Helmet-lukuhaaste 2018 1. Virpi Hämeen-Anttila: Villa Speranza

Nyt on viimein aikaa käynnistellä täällä blogissakin tämän vuotinen Helmet- lukuhaaste. Jos et ole kuullutkaan koko hommasta niin tämän linkin takaa löytyy faktaa mistä oikein on kyse --> Helmet-lukuhaaste.

Käynnistän haasteen kohdalla 1. Kirjassa muutetaan. Vähän kypsyttelin ajatusta kohtien läpikäymisestä järjestyksessä, mutta se taitaa olla kyllä liian kahlitsevaa. Valitsen luettavia kirjoja kuitenkin riippuen mielialasta, motivaatiosta ja kuun asennosta ;)

Silmiini osui haasteen yhteydessä toimivassa facebook-ryhmässä oleva keskustelu tämän kohdan tulkinnasta. Ajattelin aluksi sitä niin, että kirjasta pitäisi löytyä ihan konkreettinen muutto (tavarat autoon ja uuteen kotiin) mutta ryhmässä virinnyt ajatus siitä, että kysehän voi myös olla mm. henkisestä muutoksesta sai kääntymään tähän.
Valittu kirjani oli Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza (Otava 2017). Pidän kirjailijan kirjoista paljon ja lainasinkin tämän ensimmäisen kerran jo viime vuonna. Silloin ei vain tälle juuri sopivaa lukuhetkeä tuntunut löytyvän.

Romaanissa Silja on matkustanut ennalta määrittelemättömäksi ajaksi Italiaan päästäkseen irti surun sävyttämästä elämästään Suomessa. Silja etsii kauneutta ja onnellisuutta, joka hänen elämästään on kuollut ehkä lopullisesti. Häntä kiinnostaa maan moninaiset taideaarteet. Kiehtovat taideteokset, jotka ovat tuoneet hänelle lohtua nuorempana, vaikuttavatko ne samalla tavoin nyt? Hän on lomalla, mutta katselee kuitenkin ympärilleen toimittajankin silmin.
Silja kohtaa sattumalta suomalaisen oopperadiivan Eva Morettin, joka on jo vuosia elänyt maaseudulla suojaisessa  huvilassa, Villa Speranzassa.
Villa Speranza on paratiisi keskellä salaista puutarhaa. Se sulkee sisälleen mykistävää taidetta niin taulujen, esineiden, musiikin ja runouden muodossa.
Paratiisi ei olisi paratiisi ilman käärmeitä. Käärmeet ovat ihmisiä, joiden tarkoitusperät ja pyrkimykset huvilassa ovat hämäränpeitossa. Pelkkä yltiöpäinen kauneus ei riitä tuomaan onnea.

Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa mielestäni kauniisti. Hän on mahtava kuvailemaan luomiaan henkilöhahmoja, heidän persoonaansa, ajatuksiaan ja näkemyksiään. Heidän heikkoutensa ja vahvuutensa kaikkine virheineen ja täydellisyyksineen. Hän kuvailee musiikkia ja sen tuomia elämyksiä niin houkuttelevasti että musiikin voi melkein aistia (ja niin sen voi tehdäkin, koska kirjan lopusta löytyy lista mainittujen kappaleiden levytyksistä)
Italiassa kun ollaan on tietysti ruoka ja syöminen arvossaan, illalliset herättävät veden kielelle.

Ainekset on mitä mahtavimmat, mutta jään silti kaipaamaan jotain. Lisää syvyyttä Siljaanko, Eva Morettin ja hänen sisarensa välisen suhteen lähempää tarkastelua ja etenkin Morettin aviomiehen pääkopan avausta? Kiinnostavia juonen polkuja, jotka kuitenkin päättyvät hieman liian lyhyeen.
Romaani olisi saanut olla reilusti pidempi (nyt 267s.) niin tarina ei ehkä olisi tuntunut loppuvan kesken.

Suosittelen kuitenkin lukemaan, ihana puraisu ympäristöä, jonne mielelläni siirtäisin itseni vaikka heti!

Kaunista pakkaspäivää ja lämmittäviä lukuhetkiä!

PS. Tänä vuonna mukana on myös Helmet-musahaaste, joka tälläiselle musiikkia sen paremmin ymmärtämättömälle on huippu idea. Kuuntelen mielelläni kaikenlaista, mutta en ymmärrä mitään musiikin teoriasta yms. Odotan innolla uusia kuunteluelämyksiä. Musahaasteen löydät täältä.

Musahaaste käyntiin kohdalla 30. Levy/kappale, joka sisältää kirjallisuusviitteen.
Ramin Djawadi: Game of thrones: music from the HBO series season 7.
Valinta on tehty hivenen kauempaa hakien, mutta näkisin ihan riittävän viittauksen löytyvän George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu-fantasiakirjasarjaan, johon tv-sarja perustuu.
Mahtava sarja ja musiikki myös.

Helmikuun viimeiset

Tulppaanit <3

Helmikuu lähenee loppuaan kovaa vauhtia! Kevättä ja aurinkoa kohti siis mennään, joten valitsin kirjahaasteen kohdan kaksi: Matkakertomus.
Matkakertomukseksi luin Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani (ilmestynyt 2014). Kirja löytyi omasta hyllystä, mutta on jäänyt vielä aiemmin lukematta.
Virpi Hämeen-Anttila on yksi lempikirjailijoistani. Vuonna 2004 hänen romaaninsa Alastonkuvia tuli postissa kirjakerhon lähetyksenä. En ollut lukenut Suden vuotta, ja en ollut hänestä kuullutkaan. Alastonkuvia oli niin hyvä ja mukaansa tempaava, että ihastuin heti. Sen jälkeen olen pyrkinyt lukemaan kaikki hänen romaaninsa.

Minun Intiani on kertomus Hämeen-Anttilan matkoista Intiaan ( yllättävää ;) ). Kirja ei ole niinkään matkaopas, missä olisi lueteltu parhaimmat ravintolat ja menomestat, vaan keskittyy kulttuuriin ja kulttuurinähtävyyksiin. Kirjailijalla on valtavasti tietoa Intian kulttuurihistoriasta, onhan hän tutkinut sitä nuoresta saakka.
Oma suhtautumiseni Intiaan on ristiriitainen. Siihen on vaikuttanut varmasti eniten julkisuudessa nostetut, enimmäkseen negatiiviset asiat. Intia yhtenä maailman pahiten saastuttavana maana ja joukkoraiskauskohut eivät ole järin hyvää kuvaa mieleeni muodostanut. Samoin eläin- ja lapsirakkaana ihmisenä molempien heikko asema ja kärsimys maassa tekee pahaa. Mutta sitähän toki löytyy joka puolelta, ei vain Intiasta.
Toisaalta olen hurahtanut joogaan ja Intiassa, jos missä,  olisi hienoa päästä tutkimaan kaiken "alkulähdettä".
Onhan maa myös kiinnostava luontonsa ja nähtävyyksiensä vuoksi (Taj Mahal olisi kyllä nähtävä!).

Kirja sai positiivisen kiinnostuksen heräämään. Ihana muutenkin lukea niin täysin asialle vihkiytyneen kirjailijan innostuneita kuvauksia temppeleistä, uskonnoista, taruista ja historian vaiheista. Mielenkiintoista tietoa tavoista, eleistä ja niiden eri merkityksistä.
Kirja voi olla aika raskas ihmiselle, jota ei niinkään kiinnosta Intian kieli- ja kulttuurihistoria. Itsellenikin tuli kyllä paikoin temppeliähky :) Kaikkein paras olisi olla itse paikanpäällä kirjan kanssa. Olen muutenkin vähän huono nojatuolimatkailija. Kaipuu matkalle kasvaa niin suureksi, että se häiritsee jo kirjaan keskittymistä.

Kirjan rakenteeseen olisin toivonut kyllä hieman lisää selkeyttä. Teksti kulkee yhdessä pötkössä ja otsikoita löytyy vahvennettuna seasta. Se tekee lukemisesta raskaampaa. Toisaalta kovin moniin lukuihin jaottelu olisi voinut paisuttaa kirjaa turhan paksuksi. Mutta kuitenkin mieluummin ylipaksu kirja ja ilmava asettelu,  kuin kovin tiivistetty paketti. Sitten sitä ei kyllä reissussa jaksa kantaa mukana, että mikä sitten lienee pienempi paha?!
Virkistävää kuitenkin unohtaa hetkeksi talvi ja loska ja kuvitella meluisat kadut, Ganges ja erinäiset hajut ;)

Ihana kansi!

Toinen kirja minkä valitsin, ajatuksena että siitä saisi kirjanaaman, oli pienoisromaani Eudora Weltyn Optimistin tytär. Se on julkaistu 1969 ja suomentanut 1989 Heikki Salojärvi. Eudora Welty oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka oli syntynyt 1909 Mississippissä ja kuollut siellä 2001. Täysin tuntematon kirjailija minulle, joten sopisi siihenkin haasteen kohtaan.
Optimistin tytät on voittanut Pulitzerin vuonna 1973.
Kyseessä oli tosiaan siis pienoisromaani, jossa keski-ikäinen Laurel tulee isänsä tueksi vaarattomana pidettyyn silmäleikkaukseen. Leikkauksen jälkiseuraamuksien vuoksi isä kuitenkin kuolee ja Laurel joutuu kohtaamaan isänsä uuden vaimon ja hänen edustamansa täysin vastakkaisen maailmankuvan. Surullinen tarina tunnekylmyydestä ja empatian puutteesta ja ikävä kyllä todellisuutta monessa perheessä.

Muutin mieleni ja en tee tästä kuitenkaan kirjanaamaa enkä täytä muita haastekohtia. Lisätään "vain" yhdeksi lukukokemukseksi.