Marraskuun matalapaine ja Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan

Marraskuu on mennyt taas sellaista vauhtia eteenpäin, että päivistä vaan loppuvat jatkuvasti tunnit kesken. Lumi ja pakkanen onneksi tuli nyt hyvissä ajoin piristämään, mutta kylläpä silti meinaa väsyttää aikamoisesti. Helmet -lukuhaastetta varten luin koko marraskuun alun Daniel Spoton elämäkertaa Marilyn Monroesta. Kirja aiheutti kevyttä tuskaa, joten olen äärimmäisen helpottunut luettuani eilen siitä viimeisen sivun. Palataan siihen vimeistään viikonloppuna. Yleensä kirjat voittavat tv:n katselun mutta nyt pimeys, kylmyys, työt ja väsymys ovat sekoittaneet vuorokausirytmin sen verran,että yömyöhään on tullut kahlattua niin Walking Deadia, Nousuvettä ja Poldarkia (Ross!!!).
Luettu on silti koko ajan enemmän tai vähemmän ja päätinkin ryhdistäytyä kirjastolainojeni suhteen ja pinosta löytyi Cecelia Ahernin Kuinka rakastutaan  (Gummerus 2015, alkuteos How To Fall In Love 2013).

Cecelia Ahernilta olen aiemmin lukenut kirjan PS. Rakastan sinua, josta pidin paljon. Joskin täytyy rehellisesti myöntää, että ensin siitä tulee mieleen kirjaan perustuva leffa PS. I love you ja ihanat Gerard Butler ja Jeffrey Dean Morgan. Joten muistikuvani perustuvat enemmänkin leffaan kuin kirjaan.

Kuinka rakastutaan on kirjailijan kymmenes suomennettu romaani. Siinä kolmikymppinen Christine Rose on elämässään käännekohdassa. Hän jättää aviomiehensä traagisen onnettomuuden jälkimainingeissa koska ei enää tunne itseään onnelliseksi eikä hän ole varma onko koskaan ollutkaan onnellinen. Työssään hän on viihtynyt mutta epäily omista kyvyistä herää silläkin saralla. Hän on elämäntaito-oppaiden suurkuluttaja ja etsii niistä vastauksia ongelmiinsa.
Traagisille tapahtumille ei näy loppua, vaan päinvastoin, hän törmää tuntemattomaan mieheen, joka on hyppäämässä sillalta tappaakseen itsensä. Christine puhuu hänet odottamaan vielä kaksi viikkoa syntymäpäiviinsä. Sinä aikana hänen on vakuutettava Adam elämisen ihanuudesta ja saatava hänet luopumaan itsetuhoisista ajatuksista.

Teksti on kevyttä ja nopealukuista sisältäen tietysti romantiikkaa ja ajoittain nokkelaakin huumoria. Kirjan pohjavire on kuitenkin koko ajan yllättävänkin synkkä, koska kuolema kummittelee taustalla.
Ajoittain Christinen ripustautuminen Adamiin käy hermoja raastavaksi. Kaikkeen etsitään vastaus elämäntaito-oppaista eikä kenelläkään tunnu olevan halua ratkaista itse mitään. Christinen neuroottisuus syö häntä kohtaan alussa tuntemaani empatiaa. Kuten arvata saattaa on loppu kovin ennalta arvattava.

Tekstistä löytyy kyllä osuvia huomioita avioliitoista ja parisuhteista ja uskon että aika moni tunnistaa samoja leipääntymisen ajatuksia. Rakastumista kun on kovin vaikea selittää ja vielä vaikeampaa on käsittää mihin se vain yhtäkkiä hiipuu ja häviää. Kyse ei ole tässä ehkä kuitenkaan siitä kuinka rakastutaan vaan kuinka et voi rakastaa toisen puolesta.

Lyhykäisyydessään kelpo kirja, mutta nimi ei kyllä ole mielestäni onnistunein valinta. Jäin odottamaan vielä jotain enemmän.

Marraskuun lukuhaaste jatkuu Pajtim Statovcin Tiranan sydämellä ja Coldplaylla. Jotenkin on ollut vastustamaton tarve kuunnella heidän musiikkiaan pitkästä aikaa poikkeuksellisen paljon. Sillä on ihan selkeästi meditatiivinen vaikutus mieleeni.

Mukavaa ja toivottavasti ei ihan lumetonta loppuviikkoa!

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Ihan kohta on marraskuu! Lokakuun viimeisen päivän kunniaksi aurinkokin päätti käydä näyttäytymässä. Sääennusteiden perusteella tämä on tyyntä myrskyn edellä, mutta katsotaan mitä loppuviikko tuo tullessaan.
Pimeitä ja harmaita päiviä piristi ehdottomasti Jussi Adler-Olsenin Tapaus 64 (Gummerus 2015, suom. Katriina Huttunen.)
Tapaus 64 jatkaa Osasto Q-sarjaa ja on sen neljäs osa. Carl Mørckia olikin tullut jo vähän ikävä. Hänhän oli se vanhoja selvittämättömiä tapauksia tutkivan Osasto Q:n pomo. On se vaan niin ärsyttävä ja siksi niin kiinnostava. Apureina edelleen tutut Rose ja Assad. Heidän elämästään saadaan tässä taas tietää hieman lisää mutta kuitenkin niin vähän, että herää vain lisää kysymyksiä.

Nete Hermansen on nainen, jonka elämä alkaa murentua jo lapsuudessa hädin tuskin ennenkuin se on ehtinyt alkaakaan. Väkivallan ja monien uskomattoman epäonnisten käänteiden jälkeen hänet lähetetään Sprogøn saareen, jossa hoidetaan yhteiskuntakelvottomiksi leimattuja nuoria naisia. Saari ei ole mikään kesäleiri eikä hoitaminen ole ihan sitä mitä voisi ajatella heidän tarvitsevan.

Myös Mørckia haavoittanut ja hänen kollegansa tappanut tapaus putkahtaa yllättäen esiin.
Kasassa alkaa olla aikamoinen vyyhti kadonneita ihmisiä, eräänlaista rotu-oppia sekä suosiota kasvattava uusi puolue. Vaikka puolueen puolueohjelma on erittäin kyseenalainen ja herättää vastarintaa, on se silti löytänyt kannattajansa ja menossa kohti kansankäräjiä.
Tämän enempää en oikeastaan voikaan sanoa, koska mikään ei ole pahempaa kuin spoilattu dekkari.

Adler-Olsenin tyyli vaan on niin pettämätön tässäkin. Hän on onnistunut jälleen ottamaan mukaan päivän polttavia teemoja politiikasta ja arvotaistelusta mitä parhaillaan monessakin yhteiskunnassa käydään. Hän ei myöskään anna unohtaa historian kauheuksia.
Kirjoissa esille nostetaan usein heikommassa asemassa olevia antamalla heillekin oma ja kuuluva ääni.
Adler-Olsen osaa näpäyttää yhteiskuntakritiikkinsä  mustan huumorin verhoamana alakoukkuna suoraan palleaan.

Kirsu haistaa hyvän dekkarin!

PS. Huomenna 1.11 alkaa Karo Hämäläisen järjestämä kirjahaaste, jossa marraskuun jokaisena päivänä luetaan 30 sivua kaunokirjallisuutta. Haasteen löydät mm. facebookista sekä oheisesta Yle puheen linkistä:  http://yle.fi/radio/ylepuhe/lukuhaaste_puheen_paivassa/8414261
Mukana ollaan!

Hanna Weselius: Alma!

Kotimainen kirjallisuus jyrää tällä hetkellä lukupinossani varmaan enemmän kuin koskaan. Johtuen tietysti siitä, että nyt hyviä kotimaisia on osunut kohdalle ennätysmäärä.
Viimeisin on Hanna Weseliuksen Alma!(WSOY 2016). Weselius on toiminut kuvajournalistina, kuvataitelijana ja vapaana kirjoittajana. Hän on taiteen tohtori ja työskentelee valokuvataiteen yliopistonlehtorina. Alma! on hänen esikoisromaaninsa ja se on voittanut WSOY:n ja WSOY:n kirjallisuussäätiön järjestämän Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun.

Alma! oli virkistävän erilainen lukukokemus jo ihan rakenteeltaankin. Mustekalan päänä on Alma Mahler, joka oli itävaltalainen säveltäjä ja taiteilija (1879-1964). Hänellä oli useita aviomiehiä ja rakastajia, mutta tässä hän näkyy enimmäkseen säveltäjä Gustav Mahlerin vaimona. Hän alistuu kylmän, vihamielisen ja välinpitämättömän miehensä varjoon. Miehen, jonka ehtona avioliitolle oli että Alma luopuu omasta säveltäjänurastaan miestänsä tukeakseen.
Alman henki kulkee mukana nykyhetkessä hyvin erilaisten naisten elämässä. Nämä nykyhetken naiset ja muutama mieskin kietoutuvat lonkeroina toisistaan tietämättöminä yhteen. Hahmoja lähestytään monesta eri näkökulmasta ja herutetaan heistä vähän ja juuri kun luulet saaneesi heidät kiinni lähtee kertoja lentoon ja kaikki kiepsahtaa.

Pidin siitä kuinka romaani nosti monta naisiin kohdistuvaa epäkohtaa esille tavalla, jossa kertoja kertoo hirvittävät tapahtumat silminnäkijänä, päivän uutisina. Niitä ei selitellä, ei etsitä seurauksia tai asiaan johtaneita syitä. Kylmät faktat esiin ja ole hyvä lukija,  mieti miten tämän tiedon käsittelet. Muuttavatko uutiset yleensäkin ajatusmaailmaasi ja saavatko ne sinut toimimaan joko ajatuksen tasolla tai konkreettisesti?

Esillä on vahvasti myös julkinen keskustelu naisen määrittelystä. Lähteekö kaikki vieläkin ulkonäöllisistä seikoista, oletko pätevämpi kireällä nutturalla vai blondina heti tyhmä bimbo?
Kaikki kaivetaan esiin, jos olet antanut jopa tahtomattasi kasvosi julkisuudelle. Sen jälkeen olet täysin vapaata riistaa ja kaikilla on oikeus keksiä mitä villeimpiä haukkumasanoja, jolla ulkonäköäsi voi julkisesti nimimerkin takaa solvata. Vaikka asiat riitelisivät, silti ensimmäiseksi kaivetaan nettipalstoilla kehostasi jokainen reikä, aukko ja uloke mikä ikinä voikaan olla viallinen ja epäkelpo ja hyeenat repivät siitä kaiken irti. Asialla ei ole enää merkitystä kun lumipallo on lähtenyt liikkeelle. Tärkeintä on vain kuinka karmeasti se on lihonut ja mitä ihmettä sillä on päällään.

Kirjassa on luomisen tuskaa, onnen etsintää, maailman järjettömyyttä, pahuutta, rakkauttakin..kaikkea sulassa sovussa ja samalla riidassa keskenään. Hämmentävä ja voimakkaita ajatuksia herättävä kirja. Tälläiseenkö maailmaan tytöt kasvatetaan.

Suosittelen, jos kaipaat erilaista, ajankohtaista ja teräväkielistä otetta.

Lopotti

Viime viikon maanantaina oli Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. En päivän hengessä haalinut käsiini Kiveä, mutta suomalaista kirjallisuutta on tullut luettua pitkin viikkoa.
Lukuvuorossa oli Tommi Kinnusen uusin romaani Lopotti (WSOY 2016).
Täytyy myöntää, että kyllä jännitti tarttua siihen. Edeltävä kirja Neljäntienristeys oli niin koskettavan hyvä, että odotukset tätä uutukaista kohtaan oli pelonsekaiset. Mutta odotukset tuli lunastetuksi 100%:sti.

Olisihan se hienoa jos osaisin kuvailla romaanin mukavasti juoksevia rakenteita ja soljuvaa kieltä tarkoin analyysein, mutta ei, sitten tämä ei olisi minun juttuni. Minulle tärkeintä kirjoissa on niiden luomat mielikuvat, tunnetilat ja mahdollisuus samaistua. Kokea olevansa joku toinen tai lukea kaltaisestaan. Kokea elävänsä toisessa ajassa ja paikassa. Itselleni kirjoista jäävät mieleen niiden synnyttämät tunnetilat eikä niinkään niiden tekninen taituruus mitä minulla ei ole edes kykyä arvioida. Tunteiden, järjestä viis, haluan välittyvän myös tänne ja olevan blogini punainen lanka. Joten tunteisiin siis.

Lopotissa palataan Neljäntienristeyksen sukuun ja etenkin tytär Helenaan. Miten hän koki lapsuuden suvun voimahahmojen  keskellä ja miten elämä yksin Helsingissä sujuu.
Ollaan myös ajassa, jossa suvun lapsenlapset alkavat olla aikuisia.

Lopottikin on edeltäjänsä tavoin viiltävän tarkkanäköistä kuvausta historian, kylmyyden, rakkaudettomuuden ja yksinäisyyden vaurioittamista kohtaloista.
Sokean Helenan taistelu ihmisarvoisen ja itsenäisen oman elämänsä herruudesta on niin liikuttavaa, että pala nousee kurkkuun.

Kinnunen on jäätävän hyvä kuvailemaan ihmisten julmuutta ja ennakkoluuloisuutta normista poikkeavaa kohtaan. Erilaiset vammat ja rajoitteet ovat syy olettaa ettei ihmisestä millään muullakaan saralla ole mihinkään. Miksi antaa mahdollisuus opiskeluun ja opastaa, kun ei heistä kuitenkaan tule mitään.
Suomalaiset kunnostautuvat kyllä tässä tekopyhyydessä. Aika ajoin paheksutaan syvästi vanhustenhuollon tilaa, lastensuojelun ongelmia tai resurssien pulaa kuntoutustoiminnassa. Mutta kun pitäisi ruveta sanoista tekoihin alkaa perääntyminen, syitä ja syyllisiä löytyy lukematon määrä ja pääasia on ettei vaan mikään tule minun takapihalleni ja minun silmieni eteen.

Lapsenlapsista Lopotissa kerrotaan Tuomaksesta, joka kamppailee oman seksuaalisuutensa kanssa. Tai hän ei kamppaile, hän tietää mitä on ja mitä haluaa olla. Mutta muut eivät näe asiaa yhtä helposti. Papasta ei puhuta ja vähistä tiedoista mitä hänestä tihkuu herää vain lisää kysymyksiä. Mikä sai papan päätymään omaan ratkaisuunsa ja ovatko he Tuomaksen kanssa samanlaisia.
Tuomaksen hyväksynnän ja rakkauden kaipuu koskettaa. Miten jälleen muut ihmiset määrittävät mikä on oikea tapa elää, kuka saa rakastaa ja miten.
Tuomaksen onni on elää nykyaikana toisin kun pappansa.  Mutta ei se helppoa ole vieläkään.

Jotta kaikki ei olisi niin lohdutonta niin onneksi uusi sukupolvi irroittautuu suvun vanhoista kahleista. Ne ovat edelleen olemassa, mutta eivät hallitse tässä hetkessä elävien perheitä. He pystyvät puhumaan ja rakastamaan ja tuntevat toisenlaista yhteenkuuluvuutta. Kylä muuttuu eikä vanhoja asioita ole enää monikaan muistelemassa.
Toivo paremmasta herää, mutta se on vielä kovin hauras ja murskaantuu herkästi. Kirjan loppu saa sen alusta asti kutittavan palan kurkusta nousemaan ja kyyneleet silmäkulmaan.

Tommi Kinnusen molemmat kirjat ovat sellaisia, jotka saavat oman paikkansa kirjahyllystäni. Siellä ne saavat odottaa myös tyttäreni kasvavan ja toivon hänen ne lukevan, koska sieltä löytyy paljon sellaista sielunmaiseman historiaa, jota hänenkin suvustaan löytyy.

Kirkkaus

Se on jo lokakuu! Syksy on mennyt kyllä hurjaa vauhtia ja ihanaa että säät ovat olleet näin loistavia. Kaunista ruskaa ja leutoja päiviä.
Viime päivinä on tullut luettua monta hyvää kirjaa, nyt yritän niistä saada mahdollisimman pian muutamat sanat tänne.
Kotikirjastooni Riihimäelle on ilokseni ilmestynyt pikalainahylly, josta siis saat lainata kirjan viikoksi ilman uusimis- tai varausmahdollisuutta. Sieltähän bongasin heti lukuun Riitta Jalosen uuden romaanin Kirkkaus (Tammi 2016). Tästä saankin sopivasti Helmet- haasteeseen kohdan 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

En ole aiemmin lukenut häneltä muita kirjoja, vaikka tämä uusin on jo kahdestoista.
Tilanne on kyllä korjattava, koska Kirkkaus oli erittäin mielenkiintoinen.
Kirkkaus on kuvaus uusiseelantilaisen Janet Framen elämästä vuosina 1924-1963. Hän oli kirjailija, jonka lapsuutta varjosti molempien siskojen hukkuminen sekä veljen sairaus. Perhe eli köyhyydessä ja herran nuhteessa eikä Janetilla ollut juurikaan ystäviä. Häntä hyljeksittiin likaisuuden ja resuisten vaatteiden vuoksi. Kruununa vielä hänen hiuksensa, pelottava punainen linnunpesä, jonka täytyy olla paholaisen tekosia, ainakin isän mielestä.
Paholaisen syytä oli myös veljen sairastuminen ja oikeastaan kaikki epäonni, joka heitä koettelee.
Janetin mieli lähtee uusille tuntemattomille raiteille ja pään sekasorto pyörii lukuisina sanojen pyörremyrskyinä. Kirjoittaminen on ainoa mahdollisuus saada käsitellä siskojen menetyksen tuskaa ja syyllisyyttä veljen kohtalosta. Pyörremyrsky pään sisällä tuntuu jo oireina punaisissa hiuksissa, jotka elävät omaa elämäänsä
Janetin on saatava sanat paperille, pois sekoittamasta lisää. Hän ei voi vastustaa niitä eikä haluakkaan. Niitä ei voi hallita eikö pakottaa. Ne vain soljuvat kuin lähteestä.
Siskojen järkyttävä kohtalo saa hänetkin hukkaamaan halunsa elää ja toivomaan kuolemaa, koska tulevaisuutta ei ole. Mieli kertoo hänelle kummallisia asioita ja saa hänet välillä ahdistumaan paniikin valtaan.
Ennen pitkää Janet Frame päätyy psykiatriseen sairaalaan, jossa hänellä todetaan skitsofrenia.
Ensimmäinen sairaala ei ole sairaala, vaan sen niminen kauhutalo, jollaista paikkaa ei toivoisi kenelläkään.
Janet kuitenkin kirjoittaa elämästään ja kokemuksistaan, vaikka hänen olemassaolonsa on koko ajan vaakalaudalla. Välillä sanojen tulva tyrehtyy, mutta yleensä jokin muutos saa aina aikaan uuden käynnistymisen ja sanoja alkaa tipahdella.
Vuosien ja kahdensadan sähköshokki hoidon jälkeen hänet todetaan diagnosoidun aiheetta skitsofreenikoksi. Sitä hän ei ole. Hoidon ja avun tarpeessa kyllä, muttei lobotomian.

On aivan uskomatonta, että kaikkien käsittämättömien kärsimysten (jotka osa tietysti ovat olleet sen aikakauden tietämyksen mukaan pätevää hoitoa) aikana hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan. Ja kirjoittamaan vielä niin hyvin, että hänen kirjojaan halutaan julkaista ja ne saavat lukijoita useassa maassa. Tämän kirjan myötä on kyllä pakko lukea ainakin hänen kirjoittamansa omaelämäkerta.

Minua kiehtoo paljon kaikki mielen koukerot ja varsinkin se mikä sen saa järkkymään ja miten. Mitenkään en halua ihannoida mielisairauksia, vaan ne ovat mielenkiintoinen osoitus siitä miten uskomatttoman monimutkainen kokonaisuus päässämme on. Mikä loppujen lopuksi on mielenvikaisuutta ja mikä vain erilaisuutta. Kuka määrittelee sinut epänormaaliksi ja eristää epäsopivana yhteiskuntaan.
Kuka loppujen lopuksi on hullu?!

Jalosen kirja oli monisäikeinen ja osin niin kiemurainen, että välillä hengästytti pysyä mukana. Mutta sellainenhan ihmismieli on; kiemurainen sokkelo, jonka perässä on välillä mahdotonta pysyä mukana.
Kaunis ja liikuttava kirja.

Aurinkoista uutta viikkoa!

Pullopostia

Syksyn kuutamon hohtoisiin iltoihin sopii dekkarit täydellisesti. Keplerin lisäksi kirjastossa haaviin tarttui Jussi Adler-Olsenin Pullopostia (Gummerus 2014, suom. Katriina Huttunen), joka on kolmas osa Osasto Q- sarjaa.
Sarjahan käsitteli osastoa, joka tutkii vanhoja selvittämättömiä rikoksia ja jota johtaa kohtalaisen kusipäinen ja työtä vieroksuva apulaispoliisikomisario Carl Mørck. Toki hän työnsä hoitaa hyvin sitten, kun se sattuu kiinnostamaan ja päiväunet on otettu.

Muutenkin koko osasto Q on hieman hyljeksitty ja välttämätön paha poliisitalolle. Tiimissä on vain kolme jäsentä, joista kaikki ovat kohtalaisen omalaatuisia persoonia. Tämä tekeekin näistä mielestäni niin hyviä, heistä kukaan ei ole mikään täydellinen kiillotettu sankaripoliisi vaan enemmän ja vähemmän kuolevaisia. Osia voi lukea erikseen, mutta olennaisia viittauksia menneisiin tapahtumiin on sen verran ettei kannata.
Pidän ihan hulluna näistä tanskalaisen Adler-Olsenin kirjoista ja se onkin Lars Keplerin ja Kristina Olhssonin kanssa ehdottomasti omassa kärkikolmikossani uudemmista pohjoismaisista dekkareista.
Pullopostia on myös ollut palkintoraatien mieleen, koska se on voittanut mm. Lasiavain-palkinnon vuonna 2010 eli vuoden parhaan pohjoismaisen dekkarin palkinnon.

Pullopostia on jälleen sitä taattua laatua. Kuvottavia rikoksia ja piinaavaa jännitystä. Kirjan 551 sivua hujahtaa siivillä. Kirjailijalla on myös silmää osuvalle mustalle huumorille, jota kieltämättä tarvitaan kaikkien raakuuksien keskelle.
Kirjassa on yhdistetty itselleni kaksi pahinta "rikostyyppiä". Ensimmäinen on lapset ja heihin kohdistuva fyysinen ja henkinen väkivalta ja julmuus. Tässä se kohoaa vielä potenssiin 10, koska mukaan astuu uskonlahkot ja heidän harjoittamansa "kasvatus". Sydäntä raastaa pienet lapset, joita omat vanhemmat pelottelevat  kuoliaaksi Jumalan vihalla. Ja Jumala ei koskaan ole mikään lempeä tapaus, vaan se, joka systemaattisesti hakkaa synnit sielusta ja ruumista pihalle. Ja mikään sille ei riitä. Se ei anna anteeksi eikä varsinkaan tunne armoa. Jumalaahan ei tietenkään koskaan näy, vaan teot aina toimeenpanee hänen nöyrin seurakuntalaisensa.
Sen enemmän menemättä omiin vakaumuksiini ei minkään jumalallisen olennon kuulu aiheuttaa pelkoa, kärsimystä ja murtuneita luita.

Hyvänä kakkosena tulee parisuhdeväkivalta. Yksiä pahimpia julmuuden muotoja on saada toinen ihminen niin alistettua, että olet onnistunut nujertamaan hänen itsetuntonsa ja uskon kykyyn pärjätä enää koskaan itsenäisesti. Jäljellä on raunio, joka tekee kaikkensa ettei puoliso vaan hermostuisi ja antaisi taas opetusta.
Yritän olla sortumatta vihapuheeseen, jota joka tuutissa tällä hetkellä vilisee, mutta saan purra kieleen ja lujaa, etten julista mihinkä nämä näiden lajien rikolliset  mielestäni saisi upottaa.

Adler-Olsen osaa kirjoittaa erittäin tunteisiin menevästi (tai sitten käyn vaan itse ylikierroksilla näistä aiheista) ja toisaalta erittäin uskottavasti.  Tutkijoiden työn voisi kuvitella olevan aikalailla tuon kaltaista, joskin ehkä kaikki Mørckin tempaukset eivät menisi tosielämässä läpi.

Hahmoihin pääsee niin sanotusti nahkoihin niin syvälle, että verenpaineet nousee halusta päästä puolustamaan uhreja sadistista murhaajaa vastaan. Uhrien epätoivo ja halu pelastua on niin käsin kosketeltavaa, että se saa lukijaparan tuskanhien pintaan.
Mutta siksipä juuri nämä ovat niin loistavia.

Tähän kirjaan, tekstiin ja hetkeen:  Adele ja River Lea.

Kaunista viikonloppua!

Playground

Lars Keplerin uusin romaani Playground (Tammi 2016) on luettu erinäisten haasteiden jälkeen (kirjassa onkin varaus->liian vähän aikaa ->ei voi jättää kesken ->missä lähin kirjakauppa). Olen aiemmin jo kirjoittanutkin olevani ehdoton Kepler-fani. Joona Linna-dekkarit ovat yksiä parhaimpia jännityksen nostattajia mitä tiedän.
Siksi olikin kiva suurella mielenkiinnolla tarttua tähän uutukaiseen.
Etukäteen tiedossa oli, että Joona Linnasta ei tässä enää kerrota ja teos on ihan oma tarinansa.

Ja niin se kyllä olikin. Nyt ollaan sodassa maanpäällisessä helvetissä eikä kuolemakaan tuo helpotusta ja ikuista rauhaa. Päinvastoin.
Kepler on lähtenyt uusille urille ottamalla mukaan "perinteisien" murhaajien mukaan yliluonnollisempia näkökantoja.
Mihin joudumme kuoltuamme ja ymmärrämmekö itse olevamme kuolleita?
Kuoleman kohdatessa kerrotaan näkyvän valoa tunnelin päässä, mutta onko se sittenkään taivaallinen paratiisi pilvien keskellä? Tässä tapauksessa ei.

Jasmin Pascal-Anderson on luutnantti, joka haavoittuu pahasti Kosovossa. Hänen sydämensä on ollut pysähtyneenä ja toipuessaan hän alkaa hourailemaan käynnistään tuonelan satamassa, jonne kuolleet joutuvat. Luutnantin katsotaan olevan psykoosissa ja hän joutuu pakkohoitoon.

Jasmin myöhemmin vapautetaan hoidosta ja hän  jatkaa elämäänsä miehensä kanssa kohti elämänhallinnan menettämistä. Muistot menneestä piinaavat ja Jasmin yrittää aloittaa uuden elämän sihteerin työssä ja jättää sotilasuran. Uutta toivoa ja suunnan muutosta tuo heille syntyvä poika.

Elämä kuitenkin osoittaa jälleen julmuutensa ja pojan henki on vaarassa. Jasminin mieleen palaa kuolleiden satama. Jos se onkin oikeasti olemassa. Hän on suunniltaan pelosta, koska poika ei tule selviämään yksin satamassa.

Kirja on alusta loppuun niin synkän sysipimeää, että haluaisi sen pian loppuvan. Mutta sitä on pakko ahmia, jotta tietää onko kaikki tosiaan niin lohdutonta ja kääntyykö mikään hyväksi.

Ei paljon painajaismaisempaa ajatusta voisi keksiä, kuin se ettei kuolemakaan toisi helpotusta ja rauhaa ihmiselle. "Tuonelassa" olisikin vastassa vain lisää sotaa ja kärsimystä. Valta mielipuolisilla terroristeilla, jotka alistaisivat heikoimmat ja teloittaisivat vastustajansa. Siellä olisi myös niin suurta välinpitämättömyyttä, että viattomien kidutus ja teloitus on parasta viihdettä. Vedonlyönnin kohde on kuinka kauan ihminen kestää.

Ai mutta sehän on todellisuutta monessa maassa, tässä elämässä ja tällä hetkellä.

Kepler fanitukseni vahvistui entisestään.