mielenkiintoiselta osalta Suolammen kylän elämää.
Kuvaus oli todella tarkkanäköistä  ja todentuntuista. Varmasti rautakaudella esi-isämme ovatkin eläneet tälläisessä kiehtovassa symbioosissa metsän ja ennenkaikkea luonnon ehdoilla. Uskomattoman sääli, että noista tavoista ja uskonnoista ei taida olla enää mitään juurikaan jäljellä. Pyyhkikö kristinuskon ja kaikenmoisten puhdistusten tulo kaiken alleen?

Elämä on yksinkertaista. Miesten työ on metsästää, elättää perheensä ja puolustaa kotikylää. Naiset ovat ensin isiensä ja sitten miestensä omaisuutta. Heidän virkansa on olla tunnollisia tyttäriä ja ahkeria vaimoja.
Auri on poikkeus, hän haluaa olla vahva ja itsenäinen. Parantajana hän saa arvostusta ja kunnioitusta taidoistaan sairauksien ja vammojen hoitajana. Pelonsekaista kunnioitusta, jota nainen ei tulisi muuten koskaan saamaan. Se tie on kuitenkin yksinäinen. Noitamaisien kykyjensä vuoksi häneen pidetään yhteisössä etäisyyttä.
Mutta ei Aurikaan ole immuuni komealle muukalaiselle, josta päästäänkin sitten romantiikkaan. Se on tässä tinderittömässä ajassa ihanan riipaisevaa, suurilla tunteilla varustettua rakkautta!

Kävin viime kesänä juuri tuolla Hakoisten linnavuorella, joka esiintyy yhtenä merkittävänä paikkana kirjassa ja on oikeastikin sitä tuona ajankohtana ollut. Kieltämättä siellä oli sellaista pysähtyneisyyden ja viimeisen linnakkeen tunnelmaa. Nyt paikka herääkin mielikuvituksessa ihan toiseksi tämän myötä. Aurista muodostui mielessäni muuten heti tv-sarja Poldarkin Demelza (Eleanor Tomlinson)! Vaikkakin Auri ymmärtääkseni on jäätävän vaalea. Heissä on jotain samaa päättäväisyyttä, voimaa ja kauneutta.

Kaunista tekstiä ja hykerryttäviä juonenkäänteitä. Koukkuun jäätiin, toivottavasti kirja saa jatkoa!

Kaunista viikkoa!