Tammikuun loppu meni aika synkkäsävyisillä kirjoilla ja tämä esikoisteos on niistä yksi.
Ari Rädyn Syyskuun viimeinen (Tammi 2017) on tosiaan tämän vuoden esikoisia ja olikin aika vetävä dekkari. Räty (s.1968) on työskennellyt mm. veneenrakentajana, laituriyrittäjänä sekä työtoiminnanohjaajana vankilassa.
Tämän laitan Helmet- lukuhaasteen kohtaa 24. Kirjassa selvitetään rikos.
Romaani kertoo pojasta, lempinimeltään Syyskuu ja keväästä, joka tulee muovaamaan hänen elämänsä suunnan.
Syyskuu on kavereineen lintsaamassa liikuntatunnilta kuin he suunnistusta pakoillessaan löytävät kuolleen tytön.
Löytöhetken tapahtumat rikkovat Syyskuun jo ennestään rikkonaista sisintä lisää ja hän lupaa tytön sameita silmiä katsoessaan löytää hänen murhaajansa.
Vuosien kuluttua kaveriporukan muisto tytöstä on haalistunut, mutta Syyskuulle tapahtunut on kuin eilinen ja hän edelleen jatkaa loputonta etsimistä.
Räty kirjoittaa niin todentuntuisesti keväisestä koululuokasta oppilaineen, suunsoittoineen ja suosion kalasteluineen että hetkeksi kaikki omasta kouluajasta palaa mieleen. Tuoksut, koulunpiha ja se ihmeellinen teini-iän rintaa puristava ahdistus tuntemattomasta aikuisuudesta tulee elävänä mieleen.
Poikien ajoittain julmaakin sanailua lukiessa tulee myöskin hyvin nopeasti tunne että luojan kiitos en ole enää koululainen.
Murhatun tytön kohtalo ei yksistään tee kirjasta synkkää tai raakaa, vaan koko kirjan yllä leijuu vahva väkivallan ja pahuuden peitto. Itselleni pahimmassa mahdollisessa muodossa eli kohdistuen lapsiin.
Lainaan tähän yhtä kohtaa, joka jäi vaivaamaan, sai raivon valtaan ja samalla pohjattoman surulliseksi. Pieni Tomi (Syyskuu) on ollut Hilkka-tädillään hoidossa ja pulputtaa tohkeissaan taukoamatta kotimatkalla äidilleen (joka on tullut hakemaan häntä puolitoista tuntia myöhässä) uudesta kaverista, jonka kanssa leikki.
---
"Sit mä-"
"LOPETA JO!"
Lyönti tulee lujaa ja yllättäen, keskelle Tomin kasvoja. Tomi retkahtaa vasten selkänojaa, kimpoaa kohti etupenkkiä, ponnahtaa vielä veltosti takaisin. Nenästä tulee verta. Äidin sormuksen kivi on viiltänyt hänen poskeensa syvän, hurjan haavan. Se ei ole ensimmäinen äidin tekemä.
"Voi paska, Tomppa! Kato nyt mitä sä sait mut tekemään! Voi paskapaskapaska!
"Tomi on hiirenhiljaa takapenkin kulmassa ja pitelee nenäänsä. Hän nielee verta. Äiti kääntää taustapeiliä. Tomi ei katso kohti.
"Sattuks sua."
Se ei ole kysymys - Tomi ei tiedä mitä se on, mutta kysymys se ei ole.
"Ei."
"Mä oon aina sanonu et älä pyöri siellä takapenkillä. Tollee siinä sit käy."
"Joo."
---
Arvostan, että kirja nostaa myös tämän perheväkivallan puolen esiin. Ei ne ole aina ne pahat isät vaan myös ne hirviömäiset äidit. Äidit, joiden pitäisi suojella, rakastaa ja hoitaa.
Räty on nostanut myös toisen osuvan teeman ja sen keskiöön Hagmanin, poliisin, joka on poliisi vain nimikkeeltään, ei arvoiltaan tai teoiltaan. Hän on silkkaa pahuutta ja käyttää asemaansa surutta hyväksi. Vaikka sitä kuinka toivoo tämän olevan fiktiota, nousee samalla uutisvirrassa eräskin poliisipäällikkö ja toinen, joka puree lastaan kasvatusmielessä. Puistattaa ja murentaa pahasti omaa luottamusta ja uskoa poliisiin.
Sivuissa pilkahteli myös muutama toivon murunen, luottamus tovereihin ja rakkauttakin. Ympäristön ja tunnelmien kuvaukset olivat myös liikuttavan todentuntuisia ja kauniita.
Tässä olisi ainesta tanskalais-ruotsalaiseen sarjaan (vink vink Sillan tekijät ;) )
Kaikenkaikkiaan hyvä dekkari, vihastutti, raivostutti ja ihastutti. Kaikkia niitä ominaisuuksia mitä tämän lajin edustajalta odotan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti