Helmet- lukuhaaste kohta 41. Steven Rowley: Lily ja mustekala

Eihän nyt osuvampaa kirjaa kirjakirsulle voi ollakaan kuin kirja, jonka kannessa on mäyräkoira. Helmet- haasteeseen käytän tämän ehdottomasti kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.
Ja voi itku mikä kirja!
Steven Rowleyn Lily ja mustekala (Bazar 2016, suom. Sari Karhulahti) on kertomus Ted Flaskista, joka on neljänkympin korvilla oleva sinkkumies, rakkauselämä vähän heikolla hapella ja työelämä takkuaa. Hän on etääntynyt perheestään, mutta ympäriltä löytyy kuitenkin muutama läheinen. Hän on silti tyytyväinen, koska hänellä on kaikkein rakkain eli mäyräkoira Lily.
Lily on jo aika vanha, mutta se ei menoa haittaa. He pelaavat Tedin kanssa monopolia, katsovat elokuvia, leikkivät ja käyvät kävelyillä tutkimassa mitä Los Angelesin kaduilta löytyy.
Sitten Lilyn päähän ilmestyy mustekala. Julma ja ahne mustekala, joka aikoo viedä Lilyn.

Vitsit että nämä eläinjutut ovat pahoja minulle, pala nousee kurkkuun jo miettiessäni kirjan kulkua.
En tiedä pahentaako tätä se, että perheessäni on Väinö, rakas mäyräkoirani ja siksi kaikki tuntuu niin tutulta ja juuri sellaiselta kun se tuollaisen pötkylän kanssa on.
Toisaalta vaikka itselläni ei olisikaan lemmikkiä saisi tämä minut silti itkemään.

Rowley osaa kirjoittaa liikuttavan hauskasti Tedin sydänsuruista ja kumppanin etsimisestä. Kuinka sitä loppujen lopuksi ei jaksaisi tehdä vaikutusta keneenkään ja mukavinta olisi vain käpertyä sohvalle koira kainalossa.
Lily voisi ihan yhtälailla olla myös kuka ja mikä tahansa muu kuin koira. Se, jota rakastat ja suojelet viimeiseen asti. Se, jolle kuitenkin joskus aina hermostut etkä kestäisi sen uppiniskaisuutta enää hetkeäkään. Se, joka silti kuitenkin on ihaninta maailmassa. Ja kun yhteinen aika väistämättä lähenee loppuaan tulee mieleen ne kaikki hetket, kun olisi voinut toimia toisin ja hetket, joita ei vaihtaisi mihinkään. Kyllähän sen tietää, että nuo tassukaverit kulkevat täällä kanssamme vain rajallisen ajan eikä siihen viimeiseen yhteiseen hetkeen voi varautua mitenkään. Mutta hemmetti miten se sattuu sydämeen.

Kirja on täyttä luopumisen tuskaa, yhteisen elämän muistoja ja vihaa väistämätöntä kohtaan. Vihaa sitä kohtaan kun ei voi enää tehdä mitään. Surua, jota moni ei tunnusta oikeaksi, koska kyseessä on "vain" eläin.  Ironisen koskettavaa tekstiä, jossa huumoriakin melankoliasta huolimatta on.
Ennenkaikkea tämä on kirja eläinystäville, mutta toivoisin myös, että muutkin lukisivat ja ehkä se avaisi sitä kaikkea mitä nuo pienet mantelisilmät elämäämme tuovat.

Toivon että yhteisiä vuosia meillä Väinön kanssa olisi vielä monia, mutta kun se sitten aikanaan päättyy, etsin tämän kirjan uudestaan käsiini ja aion itkeä silmät päästäni.

Hyvää lukurauhan päivää!