Lopotti

Viime viikon maanantaina oli Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. En päivän hengessä haalinut käsiini Kiveä, mutta suomalaista kirjallisuutta on tullut luettua pitkin viikkoa.
Lukuvuorossa oli Tommi Kinnusen uusin romaani Lopotti (WSOY 2016).
Täytyy myöntää, että kyllä jännitti tarttua siihen. Edeltävä kirja Neljäntienristeys oli niin koskettavan hyvä, että odotukset tätä uutukaista kohtaan oli pelonsekaiset. Mutta odotukset tuli lunastetuksi 100%:sti.

Olisihan se hienoa jos osaisin kuvailla romaanin mukavasti juoksevia rakenteita ja soljuvaa kieltä tarkoin analyysein, mutta ei, sitten tämä ei olisi minun juttuni. Minulle tärkeintä kirjoissa on niiden luomat mielikuvat, tunnetilat ja mahdollisuus samaistua. Kokea olevansa joku toinen tai lukea kaltaisestaan. Kokea elävänsä toisessa ajassa ja paikassa. Itselleni kirjoista jäävät mieleen niiden synnyttämät tunnetilat eikä niinkään niiden tekninen taituruus mitä minulla ei ole edes kykyä arvioida. Tunteiden, järjestä viis, haluan välittyvän myös tänne ja olevan blogini punainen lanka. Joten tunteisiin siis.

Lopotissa palataan Neljäntienristeyksen sukuun ja etenkin tytär Helenaan. Miten hän koki lapsuuden suvun voimahahmojen  keskellä ja miten elämä yksin Helsingissä sujuu.
Ollaan myös ajassa, jossa suvun lapsenlapset alkavat olla aikuisia.

Lopottikin on edeltäjänsä tavoin viiltävän tarkkanäköistä kuvausta historian, kylmyyden, rakkaudettomuuden ja yksinäisyyden vaurioittamista kohtaloista.
Sokean Helenan taistelu ihmisarvoisen ja itsenäisen oman elämänsä herruudesta on niin liikuttavaa, että pala nousee kurkkuun.

Kinnunen on jäätävän hyvä kuvailemaan ihmisten julmuutta ja ennakkoluuloisuutta normista poikkeavaa kohtaan. Erilaiset vammat ja rajoitteet ovat syy olettaa ettei ihmisestä millään muullakaan saralla ole mihinkään. Miksi antaa mahdollisuus opiskeluun ja opastaa, kun ei heistä kuitenkaan tule mitään.
Suomalaiset kunnostautuvat kyllä tässä tekopyhyydessä. Aika ajoin paheksutaan syvästi vanhustenhuollon tilaa, lastensuojelun ongelmia tai resurssien pulaa kuntoutustoiminnassa. Mutta kun pitäisi ruveta sanoista tekoihin alkaa perääntyminen, syitä ja syyllisiä löytyy lukematon määrä ja pääasia on ettei vaan mikään tule minun takapihalleni ja minun silmieni eteen.

Lapsenlapsista Lopotissa kerrotaan Tuomaksesta, joka kamppailee oman seksuaalisuutensa kanssa. Tai hän ei kamppaile, hän tietää mitä on ja mitä haluaa olla. Mutta muut eivät näe asiaa yhtä helposti. Papasta ei puhuta ja vähistä tiedoista mitä hänestä tihkuu herää vain lisää kysymyksiä. Mikä sai papan päätymään omaan ratkaisuunsa ja ovatko he Tuomaksen kanssa samanlaisia.
Tuomaksen hyväksynnän ja rakkauden kaipuu koskettaa. Miten jälleen muut ihmiset määrittävät mikä on oikea tapa elää, kuka saa rakastaa ja miten.
Tuomaksen onni on elää nykyaikana toisin kun pappansa.  Mutta ei se helppoa ole vieläkään.

Jotta kaikki ei olisi niin lohdutonta niin onneksi uusi sukupolvi irroittautuu suvun vanhoista kahleista. Ne ovat edelleen olemassa, mutta eivät hallitse tässä hetkessä elävien perheitä. He pystyvät puhumaan ja rakastamaan ja tuntevat toisenlaista yhteenkuuluvuutta. Kylä muuttuu eikä vanhoja asioita ole enää monikaan muistelemassa.
Toivo paremmasta herää, mutta se on vielä kovin hauras ja murskaantuu herkästi. Kirjan loppu saa sen alusta asti kutittavan palan kurkusta nousemaan ja kyyneleet silmäkulmaan.

Tommi Kinnusen molemmat kirjat ovat sellaisia, jotka saavat oman paikkansa kirjahyllystäni. Siellä ne saavat odottaa myös tyttäreni kasvavan ja toivon hänen ne lukevan, koska sieltä löytyy paljon sellaista sielunmaiseman historiaa, jota hänenkin suvustaan löytyy.