Viimeisin lukemani kirja onkin saanut paljon näkyvyyttä lehdissä vai onko hehkuvan oranssi hieno kansi kiinnittänyt vaan helpommin huomioni. Tiranan sydän (Otava 2016) on Pajtim Statovcin toinen kirja.
Statovci (s. 1990) on julkaissut esikoisromaaninsa Kissani Jugoslavia 2014. Kirjailija voitti sillä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä.
Tiranan sydämessä kaksi nuorta Bujar ja Agim ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Bujarilla on ollut hyvä lapsuus ja kun hän 14-vuotta täytettyään saa kuulla isänsä olevan vakavasti sairas on hän surun murtama.
Molempien poikien perheet ovat köyhiä ja nälkä on jatkuvasti läsnä. Pojat tukevat toisiaan ja he haaveilevat uudesta elämästä ja uudesta alusta Euroopassa. He haaveilevat koulutuksesta, hyvästä työstä ja ennen kaikkea tulevaisuudesta.
He haluavat jättää Albanian. Sillä ei ole tarjota heille kuin kurjuutta, köyhyyttä ja toivottomuutta.
Albanialaisuus on likaista, hyljeksittävää ja se on heille este uudelle alulle. Häpeä, joka on kätkettävä eikä sitä saa koskaan myöntää. Toisaalta myös isien tarinat ylpeistä ja rohkeista esi-isistä ja sukujen voimasta repii ristiriitoja heidän sisällään.
He sulkeutuvat omaan ulkopuolisilta kätkettyyn maailmaansa myös seksuaalisuutensa osalta. Ilmassa velloo epätietoisuus siitä mikä määrittely heihin sopii. Onko sitä määriteltävä vai voisiko vain elää sellaisena kuin on syntynyt ilman, että itsensä tarvitsisi arvottaa jonkin käsitteen alle? Mitä jos sitä ei voi tehdä, niin mitä sitä sitten on?
Uusi elämä edellyttää luonnollisesti taloudellisia resursseja. Bujar ja Agim muuttavat asumaan pieneen asuntoon kaupunkiin ja yrittävät löytää työtä, jotta saisivat rahaa pakoaan varten.
Epätoivo ajaa epätoivoisiin tekoihin kun vaakakupissa on vapaus uudelle alulle tai alistuminen sorrolle. Kurjuudessakin löytyy aina joku, joka hyötyy toisen hädästä ja on valmis surutta käyttämään sitä hyväkseen.
Tiranan sydän on koskettava romaani irrallisuudesta, pakolaisuudesta ja seksuaalisista vähemmistöistä. Turvallista synnyinmaata ei enää ole ja mahdollisuudet uusien juurien ja uuden kotimaan luomiselle ovat häviävän pienet.
Turvaa ei välttämättä löydy myöskään omasta kehosta. Keho onkin vankila, joka ei anna oikean minän tulla esiin. Mieli tuntee toista ja tietää mitä on, mutta ulkoinen kuori on täysin väärä. Ei riitä että itse kärsit vääryydestä, vaan saat todistella muille ihmisille olemassaolosi oikeutusta. Kyse ei ole oikusta tai päähänpistosta, vaan kaikki on totta.
Pidän Statovcin kielestä ja aikaan ja paikkaan sidotuista luvuista. Väistämättä se sai mieleen syksyn lehtijutut tuhansista mereen huuhtoutuneista perheistä, jotka olivat matkalla kohti parempaa elämää. Osuvasti kirjassa Bujar järkyttyy suomalaisten kylmyydestä ja naiivista asenteesta ettei maamme ulkopuolella ole mitään. Sitä ei ole jos sitä ei ajattele.
Hyvä kerronta kokee pienen notkahduksen lopun laulukilpailuineen, joka mielestäni söi tarinan hyvää terää.
Surullinen ja ilman muuta ajankohtainen ja lukemisen arvoinen kirja. Nostaa pinnalle lopulta aika vaiettuja asioita, kuten transvestismin ja valtavan epätoivon voiman, joka saa ihmisen pakkaamaan vastasyntyneen vauvan kiikkerään veneeseen tuhoontuomitulle matkalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti