Lopotti

Viime viikon maanantaina oli Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. En päivän hengessä haalinut käsiini Kiveä, mutta suomalaista kirjallisuutta on tullut luettua pitkin viikkoa.
Lukuvuorossa oli Tommi Kinnusen uusin romaani Lopotti (WSOY 2016).
Täytyy myöntää, että kyllä jännitti tarttua siihen. Edeltävä kirja Neljäntienristeys oli niin koskettavan hyvä, että odotukset tätä uutukaista kohtaan oli pelonsekaiset. Mutta odotukset tuli lunastetuksi 100%:sti.

Olisihan se hienoa jos osaisin kuvailla romaanin mukavasti juoksevia rakenteita ja soljuvaa kieltä tarkoin analyysein, mutta ei, sitten tämä ei olisi minun juttuni. Minulle tärkeintä kirjoissa on niiden luomat mielikuvat, tunnetilat ja mahdollisuus samaistua. Kokea olevansa joku toinen tai lukea kaltaisestaan. Kokea elävänsä toisessa ajassa ja paikassa. Itselleni kirjoista jäävät mieleen niiden synnyttämät tunnetilat eikä niinkään niiden tekninen taituruus mitä minulla ei ole edes kykyä arvioida. Tunteiden, järjestä viis, haluan välittyvän myös tänne ja olevan blogini punainen lanka. Joten tunteisiin siis.

Lopotissa palataan Neljäntienristeyksen sukuun ja etenkin tytär Helenaan. Miten hän koki lapsuuden suvun voimahahmojen  keskellä ja miten elämä yksin Helsingissä sujuu.
Ollaan myös ajassa, jossa suvun lapsenlapset alkavat olla aikuisia.

Lopottikin on edeltäjänsä tavoin viiltävän tarkkanäköistä kuvausta historian, kylmyyden, rakkaudettomuuden ja yksinäisyyden vaurioittamista kohtaloista.
Sokean Helenan taistelu ihmisarvoisen ja itsenäisen oman elämänsä herruudesta on niin liikuttavaa, että pala nousee kurkkuun.

Kinnunen on jäätävän hyvä kuvailemaan ihmisten julmuutta ja ennakkoluuloisuutta normista poikkeavaa kohtaan. Erilaiset vammat ja rajoitteet ovat syy olettaa ettei ihmisestä millään muullakaan saralla ole mihinkään. Miksi antaa mahdollisuus opiskeluun ja opastaa, kun ei heistä kuitenkaan tule mitään.
Suomalaiset kunnostautuvat kyllä tässä tekopyhyydessä. Aika ajoin paheksutaan syvästi vanhustenhuollon tilaa, lastensuojelun ongelmia tai resurssien pulaa kuntoutustoiminnassa. Mutta kun pitäisi ruveta sanoista tekoihin alkaa perääntyminen, syitä ja syyllisiä löytyy lukematon määrä ja pääasia on ettei vaan mikään tule minun takapihalleni ja minun silmieni eteen.

Lapsenlapsista Lopotissa kerrotaan Tuomaksesta, joka kamppailee oman seksuaalisuutensa kanssa. Tai hän ei kamppaile, hän tietää mitä on ja mitä haluaa olla. Mutta muut eivät näe asiaa yhtä helposti. Papasta ei puhuta ja vähistä tiedoista mitä hänestä tihkuu herää vain lisää kysymyksiä. Mikä sai papan päätymään omaan ratkaisuunsa ja ovatko he Tuomaksen kanssa samanlaisia.
Tuomaksen hyväksynnän ja rakkauden kaipuu koskettaa. Miten jälleen muut ihmiset määrittävät mikä on oikea tapa elää, kuka saa rakastaa ja miten.
Tuomaksen onni on elää nykyaikana toisin kun pappansa.  Mutta ei se helppoa ole vieläkään.

Jotta kaikki ei olisi niin lohdutonta niin onneksi uusi sukupolvi irroittautuu suvun vanhoista kahleista. Ne ovat edelleen olemassa, mutta eivät hallitse tässä hetkessä elävien perheitä. He pystyvät puhumaan ja rakastamaan ja tuntevat toisenlaista yhteenkuuluvuutta. Kylä muuttuu eikä vanhoja asioita ole enää monikaan muistelemassa.
Toivo paremmasta herää, mutta se on vielä kovin hauras ja murskaantuu herkästi. Kirjan loppu saa sen alusta asti kutittavan palan kurkusta nousemaan ja kyyneleet silmäkulmaan.

Tommi Kinnusen molemmat kirjat ovat sellaisia, jotka saavat oman paikkansa kirjahyllystäni. Siellä ne saavat odottaa myös tyttäreni kasvavan ja toivon hänen ne lukevan, koska sieltä löytyy paljon sellaista sielunmaiseman historiaa, jota hänenkin suvustaan löytyy.

Neljäntienristeys

Syyskuu on nyt sitten täällä ja aloitetaan se lupaamallani kotimaisella kirjallisuudella. Ensimmäinen on Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (WSOY 2014).
Neljäntienristeys kertoo Mariasta, pitäjänkätilöstä, ja hänen suvustaan eri aikakausina. Ajassa liikutaan vuodesta 1895 vuoteen 1996 asti pohjoisen karussa maaperässä.

Alku on dramaattinen kamaline synnytyksineen. Mitä muutakaan voi odottaa 1900- luvun alun synnytyksiltä, ne tapahtuvat kotona, lääketieteessä ollaan missä ollaan ja olot köyhyydessä ovat alkeelliset. Jos ja kun hankaluuksia ilmenee niin ne harvemmin päättyvät hyvin.

Kinnunen kuvailee järkyttävän uskottavasti kätilön työtä tuolta ajalta. Niin hyvin, että se saa melkein voimaan pahoin.
Itsenäinen ja itsensä elättävä nainen on kauhistus. Kätilönä häntä tarvitaan vaikeissa tapauksissa henkien pelastamiseksi, mutta muuten varsinkin miehet paheksuvat häntä. Etenkin hänen ylpeytensä vuoksi.
Sukupolvia syntyy lisää ja sotavuodet tuovat uusia tuskan lähteitä. Evakkoon on lähdettävä ja kaikki entinen on jätettävä taakse. Suvun naiset ja vähäiset miehet eivät puhu. Kaikki suru, tuska, epätoivo ja toivo paremmasta elämästä pidetään sisällä. Kaikki se kasaantuu vuosien saatossa äideiltä tyttärille ja kaikkien sisällä kasvaa selittämättömän pahan olon muuri. Toivoa on turha ylläpitää.

Aluksi ärsyynnyin siitä, että miksi taas suomalainen nainen kuvataan katkeraksi, puhumattomaksi ja ilkeäksi noidaksi. Nainen olevinaan rakastaa lapsiaan, mutta ne ovat kuitenkin vain taakka, joka syntyy väkisin maailmaan. Miehet ovat välttämätön paha, joiden pitää rakentaa talo ja tuoda leipä. Häpeän pelko on niin kaikensyövä, että on parempi odottaa vain hiljaa kuolemaa ja pääsyä taivaaseen. Aika on ollut kovaa tottakai, mutta eikö mitään hyvää?

Mitä enemmän kirjaa luin ärsytykseni väheni ja  mieleeni tuli mummoni (hän ei kyllä ollut kätilö). Hänkin joutui jättämään kaiken sodan tieltä, koki menetyksiä ja kärsimyksiä mahdollisesti paljonkin, mutta ei valittanut eikä puhunut juuri  koskaan näistä asioista.
Suomalaiseen perimään on iskostunut syvälle ajatus siitä, että on pärjättävä vaikka väkisin, yksin. Heikkoutta ei saa näyttää eikä sitä saa tunnustaa. Avun pyytäminen toiselta on häpeällistä, vaikka se olisikin vain henkistä tukea.
Ja mitä tulee puhumattomuuteen, se on hengissä vielä myös näin vuonna 2016. Tunnistan sen itsessänikin, olen huono puhumaan tunteista ja tunne siitä, ettei ole koskaan riittävän hyvä kulkee monesti mukana.
Neljäntienristeys jäi mieleen myllertämään ja teki sinne pieniä pesiä, joita joutunee makustelemaan hyvän tovin.


Huomenna etsin käsiini Lopotin.