Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Viimeisin lukemani kirja onkin saanut paljon näkyvyyttä lehdissä vai onko hehkuvan oranssi hieno kansi kiinnittänyt vaan helpommin huomioni. Tiranan sydän (Otava 2016) on Pajtim Statovcin toinen kirja.
Statovci (s. 1990) on julkaissut esikoisromaaninsa Kissani Jugoslavia 2014. Kirjailija voitti sillä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä.

Tiranan sydämessä kaksi nuorta Bujar ja Agim ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Bujarilla on ollut hyvä lapsuus ja kun hän 14-vuotta täytettyään saa kuulla isänsä olevan vakavasti sairas on hän surun murtama.
Molempien poikien perheet ovat köyhiä ja nälkä on jatkuvasti läsnä. Pojat tukevat toisiaan ja he haaveilevat uudesta elämästä ja uudesta alusta Euroopassa. He haaveilevat koulutuksesta, hyvästä työstä ja ennen kaikkea tulevaisuudesta.

He haluavat jättää Albanian. Sillä ei ole tarjota heille kuin kurjuutta, köyhyyttä ja toivottomuutta.
Albanialaisuus on likaista, hyljeksittävää ja se on heille este uudelle alulle. Häpeä, joka on kätkettävä eikä sitä saa koskaan myöntää. Toisaalta myös isien tarinat ylpeistä ja rohkeista esi-isistä ja sukujen voimasta  repii ristiriitoja heidän sisällään.
He sulkeutuvat omaan ulkopuolisilta kätkettyyn maailmaansa myös seksuaalisuutensa osalta. Ilmassa velloo epätietoisuus siitä mikä määrittely heihin sopii. Onko sitä määriteltävä vai voisiko vain elää sellaisena kuin on syntynyt ilman, että itsensä tarvitsisi arvottaa jonkin käsitteen alle? Mitä jos sitä ei voi tehdä, niin mitä sitä sitten on?

Uusi elämä edellyttää luonnollisesti taloudellisia resursseja. Bujar ja Agim muuttavat asumaan pieneen asuntoon kaupunkiin ja yrittävät löytää työtä, jotta saisivat rahaa pakoaan varten.
Epätoivo ajaa epätoivoisiin tekoihin kun vaakakupissa on vapaus uudelle alulle tai alistuminen sorrolle. Kurjuudessakin löytyy aina joku, joka hyötyy toisen hädästä ja on valmis surutta käyttämään sitä hyväkseen.

Tiranan sydän on koskettava romaani irrallisuudesta, pakolaisuudesta ja seksuaalisista vähemmistöistä. Turvallista synnyinmaata ei enää ole ja mahdollisuudet uusien juurien ja uuden kotimaan luomiselle ovat häviävän pienet.
Turvaa ei välttämättä löydy myöskään omasta kehosta. Keho onkin vankila, joka ei anna oikean minän tulla esiin. Mieli tuntee toista ja tietää mitä on, mutta ulkoinen kuori on täysin väärä. Ei riitä että itse kärsit vääryydestä, vaan saat todistella muille ihmisille olemassaolosi oikeutusta. Kyse ei ole oikusta tai päähänpistosta, vaan kaikki on totta.


Pidän Statovcin kielestä ja aikaan ja paikkaan sidotuista luvuista. Väistämättä se sai mieleen syksyn lehtijutut tuhansista mereen huuhtoutuneista perheistä, jotka olivat matkalla kohti parempaa elämää. Osuvasti kirjassa Bujar järkyttyy suomalaisten kylmyydestä ja naiivista asenteesta ettei maamme ulkopuolella ole mitään. Sitä ei ole jos sitä ei ajattele.
Hyvä kerronta kokee pienen notkahduksen lopun laulukilpailuineen, joka mielestäni söi tarinan hyvää terää.

Surullinen ja ilman muuta ajankohtainen ja lukemisen arvoinen kirja. Nostaa pinnalle lopulta aika vaiettuja asioita, kuten transvestismin ja valtavan epätoivon voiman, joka saa ihmisen pakkaamaan vastasyntyneen vauvan kiikkerään veneeseen tuhoontuomitulle matkalle.

Loma!

Olen nyt pahasti laiminlyönyt kirjoittamisen tänne ja luettujen kirjojen pino senkun kasvaa. Edellisessä postauksessa mainitsemani kommentit Marilynistakin ovat vielä muistikirjasssa.
Mutta nyt on ehkä paras tekosyy ikinä, eli loma :)
Nyt oli mahdollisuus vielä kaiken huipuksi pitkästä aikaa päästä reissuunkin. Kaikki oli kyllä hyvin lähellä mennä täysin pieleen. Kohteena oli Gambia ja loma oli erityisesti pyhitetty joogalle. Täydellistä yhdistää loma ja rakas harrastus. Tätä lomaa olikin odotettu jo keväästä asti.
Mutta lähtöä edeltävä iltana, tietenkin vasta klo 19:25, itsevarmana tarkistan passini voimassaolon. Koska tottakai se on voimassa vielä pitkät ajat, vuosia tai edes kuusi kuukautta. No eihän se ollut kuin nipinnapin kaksi kuukautta (matkaehdoissa 6kk sanottiin olevan ehdoton minimi)
Sitä tunteiden vuoristorataa valtavalla pelolla, siitä että kaikki epäonnistuu vain muutamaa tuntia ennen lähtöä, ei voi edes kuvailla. Ja kaikki täysin omaa syytä.

Matkatoimistosta ei uskottu reissun onnistumiseen mutta ystävien kannustuksella lähdin kuitenkin aamuyöllä vain käsimatkatavaroineni kohti lentokenttää kuulemaan viimeisen tuomioni.
En ollut nukkunut koko yönä ja itku oli kentällä herkässä kun lähtöselvitykseen passiani häpeillen näytin. Mutta vielä mitä, enkeli tiskin takana sanoo, että tämä on ihan ok ja kyllä sinä lähdet tällä passilla matkaan.
Olin koko kaksi tuntia kentällä kuin vaaleanpunaisessa usvassa, kaikki pelko ja murhe lähti hartioilta ja ihana lähtökuume valtasi mielen. Ikinä koskaan ei millekään reissulle ole ollut näin kamalaa lähtöä.
Kyllä silti Gambiaan saavuttaessa pidättelin vielä hengitystä passin tarkastuksessa, mutta ei mitään ongelmia.

Olin siis perillä, kohtalaisen minimaalisilla matkatavaroilla, ei joogamattoa (kiitos maton lainasta opettajille)  ja vain välttämättömimmät mukana, kuten esimerkiksi kirja!
Alunperin oli tarkoitus ottaa useampikin pokkari mukaan, mutta kuten kaikki meni kuten meni, nappasin lähtiessä vain paksuimman ja se oli Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät (Bazar 2011, suom. Marja Luoma).

Kotu beach

Cape Point

Pancol on v. 1954 syntynyt ranskalainen kirjailija-toimittaja. Hänen esikoiskirjansa on ilmestynyt vuonna 1979 ja sittemmin hän on kirjoittanut 16 teosta. Suomennettuna on viimeiset neljä, Nämä ihanan värikkäät kirjan kannet on kiinnittänyt huomioni aiemminkin,  mutta vielä en ollut päässyt lukemaan.

Krokotiilin keltaisissa silmissä keskiössä on nelikymppinen Joséphine ja häneen erilailla linkittyvät ihmiset. Monikaan heistä ei ole sitä mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää ja he ovat kaikki omalla tavallaan elämänsä käännekohdassa. Joko kaikki on täydellistä tai kaikki on romahtamassa.
Kirjailija osaa kertoa aika viiltävän osuvasti naisen elämästä, ulkonäkö- ja ikäpaineista, lapsista ja lapsettomuudesta sekä yleensäkin odotuksista elämää kohtaan. Mukana myös miesten kriisejä, pisteet siitä.
Tämä ei ollutkaa ihan sitä kepeintä chick litiä mitä ehkä sorruin ennakkoon olettamaan. Joséphine tutkii työkseen erityisesti 1100-luvun historiaa Ranskassa eikä esim. työskentele mainostoimistossa, joka on heti jo tervetullut ero perinteiseen kaavaan. Muitakin arvoja kuin raha ja merkkivaatteet löytyy, joskin tottahan toki niillä osansa tässäkin on.
Aineksia hyväksi rantakirjaksi löytyy: vähän romantiikkaa, raivostuttavan itsekeskeisiä henkilöhahmoja ja vähän tuhkimoa. Mutta voi apua miten pitkä! 697 sivua hyvin yksityiskohtaista kerrontaa henkilöiden päivittäisestä elämästä. Se on vähän liikaa. Ajoittain kirjassa oli aikamoisen pitkästyttäviä jaksoja, jolloin ainoastaan pakottavalla asenteella -tämä on pakko saada luettua ennen kotiinlähtöä- pääsi eteenpäin. Tämä olisi mielestäni kaivannut todellakin tiivistämistä ja ehkä joidenkin hahmojen heivaamista kyydistä.
Täytyy myöntää että odotin enemmän.
Voin suositella sillä varauksin että varaat aikaa ja kärsivällisyyttä.

Fajara beach

Senegal, Fathala nationalpark

Jooga-ja lukupäivät Atlantin leppeässä tuulessa ovat nyt takanapäin, joten on aika keskittyä täysillä tunnelmoimaan joulun aikaa kynttilän valossa. Niin ja palata tietenkin arkeen, mutta jos vasta huomenna kellon herättäessa 3:50.

Tunnelmallista toista adventtia!

Marraskuun matalapaine ja Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan

Marraskuu on mennyt taas sellaista vauhtia eteenpäin, että päivistä vaan loppuvat jatkuvasti tunnit kesken. Lumi ja pakkanen onneksi tuli nyt hyvissä ajoin piristämään, mutta kylläpä silti meinaa väsyttää aikamoisesti. Helmet -lukuhaastetta varten luin koko marraskuun alun Daniel Spoton elämäkertaa Marilyn Monroesta. Kirja aiheutti kevyttä tuskaa, joten olen äärimmäisen helpottunut luettuani eilen siitä viimeisen sivun. Palataan siihen vimeistään viikonloppuna. Yleensä kirjat voittavat tv:n katselun mutta nyt pimeys, kylmyys, työt ja väsymys ovat sekoittaneet vuorokausirytmin sen verran,että yömyöhään on tullut kahlattua niin Walking Deadia, Nousuvettä ja Poldarkia (Ross!!!).
Luettu on silti koko ajan enemmän tai vähemmän ja päätinkin ryhdistäytyä kirjastolainojeni suhteen ja pinosta löytyi Cecelia Ahernin Kuinka rakastutaan  (Gummerus 2015, alkuteos How To Fall In Love 2013).

Cecelia Ahernilta olen aiemmin lukenut kirjan PS. Rakastan sinua, josta pidin paljon. Joskin täytyy rehellisesti myöntää, että ensin siitä tulee mieleen kirjaan perustuva leffa PS. I love you ja ihanat Gerard Butler ja Jeffrey Dean Morgan. Joten muistikuvani perustuvat enemmänkin leffaan kuin kirjaan.

Kuinka rakastutaan on kirjailijan kymmenes suomennettu romaani. Siinä kolmikymppinen Christine Rose on elämässään käännekohdassa. Hän jättää aviomiehensä traagisen onnettomuuden jälkimainingeissa koska ei enää tunne itseään onnelliseksi eikä hän ole varma onko koskaan ollutkaan onnellinen. Työssään hän on viihtynyt mutta epäily omista kyvyistä herää silläkin saralla. Hän on elämäntaito-oppaiden suurkuluttaja ja etsii niistä vastauksia ongelmiinsa.
Traagisille tapahtumille ei näy loppua, vaan päinvastoin, hän törmää tuntemattomaan mieheen, joka on hyppäämässä sillalta tappaakseen itsensä. Christine puhuu hänet odottamaan vielä kaksi viikkoa syntymäpäiviinsä. Sinä aikana hänen on vakuutettava Adam elämisen ihanuudesta ja saatava hänet luopumaan itsetuhoisista ajatuksista.

Teksti on kevyttä ja nopealukuista sisältäen tietysti romantiikkaa ja ajoittain nokkelaakin huumoria. Kirjan pohjavire on kuitenkin koko ajan yllättävänkin synkkä, koska kuolema kummittelee taustalla.
Ajoittain Christinen ripustautuminen Adamiin käy hermoja raastavaksi. Kaikkeen etsitään vastaus elämäntaito-oppaista eikä kenelläkään tunnu olevan halua ratkaista itse mitään. Christinen neuroottisuus syö häntä kohtaan alussa tuntemaani empatiaa. Kuten arvata saattaa on loppu kovin ennalta arvattava.

Tekstistä löytyy kyllä osuvia huomioita avioliitoista ja parisuhteista ja uskon että aika moni tunnistaa samoja leipääntymisen ajatuksia. Rakastumista kun on kovin vaikea selittää ja vielä vaikeampaa on käsittää mihin se vain yhtäkkiä hiipuu ja häviää. Kyse ei ole tässä ehkä kuitenkaan siitä kuinka rakastutaan vaan kuinka et voi rakastaa toisen puolesta.

Lyhykäisyydessään kelpo kirja, mutta nimi ei kyllä ole mielestäni onnistunein valinta. Jäin odottamaan vielä jotain enemmän.

Marraskuun lukuhaaste jatkuu Pajtim Statovcin Tiranan sydämellä ja Coldplaylla. Jotenkin on ollut vastustamaton tarve kuunnella heidän musiikkiaan pitkästä aikaa poikkeuksellisen paljon. Sillä on ihan selkeästi meditatiivinen vaikutus mieleeni.

Mukavaa ja toivottavasti ei ihan lumetonta loppuviikkoa!

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Ihan kohta on marraskuu! Lokakuun viimeisen päivän kunniaksi aurinkokin päätti käydä näyttäytymässä. Sääennusteiden perusteella tämä on tyyntä myrskyn edellä, mutta katsotaan mitä loppuviikko tuo tullessaan.
Pimeitä ja harmaita päiviä piristi ehdottomasti Jussi Adler-Olsenin Tapaus 64 (Gummerus 2015, suom. Katriina Huttunen.)
Tapaus 64 jatkaa Osasto Q-sarjaa ja on sen neljäs osa. Carl Mørckia olikin tullut jo vähän ikävä. Hänhän oli se vanhoja selvittämättömiä tapauksia tutkivan Osasto Q:n pomo. On se vaan niin ärsyttävä ja siksi niin kiinnostava. Apureina edelleen tutut Rose ja Assad. Heidän elämästään saadaan tässä taas tietää hieman lisää mutta kuitenkin niin vähän, että herää vain lisää kysymyksiä.

Nete Hermansen on nainen, jonka elämä alkaa murentua jo lapsuudessa hädin tuskin ennenkuin se on ehtinyt alkaakaan. Väkivallan ja monien uskomattoman epäonnisten käänteiden jälkeen hänet lähetetään Sprogøn saareen, jossa hoidetaan yhteiskuntakelvottomiksi leimattuja nuoria naisia. Saari ei ole mikään kesäleiri eikä hoitaminen ole ihan sitä mitä voisi ajatella heidän tarvitsevan.

Myös Mørckia haavoittanut ja hänen kollegansa tappanut tapaus putkahtaa yllättäen esiin.
Kasassa alkaa olla aikamoinen vyyhti kadonneita ihmisiä, eräänlaista rotu-oppia sekä suosiota kasvattava uusi puolue. Vaikka puolueen puolueohjelma on erittäin kyseenalainen ja herättää vastarintaa, on se silti löytänyt kannattajansa ja menossa kohti kansankäräjiä.
Tämän enempää en oikeastaan voikaan sanoa, koska mikään ei ole pahempaa kuin spoilattu dekkari.

Adler-Olsenin tyyli vaan on niin pettämätön tässäkin. Hän on onnistunut jälleen ottamaan mukaan päivän polttavia teemoja politiikasta ja arvotaistelusta mitä parhaillaan monessakin yhteiskunnassa käydään. Hän ei myöskään anna unohtaa historian kauheuksia.
Kirjoissa esille nostetaan usein heikommassa asemassa olevia antamalla heillekin oma ja kuuluva ääni.
Adler-Olsen osaa näpäyttää yhteiskuntakritiikkinsä  mustan huumorin verhoamana alakoukkuna suoraan palleaan.

Kirsu haistaa hyvän dekkarin!

PS. Huomenna 1.11 alkaa Karo Hämäläisen järjestämä kirjahaaste, jossa marraskuun jokaisena päivänä luetaan 30 sivua kaunokirjallisuutta. Haasteen löydät mm. facebookista sekä oheisesta Yle puheen linkistä:  http://yle.fi/radio/ylepuhe/lukuhaaste_puheen_paivassa/8414261
Mukana ollaan!

Hanna Weselius: Alma!

Kotimainen kirjallisuus jyrää tällä hetkellä lukupinossani varmaan enemmän kuin koskaan. Johtuen tietysti siitä, että nyt hyviä kotimaisia on osunut kohdalle ennätysmäärä.
Viimeisin on Hanna Weseliuksen Alma!(WSOY 2016). Weselius on toiminut kuvajournalistina, kuvataitelijana ja vapaana kirjoittajana. Hän on taiteen tohtori ja työskentelee valokuvataiteen yliopistonlehtorina. Alma! on hänen esikoisromaaninsa ja se on voittanut WSOY:n ja WSOY:n kirjallisuussäätiön järjestämän Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun.

Alma! oli virkistävän erilainen lukukokemus jo ihan rakenteeltaankin. Mustekalan päänä on Alma Mahler, joka oli itävaltalainen säveltäjä ja taiteilija (1879-1964). Hänellä oli useita aviomiehiä ja rakastajia, mutta tässä hän näkyy enimmäkseen säveltäjä Gustav Mahlerin vaimona. Hän alistuu kylmän, vihamielisen ja välinpitämättömän miehensä varjoon. Miehen, jonka ehtona avioliitolle oli että Alma luopuu omasta säveltäjänurastaan miestänsä tukeakseen.
Alman henki kulkee mukana nykyhetkessä hyvin erilaisten naisten elämässä. Nämä nykyhetken naiset ja muutama mieskin kietoutuvat lonkeroina toisistaan tietämättöminä yhteen. Hahmoja lähestytään monesta eri näkökulmasta ja herutetaan heistä vähän ja juuri kun luulet saaneesi heidät kiinni lähtee kertoja lentoon ja kaikki kiepsahtaa.

Pidin siitä kuinka romaani nosti monta naisiin kohdistuvaa epäkohtaa esille tavalla, jossa kertoja kertoo hirvittävät tapahtumat silminnäkijänä, päivän uutisina. Niitä ei selitellä, ei etsitä seurauksia tai asiaan johtaneita syitä. Kylmät faktat esiin ja ole hyvä lukija,  mieti miten tämän tiedon käsittelet. Muuttavatko uutiset yleensäkin ajatusmaailmaasi ja saavatko ne sinut toimimaan joko ajatuksen tasolla tai konkreettisesti?

Esillä on vahvasti myös julkinen keskustelu naisen määrittelystä. Lähteekö kaikki vieläkin ulkonäöllisistä seikoista, oletko pätevämpi kireällä nutturalla vai blondina heti tyhmä bimbo?
Kaikki kaivetaan esiin, jos olet antanut jopa tahtomattasi kasvosi julkisuudelle. Sen jälkeen olet täysin vapaata riistaa ja kaikilla on oikeus keksiä mitä villeimpiä haukkumasanoja, jolla ulkonäköäsi voi julkisesti nimimerkin takaa solvata. Vaikka asiat riitelisivät, silti ensimmäiseksi kaivetaan nettipalstoilla kehostasi jokainen reikä, aukko ja uloke mikä ikinä voikaan olla viallinen ja epäkelpo ja hyeenat repivät siitä kaiken irti. Asialla ei ole enää merkitystä kun lumipallo on lähtenyt liikkeelle. Tärkeintä on vain kuinka karmeasti se on lihonut ja mitä ihmettä sillä on päällään.

Kirjassa on luomisen tuskaa, onnen etsintää, maailman järjettömyyttä, pahuutta, rakkauttakin..kaikkea sulassa sovussa ja samalla riidassa keskenään. Hämmentävä ja voimakkaita ajatuksia herättävä kirja. Tälläiseenkö maailmaan tytöt kasvatetaan.

Suosittelen, jos kaipaat erilaista, ajankohtaista ja teräväkielistä otetta.

Lopotti

Viime viikon maanantaina oli Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. En päivän hengessä haalinut käsiini Kiveä, mutta suomalaista kirjallisuutta on tullut luettua pitkin viikkoa.
Lukuvuorossa oli Tommi Kinnusen uusin romaani Lopotti (WSOY 2016).
Täytyy myöntää, että kyllä jännitti tarttua siihen. Edeltävä kirja Neljäntienristeys oli niin koskettavan hyvä, että odotukset tätä uutukaista kohtaan oli pelonsekaiset. Mutta odotukset tuli lunastetuksi 100%:sti.

Olisihan se hienoa jos osaisin kuvailla romaanin mukavasti juoksevia rakenteita ja soljuvaa kieltä tarkoin analyysein, mutta ei, sitten tämä ei olisi minun juttuni. Minulle tärkeintä kirjoissa on niiden luomat mielikuvat, tunnetilat ja mahdollisuus samaistua. Kokea olevansa joku toinen tai lukea kaltaisestaan. Kokea elävänsä toisessa ajassa ja paikassa. Itselleni kirjoista jäävät mieleen niiden synnyttämät tunnetilat eikä niinkään niiden tekninen taituruus mitä minulla ei ole edes kykyä arvioida. Tunteiden, järjestä viis, haluan välittyvän myös tänne ja olevan blogini punainen lanka. Joten tunteisiin siis.

Lopotissa palataan Neljäntienristeyksen sukuun ja etenkin tytär Helenaan. Miten hän koki lapsuuden suvun voimahahmojen  keskellä ja miten elämä yksin Helsingissä sujuu.
Ollaan myös ajassa, jossa suvun lapsenlapset alkavat olla aikuisia.

Lopottikin on edeltäjänsä tavoin viiltävän tarkkanäköistä kuvausta historian, kylmyyden, rakkaudettomuuden ja yksinäisyyden vaurioittamista kohtaloista.
Sokean Helenan taistelu ihmisarvoisen ja itsenäisen oman elämänsä herruudesta on niin liikuttavaa, että pala nousee kurkkuun.

Kinnunen on jäätävän hyvä kuvailemaan ihmisten julmuutta ja ennakkoluuloisuutta normista poikkeavaa kohtaan. Erilaiset vammat ja rajoitteet ovat syy olettaa ettei ihmisestä millään muullakaan saralla ole mihinkään. Miksi antaa mahdollisuus opiskeluun ja opastaa, kun ei heistä kuitenkaan tule mitään.
Suomalaiset kunnostautuvat kyllä tässä tekopyhyydessä. Aika ajoin paheksutaan syvästi vanhustenhuollon tilaa, lastensuojelun ongelmia tai resurssien pulaa kuntoutustoiminnassa. Mutta kun pitäisi ruveta sanoista tekoihin alkaa perääntyminen, syitä ja syyllisiä löytyy lukematon määrä ja pääasia on ettei vaan mikään tule minun takapihalleni ja minun silmieni eteen.

Lapsenlapsista Lopotissa kerrotaan Tuomaksesta, joka kamppailee oman seksuaalisuutensa kanssa. Tai hän ei kamppaile, hän tietää mitä on ja mitä haluaa olla. Mutta muut eivät näe asiaa yhtä helposti. Papasta ei puhuta ja vähistä tiedoista mitä hänestä tihkuu herää vain lisää kysymyksiä. Mikä sai papan päätymään omaan ratkaisuunsa ja ovatko he Tuomaksen kanssa samanlaisia.
Tuomaksen hyväksynnän ja rakkauden kaipuu koskettaa. Miten jälleen muut ihmiset määrittävät mikä on oikea tapa elää, kuka saa rakastaa ja miten.
Tuomaksen onni on elää nykyaikana toisin kun pappansa.  Mutta ei se helppoa ole vieläkään.

Jotta kaikki ei olisi niin lohdutonta niin onneksi uusi sukupolvi irroittautuu suvun vanhoista kahleista. Ne ovat edelleen olemassa, mutta eivät hallitse tässä hetkessä elävien perheitä. He pystyvät puhumaan ja rakastamaan ja tuntevat toisenlaista yhteenkuuluvuutta. Kylä muuttuu eikä vanhoja asioita ole enää monikaan muistelemassa.
Toivo paremmasta herää, mutta se on vielä kovin hauras ja murskaantuu herkästi. Kirjan loppu saa sen alusta asti kutittavan palan kurkusta nousemaan ja kyyneleet silmäkulmaan.

Tommi Kinnusen molemmat kirjat ovat sellaisia, jotka saavat oman paikkansa kirjahyllystäni. Siellä ne saavat odottaa myös tyttäreni kasvavan ja toivon hänen ne lukevan, koska sieltä löytyy paljon sellaista sielunmaiseman historiaa, jota hänenkin suvustaan löytyy.

Kirkkaus

Se on jo lokakuu! Syksy on mennyt kyllä hurjaa vauhtia ja ihanaa että säät ovat olleet näin loistavia. Kaunista ruskaa ja leutoja päiviä.
Viime päivinä on tullut luettua monta hyvää kirjaa, nyt yritän niistä saada mahdollisimman pian muutamat sanat tänne.
Kotikirjastooni Riihimäelle on ilokseni ilmestynyt pikalainahylly, josta siis saat lainata kirjan viikoksi ilman uusimis- tai varausmahdollisuutta. Sieltähän bongasin heti lukuun Riitta Jalosen uuden romaanin Kirkkaus (Tammi 2016). Tästä saankin sopivasti Helmet- haasteeseen kohdan 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

En ole aiemmin lukenut häneltä muita kirjoja, vaikka tämä uusin on jo kahdestoista.
Tilanne on kyllä korjattava, koska Kirkkaus oli erittäin mielenkiintoinen.
Kirkkaus on kuvaus uusiseelantilaisen Janet Framen elämästä vuosina 1924-1963. Hän oli kirjailija, jonka lapsuutta varjosti molempien siskojen hukkuminen sekä veljen sairaus. Perhe eli köyhyydessä ja herran nuhteessa eikä Janetilla ollut juurikaan ystäviä. Häntä hyljeksittiin likaisuuden ja resuisten vaatteiden vuoksi. Kruununa vielä hänen hiuksensa, pelottava punainen linnunpesä, jonka täytyy olla paholaisen tekosia, ainakin isän mielestä.
Paholaisen syytä oli myös veljen sairastuminen ja oikeastaan kaikki epäonni, joka heitä koettelee.
Janetin mieli lähtee uusille tuntemattomille raiteille ja pään sekasorto pyörii lukuisina sanojen pyörremyrskyinä. Kirjoittaminen on ainoa mahdollisuus saada käsitellä siskojen menetyksen tuskaa ja syyllisyyttä veljen kohtalosta. Pyörremyrsky pään sisällä tuntuu jo oireina punaisissa hiuksissa, jotka elävät omaa elämäänsä
Janetin on saatava sanat paperille, pois sekoittamasta lisää. Hän ei voi vastustaa niitä eikä haluakkaan. Niitä ei voi hallita eikö pakottaa. Ne vain soljuvat kuin lähteestä.
Siskojen järkyttävä kohtalo saa hänetkin hukkaamaan halunsa elää ja toivomaan kuolemaa, koska tulevaisuutta ei ole. Mieli kertoo hänelle kummallisia asioita ja saa hänet välillä ahdistumaan paniikin valtaan.
Ennen pitkää Janet Frame päätyy psykiatriseen sairaalaan, jossa hänellä todetaan skitsofrenia.
Ensimmäinen sairaala ei ole sairaala, vaan sen niminen kauhutalo, jollaista paikkaa ei toivoisi kenelläkään.
Janet kuitenkin kirjoittaa elämästään ja kokemuksistaan, vaikka hänen olemassaolonsa on koko ajan vaakalaudalla. Välillä sanojen tulva tyrehtyy, mutta yleensä jokin muutos saa aina aikaan uuden käynnistymisen ja sanoja alkaa tipahdella.
Vuosien ja kahdensadan sähköshokki hoidon jälkeen hänet todetaan diagnosoidun aiheetta skitsofreenikoksi. Sitä hän ei ole. Hoidon ja avun tarpeessa kyllä, muttei lobotomian.

On aivan uskomatonta, että kaikkien käsittämättömien kärsimysten (jotka osa tietysti ovat olleet sen aikakauden tietämyksen mukaan pätevää hoitoa) aikana hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan. Ja kirjoittamaan vielä niin hyvin, että hänen kirjojaan halutaan julkaista ja ne saavat lukijoita useassa maassa. Tämän kirjan myötä on kyllä pakko lukea ainakin hänen kirjoittamansa omaelämäkerta.

Minua kiehtoo paljon kaikki mielen koukerot ja varsinkin se mikä sen saa järkkymään ja miten. Mitenkään en halua ihannoida mielisairauksia, vaan ne ovat mielenkiintoinen osoitus siitä miten uskomatttoman monimutkainen kokonaisuus päässämme on. Mikä loppujen lopuksi on mielenvikaisuutta ja mikä vain erilaisuutta. Kuka määrittelee sinut epänormaaliksi ja eristää epäsopivana yhteiskuntaan.
Kuka loppujen lopuksi on hullu?!

Jalosen kirja oli monisäikeinen ja osin niin kiemurainen, että välillä hengästytti pysyä mukana. Mutta sellainenhan ihmismieli on; kiemurainen sokkelo, jonka perässä on välillä mahdotonta pysyä mukana.
Kaunis ja liikuttava kirja.

Aurinkoista uutta viikkoa!