Helmet- lukuhaaste kohta 2. John Williams: Stoner

Jälleen olisi uusi kuukausi edessä. Se näyttää alkavan säiden puolesta aika harmaissa ja sumuisissa tunnelmissa, mutta ei vaivuta synkkyyteen!  Maaliskuu kyllä tekee jo pienen lupauksen lähestyvästä keväästä toivottavasti aurinkoisine päivineen.
Tällä hetkellä luen hyllynlämmittäjä haasteen (12 kirjaa omasta hyllystä, 12 kuukautta aikaa lukea) inspiroimana Zadie Smithin esikoista Valkoiset hampaat. Kirja katkaisi alkuvuoden lukuvireen, olen sen kanssa totaalisessa lukujumissa. Teksti on kyllä hyvää, mutta nyt vaan jumii.

Mutta viime kuussa lukemani John Williamsin Stoner ei juminut. Stonerin englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 1965 ja tämä lukemani uusi suomennettu painos 2015 (Bazar kustannus). Suomennos on Ilkka Rekiaron käsialaa. Kirjaa on hehkutettu monella foorumilla uuden tulemisen myötä vuodesta 2006. Silloin en ehtinyt mukaan junaan, joten korjataan tilanne nyt ja se saakin paikan Helmet-lukuhaasteen kohdasta 2: Kirjablogissa kehuttu kirja.
Kehuksi se menee tämäkin postaus.
William Stoner elää lapsuutensa Yhdysvalloissa Keskilännen maaseudulla kotitilalla, jossa elanto on saatavissa vain raskaalla työllä. Köyhät vanhemmat lähettävät hänet kuitenkin opiskelemaan maataloutta, jotta hän mahdollisesti oppisi uusia viljelytapoja köyhtyneen maan elvyttämiseen ja luonnollisesti jatkaisi valmistuttuaan tilan hoitoa.
Opiskelu vie Stonerin mennessään, maatalous saa väistyä ja kirjat ja kirjallisuustiede tempaavat hänet mukaansa.
Yliopistosta muodostuu Stonerin turvapaikka ja hän sulautuu osaksi sen omaa maailmaa ja samalla sulkee itsensä muun maailman ulkopuolelle. Hänellä on muutama ystävä, mutta käytännössä hän elää kuin erakko.
Maailmansota riehuu maailmalla ja sen seuraukset vaikuttavat ja muuttavat  myös Stonerin suojaista yliopistoelämää.
Stoner elää kuin lasikengät jalassaan. Hauraassa omassa kuplassaan omistautuen työlleen ja hyvin omalaatuiselle vaimolleen. Hän on huomaamattaan luonut itselleen lasihäkin, jossa hän liikkuu varoen omaa varjoaankin. Työhuone on hänen koko maailmansa.

Williams kirjoittaa hyvin vähäeleisesti ja jopa ankeasti tavallisen miehen elämästä, jonka onni on ohutta kuin hämäkinseitti. Hän on yksinäinen linnake, jolle vain kirjat tuovat lohtua ja niille hän omistautuu kokonaan. Hän alistuu kohtaloonsa eikä oikeastaan taistele vastaan. Vuodet kuluvat eikä hän odota elämältä enää juuri mitään.
Kirja saa miettimään miten surullinen ja hukkaan heitetty elämä hänellä onkaan! Siinä ei tapahdu varsinaisesti paljonkaan, mutta pienin sanoin ja tunnelmin saadaan kuvattua lohduttomuus ja kuinka elämä vain lopulta nopeasti valuu läpi sormien. Ajankuva on mielenkiintoista. Tänä päivänä onnellisuus tuntuu olevan jotain mitä on pakonomaisesti tunnettava kaikesta mitä teet.
Stonerin maailmassa se ei tule kysymykseen, hän on onneton ja nujerrettu, mutta ei oikeastaan ajattele sitä. Hän kokee surua, mutta ajattelee sen olevan hänen elämänsä osa eikä ajattele sen muuttamista. Häntä kohdellaan väärin ja lähes pahoinpidellään henkisesti, mutta silti hän ei jätä elämäänsä ja aloita jossain muualla alusta. Miksei, se on hämmentävää. Se ei kyseisenä aikana ole varmasti ollut helppoa, josko mahdollista ollenkaan, mutta silti mitä elämän tuhlausta. Herättää ristiriitaisia ajatuksia eikä tosiaan ole mikään iloisuuden ylistys.
Jää kaihertamaan mieleen hyvänä lukukokemuksena.

Sitten takaisin Valkoisten hampaiden pariin vai ottaisiko kuitenkin jonkun koukuttavan välipalan tähän väliin?

Rentouttavaa viikonloppua!