Rakkauskirjeitä

Pidemmän aikaa pokkarihyllyssä on odottanut seuraava kirja: Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (suom. Heli Naski 2014).Tämä on ensimmäinen kirjailijalta lukemani kirja, samoin myös hänen ensimmäinen suomennettu teos. Muut ovat Kerro minulle jotain hyvää (2015) sekä Jos olisit tässä (2016).
Jojo Moyes on 1969 Lontoossa syntynyt nainen, joka on siirtynyt toimittajan työstä kirjojen pariin. Suosiota riittää, myyntiluvut ovat miljoonissa ja kirjoja on julkaistu jo 30. kielellä.

Tässä kirjassa liikutaan Lontoossa kahdessa eri ajassa, 2003 sekä 1960-luvulla.
1960-luvulla Jennifer Stirling on joutunut auto-onnettomuuteen. Hän ei muista itse onnettomuutta eikä myöskään aiempaa elämäänsä rikkaana seurapiirirouvana. Mies joka kertoo olevansa hänen aviomiehensä tuntuu täysin vieraalta ja ajatus yhteisestä elämästä hänen kanssaan mahdottomalta.
Jennifer löytää kotoaan kirjan välistä rakkauskirjeen, jonka täytyy olla hänelle. Mutta tästäkään ei tietysti ole muistikuvia eikä aavistustakaan kuka kirjoittaja voisi olla.

2003-luvun Lontoossa vilkasta elämää viettävä toimittaja Ellie Haworth löytää lehtensä arkistoista vanhan rakkauskirjeen. Hän kiinnostuu kirjeen kirjoittajan ja rakastetun kohtalosta. Saivatko he loppujen lopuksi toisensa vai eivät?

Tässä siis ainekset ja aika mehukas kertomus siitä onkin saatu aikaan. Alun Ellie Haworthin suhdekiemurat saivat epäilevälle kannalle, mutta siirtyminen 60-luvun tapahtumiin tempaisi ihan mukaansa. Alku toi mieleen Bridget Jonesin, josta kyllä pidän paljon, mutta onneksi tämä ei osoittautunut sen "kopioksi".Mielestäni parhaita lukuja olivat nuo Jenniferistä kertovat. Niissä oli mielenkiintoisesti kirjoitettua ajankuvaa, johon oli helppo uppoutua. Historiasta pidän muutenkin paljon huolimatta siitä onko se fiktiivistä vai ei. Joten tämän pelasti ehdottomasti nuo pätkät.

Kyllä tämä oli oikea kunnon vanhanajan rakkaustarina nykyajan mausteilla, ihana!
Tarinassa oli kyllä myös sopivasti draamaa ja elämän epäreiluutta, jotta ei menisi liian imeläksi.
Mieleenpainuvuutta lisäsi mukana olevat aidot rakastavaisten jäähyväiskirjeet/viestit, joita Moyes oli tätä varten kerännyt.
Tätä on luettava lisää.
Helmet- haasteeseen kuittaan tällä kohdan 41: Kirjassa lähetetään kirjeitä.


Mutta nyt on se ihanan kutkuttava hetki, kun voi taas valita seuraavan luettavan kirjan. Sormet syyhyää lainapinolle, mutta toisaalta taas niin moni odottaisi lukijaansa myös omassa hyllyssä. Mikä ihana valinnanvaikeus!

Näytelmät

Helmet- haasteen suoritus on jäänyt nyt hieman retuperälle muiden kirjojen kiilatessa jonon ohi, mutta nyt saan yhden haastekohdan pois päiväjärjestyksestä: 12. Näytelmä.
Menin kirjastoon näytelmien kohdalle ja siellähän oli sopivasti aseteltu tyrkylle William Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään ja Anton Tšehovin kokoelma (pokkarina?!), josta löytyvät Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkatarha.

En osannut päättää kumman valitsen, joten nappasin molemmat mukaan.
Näytelmiä olen lukenut äärimmäisen vähän. Olisikohan viimeksi ollut ala-asteella näytelmäkerhon joku pläjäys.
Shakespearen on suomentanut Leena Tamminen 2007 ja se onkin uutuutensa vuoksi näin ollen aika lukijaystävällinen versio.
Äkäpussi näytelmää en ole livenä nähnyt ja tarina itsessään olikin ihan tuntematon, vaikka nimen olenkin kuullut.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan näytelmässä päähenkilöt ovat kauniit sisarukset Katherina ja Bianca. Bianca on sisaruksista nuorempi ja lempeä, jolla kosijoita riittää ja Katherina kiukkuinen ja suorapuheinen.
Tyttärien isä toivoo naitettavan ensiksi tietysti vanhemman Katherinan.
Katherina on pahasuisena pelästyttänyt kaikki kosijat, mutta itsevarma Petruchio lupaa naida hänet, jotta Petruchion ystävät pääsevät kosimaan Biancaa. Petruchion tavoite on tietysti samalla kesyttää Katherina.
Äkäpussihan sitten kesytetään nöyryytyksellä, nälällä ja unenpuutteella. Silloin hänestä saadaan kuuliainen vaimo, jolle mies on kuningas ja johtaja. Apua!
Vaikka näytelmä on ensi kerran esitetty ajanjaksolla 1589 -1592 (ajasta on vain arvioita) ja aikakausihan on luonnollisesti ollut täysin erilainen, niin saa tämä silti niskakarvat nousemaan. Oikein kivat keinot "kesyttämiseen" näin naisnäkökulmasta.
Sen verran minustakin feministiä löytyy, että tarina ärsyttää suunnattomasti. Varsinkin, kun yhä edelleen nykymaailmasta löytyy miehiä, jotka omaavat samanlaisen ajatusmaailman.

Professori Sirkku Aaltonen on kirjoittanut tähän esipuheen, jossa on mielenkiintoista tietoa mm. näytelmän historiasta, Shakespearesta itsestään ja teatteriohjaajien näkökulmista näytelmään.
Yllättävää oli myös se, että näytelmän ensimmäinen suomenkielinen esitys on nähty näyttämöllä 1883, ja sen jälkeen sitä on esitetty jokaisella vuosikymmenellä jossain päin Suomea.

Itse tekstiä oli hieman raskasta lukea, kun on niin tottunut "tavallisiin" romaaneihin. Henkilöissä perässäpysyminen, varsinkin kun he vaihtoivat osia keskenkaiken, oli aikamoista. Tipahdin monessa kohtaa kyydistä.
Näytelmien lukeminen oli kyllä mukavaa vaihtelua ja ei varmasti olisi tullut luettua ilman tätä haastetta.
Tšehoviin en mene sen tarkemmin. Tykkään tuossa opuksessa olevista melankolisista näytelmistä, mutta kyllä oli näissäkin hahmoissa haastetta pysyä perässä kuka kukin on :)

Nyt pitäisi kyllä päästä näkemään livenä nykypäivän versio äkäpussin kesytyksestä!

Kesä ja dekkarit!

Mikä olisikaan parempaa lukemista riippumatossa kuin dekkarit?
Tämän kesän ensimmäinen riippumattokirja oli Kristina Ohlssonin Varjelijat, joka on kolmas osa Fredrika Bergman- sarjaa. Varjelijat on ilmestynyt suomenkielisenä 2013.

Jälleen kerran koukuttavaa tekstiä. Nyt homma lähtee käyntiin metsästä löytyvästä nuoren naisen paloitellusta ruumiista. Tapahtumat linkittyvät niin nykypäivään, kuin kauas vuosikymmenten taakse.
Kiinnostavaa aloituksessa on myös se, että kaikki alkaa kuulustelupöytäkirjoilla, jossa Bergman on itse todistajan ominaisuudessa eikä tutkijana. Herää heti mielenkiinto siihen, että mikä on mennyt vikaan, koska asetelma on kääntynyt näin.

Tässä kolmannessa osassa Fredrika Bergman on jo kiinteä osa työyhteisöä eikä hänen tarvitse enää todistella kenellekään pätevyyttään eikä hakea kollegoidensa arvostusta.
Tiimin pomo luottaa hänen ja aiempien osien vastahakoinen työpari Peder Rydh on myös muuttanut asennettaan häntä kohtaan.
Tämä hyvä, koska vastakkainasettelua korostettiin aiemmissa osissa jo niin paljon, että oli aika päästä asiasta yli.
Tämän osan koukuttavuus lisääntyi myös sillä, että varsinaisten työn alla olevien rikosjuttujen lisäksi henkilöiden yksityiselämässä moni asia muuttui. Aiheelliseksi tuli myös pohtia miten pysyä objektiivisena työssään, kun omista läheisistä alkaa paljastua liikaa salaisuuksia.
Tästäkään Ohlssonin kirjasta ei voi paljon kertoa paljastamatta liikaa juonenkäänteitä.
Ei voi valittaa, vie dekkarin nälkää ja koukuttaa sopivasti.

Joskin loppuratkaisu oli mielestäni vähän lässähtänyt, viitteet loppuhuipennukseen olivat olemassa mutta huipennusta ei oikeastaan tullutkaan. Siihen olin hieman pettynyt, mutta kirja kokonaisuutena toimi kyllä. Toimi ainakin niin hyvin, että on se neljäs osakin saatava luettavaksi.  

Mitä löytyy teidän kesädekkari valinnoista?

Huoh, miksi ihmeessä laitoit kirjan puuhun?! -Väinö

Siivousta

Ilme, joka kiteyttää kaiken ;)

Luin jo aiemmin keväällä Marie Kondon KonMari siivouksen elämänmullistava taika. Japaniksi kirja on ilmestynyt 2011 ja suomennoksen on tehnyt Päivi Rekiaro englanninkielisestä käännöksestä 2015.
Ei mullistunut kyllä elämä eikä siivous tämän myötä.
Peruspointtihan on hyvä. Tavaraa on aivan liikaa ja sitä tulee vain lisää ellei ala toimimaan kehityksen pysäyttämiseksi.
Mm. vaatteet tulisi käydä läpi, sovittaa ajatuksella ja säilyttää tietysti vain ne sopivimmat ja mieluisimmat. Tämä oli ihan järkeenkäypä vinkki, itse olen välillä yrittänyt tehdä inventaariota vaatekaappiini vain silmäilemällä ihan ok:t toiseen pinoon ja toiset epämääräiseen "ehkä" pinoon. Mikään ei varsinaisesti muutu, kun vaatteet siirtyivät kasasta toiseen.
Kondon vinkistä sovitin lähes kaikki ja se olikin aika masentavaa, en olisi halunnut säilyttää oikein mitään.
Mutta kirjassa neuvottua vaatteiden taittelua en oikein ymmärtänyt. Miten ihmeessä taittelu toimii syvissä hyllyissä? Ja etenkin paksuilla vaatteilla, (esim. hupparit ja neuleet) miten ihmeessä ne pysyy suorakaiteena tai saati löysät vaatteet. Olisin tarvinnut havainnollistavia kuvia ymmärtääkseni jutun hienouden.
Ehkä paras anti kirjassa oli toteamus vaatteiden "alentamisesta" kotivaatteiksi. Siis sitä ei tulisi missään tapauksessa tehdä! Voi hyvänen aika, minulta löytyy parhaimmillaan yli 10 vuotta sitten kotipaidoiksi alennettuja paitoja, joita ei muka raaski heittää pois. Mutta ei myöskään ole halua niitä käyttää edes kotona, koska niissä on aina se joku vika miksi ne alunperinkin ovat muuttuneet hylkiöiksi. Säälittävää, tiedän!

Kaikki kama tulisi käsitellä ajatuksella saanko siitä iloa vai en. Myös vanhoja valokuvia ei tulisi säilöä, josta olen kyllä eri mieltä. Niitä en heitä pois vaikka en kaikkia niin hirveästi haluaisi enää edes katsella. Mutta ne ovat osa elämääni ja en halua niitä hylätä vain roskikseen.
Mikä ärsyttää kirjassa pidemmän päälle on, että  kaikki heitetään roskiin. Aika karmeaa ekologiselta kantilta vai eikö Japanissa ole vielä kierrätys- ja tuunaushenkeä.
Kirja oli aika iso pettymys hehkutukseen nähden. Toistoa on hurjasti ja karkeasti kaikki olisi mahtunut sivumäärästä puoleen.
Hyvä kirja kyllä sen puolesta, että herättelee miettimään miksi kaikkea turhaa pitää haalia ja vielä säilöä kaikki paikat täyteen.
Lopputuloksena vaatekaapista lähti 3 säkkiä hyväntekeväisyyteen kirkon vaatekierrätykseen ja lähti sieltä jopa yksi myös roskikseen ja ei yhtään liian aikaisin ;)

Löytyykö sieltä joku, jonka elämä on tällä mullistunut? Olisi hirveän kiinnostavaa kuulla kokemuksista!

Aurinkoista loppuviikkoa!