Helmikuun viimeiset

Tulppaanit <3

Helmikuu lähenee loppuaan kovaa vauhtia! Kevättä ja aurinkoa kohti siis mennään, joten valitsin kirjahaasteen kohdan kaksi: Matkakertomus.
Matkakertomukseksi luin Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani (ilmestynyt 2014). Kirja löytyi omasta hyllystä, mutta on jäänyt vielä aiemmin lukematta.
Virpi Hämeen-Anttila on yksi lempikirjailijoistani. Vuonna 2004 hänen romaaninsa Alastonkuvia tuli postissa kirjakerhon lähetyksenä. En ollut lukenut Suden vuotta, ja en ollut hänestä kuullutkaan. Alastonkuvia oli niin hyvä ja mukaansa tempaava, että ihastuin heti. Sen jälkeen olen pyrkinyt lukemaan kaikki hänen romaaninsa.

Minun Intiani on kertomus Hämeen-Anttilan matkoista Intiaan ( yllättävää ;) ). Kirja ei ole niinkään matkaopas, missä olisi lueteltu parhaimmat ravintolat ja menomestat, vaan keskittyy kulttuuriin ja kulttuurinähtävyyksiin. Kirjailijalla on valtavasti tietoa Intian kulttuurihistoriasta, onhan hän tutkinut sitä nuoresta saakka.
Oma suhtautumiseni Intiaan on ristiriitainen. Siihen on vaikuttanut varmasti eniten julkisuudessa nostetut, enimmäkseen negatiiviset asiat. Intia yhtenä maailman pahiten saastuttavana maana ja joukkoraiskauskohut eivät ole järin hyvää kuvaa mieleeni muodostanut. Samoin eläin- ja lapsirakkaana ihmisenä molempien heikko asema ja kärsimys maassa tekee pahaa. Mutta sitähän toki löytyy joka puolelta, ei vain Intiasta.
Toisaalta olen hurahtanut joogaan ja Intiassa, jos missä,  olisi hienoa päästä tutkimaan kaiken "alkulähdettä".
Onhan maa myös kiinnostava luontonsa ja nähtävyyksiensä vuoksi (Taj Mahal olisi kyllä nähtävä!).

Kirja sai positiivisen kiinnostuksen heräämään. Ihana muutenkin lukea niin täysin asialle vihkiytyneen kirjailijan innostuneita kuvauksia temppeleistä, uskonnoista, taruista ja historian vaiheista. Mielenkiintoista tietoa tavoista, eleistä ja niiden eri merkityksistä.
Kirja voi olla aika raskas ihmiselle, jota ei niinkään kiinnosta Intian kieli- ja kulttuurihistoria. Itsellenikin tuli kyllä paikoin temppeliähky :) Kaikkein paras olisi olla itse paikanpäällä kirjan kanssa. Olen muutenkin vähän huono nojatuolimatkailija. Kaipuu matkalle kasvaa niin suureksi, että se häiritsee jo kirjaan keskittymistä.

Kirjan rakenteeseen olisin toivonut kyllä hieman lisää selkeyttä. Teksti kulkee yhdessä pötkössä ja otsikoita löytyy vahvennettuna seasta. Se tekee lukemisesta raskaampaa. Toisaalta kovin moniin lukuihin jaottelu olisi voinut paisuttaa kirjaa turhan paksuksi. Mutta kuitenkin mieluummin ylipaksu kirja ja ilmava asettelu,  kuin kovin tiivistetty paketti. Sitten sitä ei kyllä reissussa jaksa kantaa mukana, että mikä sitten lienee pienempi paha?!
Virkistävää kuitenkin unohtaa hetkeksi talvi ja loska ja kuvitella meluisat kadut, Ganges ja erinäiset hajut ;)

Ihana kansi!

Toinen kirja minkä valitsin, ajatuksena että siitä saisi kirjanaaman, oli pienoisromaani Eudora Weltyn Optimistin tytär. Se on julkaistu 1969 ja suomentanut 1989 Heikki Salojärvi. Eudora Welty oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka oli syntynyt 1909 Mississippissä ja kuollut siellä 2001. Täysin tuntematon kirjailija minulle, joten sopisi siihenkin haasteen kohtaan.
Optimistin tytät on voittanut Pulitzerin vuonna 1973.
Kyseessä oli tosiaan siis pienoisromaani, jossa keski-ikäinen Laurel tulee isänsä tueksi vaarattomana pidettyyn silmäleikkaukseen. Leikkauksen jälkiseuraamuksien vuoksi isä kuitenkin kuolee ja Laurel joutuu kohtaamaan isänsä uuden vaimon ja hänen edustamansa täysin vastakkaisen maailmankuvan. Surullinen tarina tunnekylmyydestä ja empatian puutteesta ja ikävä kyllä todellisuutta monessa perheessä.

Muutin mieleni ja en tee tästä kuitenkaan kirjanaamaa enkä täytä muita haastekohtia. Lisätään "vain" yhdeksi lukukokemukseksi.