Tammikuun viimeistä päivää viedään ja onpa ollut melkoinen lukukuukausi. Välillä tulee tämä tälläinen ihan zombimainen lukuvire, tuntuu että pystyisi ahmimaan aamusta iltaan kirjoja.
Yritän pysyä näissä kirjoituksissa jotenkin perässä, joten otetaanpa ensimmäisenä puheeksi Marko Hautala ja Kuiskaava tyttö (Tammi 2016).
Marko Hautala (s. 1973) on vaasalainen kirjailija ja hän kirjoittaa psykologista kauhua (välillä selvitään ihan vaan jännitykselläkin) ja koukutuin hänen tyyliinsä heti luettuani Käärinliinat (2009) ja koukuttavuus ei ole hiipunut.
Kuiskaava tyttö on jälleen monisäikeinen kauhistuttava painajainen, joka on muuttunut todeksi tai joksikin muuksi.
Kuuluu jatkuvaa kuiskausta, pientä supatusta, juuri ja juuri erottuvia epäselviä kirjaimia, ei niinkään sanoja. Kuiskaus tulee korvan juuresta eikä se taukoa edes nukkuessa. Välillä sen voi aistia kuin ohuen hengityksen.
Onko se hulluutta? Kuuluuko äänet vain hulluille vai onko aina olemassa ääniä, joita aistii vain tietyssä mielentilassa.
Kuiskaavalla tytöllä on surullinen ja väkivaltainen tarina ja se on jäänyt elämään legendana. Vanhat legendathan on vain ajan saatossa värittyneitä satuja. Mutta miksi kuiskaus tarttuu kun luet tai kuulet tytön kohtalosta.
Hautala osaa äärimmäisen taitavasti tuoda esiin ihmismielen pelkoja ja kuvailla kuinka mieli särkyy. Todellisuus värittyy eikä sitä enää erota mielikuvituksesta.
Ei ole soveliasta kuulla ääniä. Ne täytyy saada lääkkeillä kuriin ja oltava puhumatta niistä muille kuin terapeuteille. Ei saa herättää pelkoa muissa.
Jos äänet eivät kuitenkaan yllytä murhiin tai muuhun väkivaltaan niin onko ne nujerrettava? Jos äänet eivät ole pahantahtoisia ja voit elää niiden kanssa. Ihmisen pää ja sen mieli hiuksen hienoine sähköimpulsseineen on ihan äärimmäisen kiehtova. Pienen pieni poikkeama jossain sopukassa saattaa aiheuttaa täysin erilaisen rinnakkaisen maailman, jonne ei muilla ihmisillä ole pääsyä eikä kykyä nähdä sitä.
Kirjassa on hiuksia nostattavaa kauhua ja siihen tarjoaa hyvät puitteet psykoterapiakeskus ja sen yksinäinen psykoterapeutti Anton. Anton haluaa ymmärtää kuiskauksen merkityksen ja ratkaisua etsitään jo tytön legendan syntysijoiltakin vanhan vaasan kirkon raunioista.
Kerronta säikyttelee ja onnistuu aina uudelleen vetämään maton jalkojen alta. Tarinaa yrittää epätoivoisesti ymmärtää ja juuri kun luulet pääseväsi jyvälle et ymmärräkään enää mitään. Tämä kirja ei, eivätkä edellisetkään, ole pelkkää mystistä kauhua vaan niissä on myös koskettavan tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisistä, jotka monesti ovat jääneet vähän ulkopuolelle syystä tai toisesta.
Kuiskaava tyttö ei ihan mielestäni yllä edellisten kirjojen veroiseksi hieman lopahtavan lopun takia, mutta onnistuu säikyttelyssä ja karmivien mielikuvien luomisessa. Kannattaa ehdottomasti tutustua Hautalan tuotantoon, jos kauhunsekaiset mielensolmut kiinnostavat.
Tammikuun luettuihin kuuluivat vielä Ari Rädyn Syyskuun viimeinen ja hyytävä Albert Sánchez Piñolin Kylmä iho. Näistä lisää tuota pikaa.
Suotuisaa lukutuulta helmikuulle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti