Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Ihan kohta on marraskuu! Lokakuun viimeisen päivän kunniaksi aurinkokin päätti käydä näyttäytymässä. Sääennusteiden perusteella tämä on tyyntä myrskyn edellä, mutta katsotaan mitä loppuviikko tuo tullessaan.
Pimeitä ja harmaita päiviä piristi ehdottomasti Jussi Adler-Olsenin Tapaus 64 (Gummerus 2015, suom. Katriina Huttunen.)
Tapaus 64 jatkaa Osasto Q-sarjaa ja on sen neljäs osa. Carl Mørckia olikin tullut jo vähän ikävä. Hänhän oli se vanhoja selvittämättömiä tapauksia tutkivan Osasto Q:n pomo. On se vaan niin ärsyttävä ja siksi niin kiinnostava. Apureina edelleen tutut Rose ja Assad. Heidän elämästään saadaan tässä taas tietää hieman lisää mutta kuitenkin niin vähän, että herää vain lisää kysymyksiä.

Nete Hermansen on nainen, jonka elämä alkaa murentua jo lapsuudessa hädin tuskin ennenkuin se on ehtinyt alkaakaan. Väkivallan ja monien uskomattoman epäonnisten käänteiden jälkeen hänet lähetetään Sprogøn saareen, jossa hoidetaan yhteiskuntakelvottomiksi leimattuja nuoria naisia. Saari ei ole mikään kesäleiri eikä hoitaminen ole ihan sitä mitä voisi ajatella heidän tarvitsevan.

Myös Mørckia haavoittanut ja hänen kollegansa tappanut tapaus putkahtaa yllättäen esiin.
Kasassa alkaa olla aikamoinen vyyhti kadonneita ihmisiä, eräänlaista rotu-oppia sekä suosiota kasvattava uusi puolue. Vaikka puolueen puolueohjelma on erittäin kyseenalainen ja herättää vastarintaa, on se silti löytänyt kannattajansa ja menossa kohti kansankäräjiä.
Tämän enempää en oikeastaan voikaan sanoa, koska mikään ei ole pahempaa kuin spoilattu dekkari.

Adler-Olsenin tyyli vaan on niin pettämätön tässäkin. Hän on onnistunut jälleen ottamaan mukaan päivän polttavia teemoja politiikasta ja arvotaistelusta mitä parhaillaan monessakin yhteiskunnassa käydään. Hän ei myöskään anna unohtaa historian kauheuksia.
Kirjoissa esille nostetaan usein heikommassa asemassa olevia antamalla heillekin oma ja kuuluva ääni.
Adler-Olsen osaa näpäyttää yhteiskuntakritiikkinsä  mustan huumorin verhoamana alakoukkuna suoraan palleaan.

Kirsu haistaa hyvän dekkarin!

PS. Huomenna 1.11 alkaa Karo Hämäläisen järjestämä kirjahaaste, jossa marraskuun jokaisena päivänä luetaan 30 sivua kaunokirjallisuutta. Haasteen löydät mm. facebookista sekä oheisesta Yle puheen linkistä:  http://yle.fi/radio/ylepuhe/lukuhaaste_puheen_paivassa/8414261
Mukana ollaan!

Pullopostia

Syksyn kuutamon hohtoisiin iltoihin sopii dekkarit täydellisesti. Keplerin lisäksi kirjastossa haaviin tarttui Jussi Adler-Olsenin Pullopostia (Gummerus 2014, suom. Katriina Huttunen), joka on kolmas osa Osasto Q- sarjaa.
Sarjahan käsitteli osastoa, joka tutkii vanhoja selvittämättömiä rikoksia ja jota johtaa kohtalaisen kusipäinen ja työtä vieroksuva apulaispoliisikomisario Carl Mørck. Toki hän työnsä hoitaa hyvin sitten, kun se sattuu kiinnostamaan ja päiväunet on otettu.

Muutenkin koko osasto Q on hieman hyljeksitty ja välttämätön paha poliisitalolle. Tiimissä on vain kolme jäsentä, joista kaikki ovat kohtalaisen omalaatuisia persoonia. Tämä tekeekin näistä mielestäni niin hyviä, heistä kukaan ei ole mikään täydellinen kiillotettu sankaripoliisi vaan enemmän ja vähemmän kuolevaisia. Osia voi lukea erikseen, mutta olennaisia viittauksia menneisiin tapahtumiin on sen verran ettei kannata.
Pidän ihan hulluna näistä tanskalaisen Adler-Olsenin kirjoista ja se onkin Lars Keplerin ja Kristina Olhssonin kanssa ehdottomasti omassa kärkikolmikossani uudemmista pohjoismaisista dekkareista.
Pullopostia on myös ollut palkintoraatien mieleen, koska se on voittanut mm. Lasiavain-palkinnon vuonna 2010 eli vuoden parhaan pohjoismaisen dekkarin palkinnon.

Pullopostia on jälleen sitä taattua laatua. Kuvottavia rikoksia ja piinaavaa jännitystä. Kirjan 551 sivua hujahtaa siivillä. Kirjailijalla on myös silmää osuvalle mustalle huumorille, jota kieltämättä tarvitaan kaikkien raakuuksien keskelle.
Kirjassa on yhdistetty itselleni kaksi pahinta "rikostyyppiä". Ensimmäinen on lapset ja heihin kohdistuva fyysinen ja henkinen väkivalta ja julmuus. Tässä se kohoaa vielä potenssiin 10, koska mukaan astuu uskonlahkot ja heidän harjoittamansa "kasvatus". Sydäntä raastaa pienet lapset, joita omat vanhemmat pelottelevat  kuoliaaksi Jumalan vihalla. Ja Jumala ei koskaan ole mikään lempeä tapaus, vaan se, joka systemaattisesti hakkaa synnit sielusta ja ruumista pihalle. Ja mikään sille ei riitä. Se ei anna anteeksi eikä varsinkaan tunne armoa. Jumalaahan ei tietenkään koskaan näy, vaan teot aina toimeenpanee hänen nöyrin seurakuntalaisensa.
Sen enemmän menemättä omiin vakaumuksiini ei minkään jumalallisen olennon kuulu aiheuttaa pelkoa, kärsimystä ja murtuneita luita.

Hyvänä kakkosena tulee parisuhdeväkivalta. Yksiä pahimpia julmuuden muotoja on saada toinen ihminen niin alistettua, että olet onnistunut nujertamaan hänen itsetuntonsa ja uskon kykyyn pärjätä enää koskaan itsenäisesti. Jäljellä on raunio, joka tekee kaikkensa ettei puoliso vaan hermostuisi ja antaisi taas opetusta.
Yritän olla sortumatta vihapuheeseen, jota joka tuutissa tällä hetkellä vilisee, mutta saan purra kieleen ja lujaa, etten julista mihinkä nämä näiden lajien rikolliset  mielestäni saisi upottaa.

Adler-Olsen osaa kirjoittaa erittäin tunteisiin menevästi (tai sitten käyn vaan itse ylikierroksilla näistä aiheista) ja toisaalta erittäin uskottavasti.  Tutkijoiden työn voisi kuvitella olevan aikalailla tuon kaltaista, joskin ehkä kaikki Mørckin tempaukset eivät menisi tosielämässä läpi.

Hahmoihin pääsee niin sanotusti nahkoihin niin syvälle, että verenpaineet nousee halusta päästä puolustamaan uhreja sadistista murhaajaa vastaan. Uhrien epätoivo ja halu pelastua on niin käsin kosketeltavaa, että se saa lukijaparan tuskanhien pintaan.
Mutta siksipä juuri nämä ovat niin loistavia.

Tähän kirjaan, tekstiin ja hetkeen:  Adele ja River Lea.

Kaunista viikonloppua!

Aurinkoista maaliskuuta!

Ulkona on ihana auringonpaiste ja lämpöasteitakin peräti +4! Tähän fiilikseen hieman ristiriitaisesti muutama sana viimeisimmästä dekkarista.
Bongasin kirjastosta viimein Jussi Adler-Olsenin Metsästäjät. Kirja on toinen osa Osasto Q:sta ja sen pomosta Carl Mørckista ja se on julkaistu Tanskassa 2008. Sen on suomentanut Katriina Huttunen. Kirja olikin aika hyvin kesän ja syksyn lainassa ja vasta loppuvuodesta sain sen itselleni (olen huono varailemaan, siitä on olevinaan muka niin paljon vaivaa).
Hyvä oli tämäkin, ehkä jopa parempi kuin ykkösosa Vanki.
Nyt ei ehkä niin paljon märehditty päähenkilöna olevan Mørckin työhaluttomuutta ja masentuneisuutta. Aika alkaa parantamaan menneisyyden haavoja ja nyt oli enemmän motivaatiota työhön eli ratkomaan vanhoja selvittämättömiä rikoksia.

Metsästäjät nimenä viittaa aika hyvin tapahtumiin. Tämä oli monessa kohtaa aika raaka ja koettelee jälleen eläinystävää. Riittänee, että sanon "trophy hunting" ja se jo saa niskavillat nousemaan itselläni pystyyn. Toivon suuresti, että kirjailija on keksinyt kokonaan tämän osuuden kirjaan, mutta Cecil-leijonan tapaus osoittanee, että taitaa olla turha toivo. Mutta ei sen enempää siitä, ettei verenpaineet kohoa liikaa. Myös lapsuuden traumat ja julmuudet ovat tässäkin keskeisessä osassa. Toisaalta myös se voiko omantuntonsa ostaa puhtaaksi rahalla ja kuitata kaikki tekemättömäksi vain siksi, että on valtaa tehdä niin?
Koukuttavia juonenkäänteitä ja hyvin kuvattuja henkilöhahmoja. Ei voi kun taas suositella!

Iloista viikkoa ja pitäkää huoli eläinystävistänne :)

Peppi ja Metsästäjät 

PS. Parhaillaan luen Geraldine Brooksin Kirjan kansaa. Vaikuttaa lupaavalta :)