Minä olen monta.

Vihdoin taas koneen ääressä! Tietokoneeni päätti hyytyä paineen (pakkasen) alla ja lakkasi toimimasta.
Syy kylläkin selvisi aika pian, dalmatialaista muistuttava jyrsijämme olikin päässyt nakertelemaan virtapiuhaa.
Olen huono odottamaan, joten uusi kone tuli tilattua ja nyt päästään taas blogin pariin. 
Onneksi lukemiselle ei ole tietoteknisiä esteitä, joten John Irvingin Minä olen monta on nyt saatu päätökseen. Tämä meni siis haasteen kohtaan 6 kirjastosta kertova kirja. Tästä saisi kyllä myös jälleen useampia kohtia.

Kirja on ilmestynyt v. 2012 ja suomennettu 2013 Kristiina Rikmanin toimesta.
Tarina lähtee 1950-luvun Uudesta-Englannista, jossa 13-vuotias Billy Abbott elää. Perheessä on aikamoisia persoonia, mm. isoisä ,joka näyttelee aina vain naisroolit, on hulvaton hahmo ja yksi tärkeimmistä Billyn elämässä. Poika käy yksityistä poikakoulua ja elää perheineen keskellä harrastelijateatterin näytelmiä.

Irvingillä on mielestäni on taito kertoa hyvin erilaisista seksuaalisista suuntauksista ja varsinkin mitä myllerrystä se aiheuttaa nuoressa (ja vanhassa!) ihmisessä. Billyn maailmassa erilaisia suuntauksia (voiko sitä niin sanoa) on niin bi-seksuaaleista transsukupuolisiin. Miten voit ymmärtää mikä olet, jos ympäristö kieltää ajatuksesi ja tunteesi sairautena ja hoidettavana poikkeavuutena?
Hän tuo hyvin esiin ennakkoluuloja ja asenteita valtavirran ulkopuolella olevia kohtaan. Ja todellakin 50-luvulla maailma on ollut aika erilainen asenteiltaan niin amerikkalaisessa pikkukaupungissa kuin muuallakin.
Pidän kirjailijan avoimuudesta ja siitä kuinka hän korostaa, että ihminen sieltä löytyy, oli hän sitten homo tai bi.
Billy Abbottin elämänvaiheissa on monta hauskaa kohtaa, jotka saavat naurahtamaan ääneen, mutta myös loppua kohden paljon surua. 
Täytyy kuitenkin sanoa, että kirjan ensimmäiset 300 sivua eteni aika tahmeasti ja monessa kohtaa tuntui, että vuosissa sinkoiltiin sinne tänne. Oli vaikea pysyä perässä ollaanko tässä nyt taas 13-vuotiaan vai 19-vuotiaan ajatuksissa. Ehkä myöskin useat näytelmälainaukset hidastivat keskittymistä (Shakespearea of course) ja sen takia tuntui ettei kirja välillä etene ollenkaan.
Tuon 300-sivun jälkeen lukukokemus kyllä paranee huomattavasti. Aika luonnollisesti menee eteenpäin, ikää tulee ja asenteet muuttuvat. Kirjan toisen puoliskon perusteella sanoisin, että kirja kannattaa lukea mutta alun perusteella ei. Tiivistetympänä olisi voinut olla hyvä. Tälläisenään pidän ihan kelpona. Aiemmassa postauksessa olikin kommenteissa puhetta painoksen kirjoitusvirheistä ja se kyllä piti paikkansa. N- kirjain puuttui monen sanan lopusta. Mistä lie johtuukaan?!
Jos joku on kiinnostunut lukemaan kyseisen kirjan niin minulta saat siistin kappaleen :) 

Viime viikon lopulla kävin loistavassa kaupungin kirjastossamme ja sieltähän tarttui taas kiinnostavia yksilöitä mukaan. Adler-Olseniin tutustuin vasta viime syksynä Vanki- nimisen kirjan myötä. Pidin siitä kovasti ja olenkin tätä sarjan toista osaa havitellut jo jonkin aikaa.
Tämän kannesta voisi saada myös haasteen kirjanaaman. 
Coelhoa en ole lukenut pitkään aikaan, mutta jokin tässä sai nyt tarttumaan siihen.
Eudora Weltyä en ole lukenut koskaan, ja onkin ihan vieras kirjailija minulle.
Skiftesvikin kirjoja olen lukenut aiemmin, mutta tähän tartuin puhtaasti kirjan nimen perusteella ja muistelisin, että tämä olisi ilmestyessään herättänyt keskustelua.

En ole vielä päättänyt käytänkö näistä yhtäkään haastekohtiin. Katsotaan, tai paremminkin luetaan ;)


PS. Nyt luen Marian Keysin kirjaa Nainen joka varasti elämäni. Kaipasin kepeää (itse asiassa tämä ei ollutkaan niin kepeä) ja kevyttä lukemista tähän väliin, jossa työ häiritsee liikaa vapaa-aikaa.