Lazy Sunday!

Tänään on ihanan laiska sunnuntai, vapaapäivä eikä mitään suunniteltua menoa, mahtavaa!
Hetkeni kyseisen pokkarin kanssa on loppuviikosta.

Kirjana Mikael Bergstrand Sumua Darjeelingissa -ja teetä. 
Ilmestynyt 2013 (suom. Sanna Manninen) ja tänä vuonna pokkaripainos.

Tämän nappasin Ärrän pokkarihyllystä junaan matkalla töihin, koska jumalattomassa aamukiireessä repusta jäi niin kirja kuin eväätkin. Noin 50min junamatka on piinallinen ilman luettavaa. 

Täytyy kyllä heti kärkeen sanoa, että miksi ihmeessä tällä on näin ärsyttävä nimi. Tuo ei käänny omassa mielessäni mitenkään oikeinpäin. Ruotsinkielinen alkuteos on Dimma över Darjeeling. Joten mistä ihmeestä tämä tee tähän tulee?!?

Bergstrandia en ole lukenut aiemmin (ensimmäinen suomennos on Delhin kauneimmat kädet). 
Pokkarin kannesta selviää hänen olevan malmöläinen toimittaja ja kirjailija. Hän ollut toimittajana Sydsvenskan -lehdessä ja hänen toimipaikkanaan on ollut New Delhi.

Rehellisesti sanottuna kirja oli aika höttöä. Harmitonta ja kevyttä viihdettä tapahtumapaikkoina Ruotsi ja Intia. Päähenkilöinä keski-ikäiset kaverukset, toinen Malmöstä, toinen Darjeelingista. Täydellinen välipala Rothin jälkeen. Nopea syödä ja lisää nälkää päästä käsiksi seuraavaan superhyvään kirjaan.

Mutta on kuitenkin virkistävää lukea vaihteeksi miehen kirjoittamana miehen sydänsuruista, keski-iän kriisistä ja ulkonäköpaineista. Voisiko tätä sanoa mies chick litiksi? Onko se silloin sitten guy lit tai lad lit?!

Juonessa ei ole juurikaan mainittavaa, koska se on aika köykäinen. Hauskoja pätkiä mutta kokonaisuutena nopeasti unohtuva tarina.
Sopivasti itseironiaa eikä liikaa ryppyotsaisuutta.


Sopii rannalle tai riippumattoon!



PS. Menisi tietysti Helmet- haasteen kohtaan viihteellinen kirja, mutta se kun osaltani on jo korkattu, niin täyttäköön välipalatehtävänsä.



Aurinkoista tulevaa viikkoa!

Tervetuloa kesä!

Ihana vehreä kesä on jo tullut ja edellisestä kirjoituksesta on hävettävän kauan. Jäin pieneen lukujumiin, mutta se on nyt selätetty ;)

Lukujumin aiheutti Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali. Kirja on ilmestynyt 1997 ja suomennettuna ilmestynyt 2000 (Kristiina Rikman). Kirja on voittanut myös Pulitzerin ilmestymisvuonnaan.

Philip Roth oli minulle ihan vieras tapaus ennen tätä. Hän on kuitenkin vahvasti esillä Yhdysvaltojen kirjallisuudessa ja vuonna 2010 on ilmestynyt hänen 31. teoksensa.
Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun vuosien murrokseen pienessä Newarkissa ja amerikkalaisessa yhteiskunnassa ylipäänsä juutalaisesta näkökulmasta. 

Kirja oli aika raskassoutuinen niinkuin ehkä kuvitella saattaa. En ehkä ollut ihan sopivassa mielentilassa tätä lukiessa koska ajoittain tuntui etten saa tästä mitään irti.

Kirjan päähenkilö Seymor Levov on ihailtu nuori baseball-tähti, joka kuitenkin jättää peliuransa ja keskittyy jatkamaan isänsä käsinetehtaassa. Tapahtumien kertojana toimii Nathan Zuckerman, joka muistelee menneitä luokkatapaamisessa, jossa Newarkin pojat ovat jo miltei vanhuksia.

Äärimmäisen tiivistetysti voisi tämän sanoa olevan tarina miehestä, jolla kaikki on täydellisesti nuoresta pitäen. Lahjakas pelaaja, peritty tuottava yritys, seurustelu Miss New Jerseyn kanssa, niin eihän mikään voi mennä vikaan. Mutta tietysti se menee.
Avioliitto ei ole itsestäänselvyys juutalaisen Seymorin ja katolilaisen Dawnin välillä. Pari kohtaa vastarintaa monelta suunnalta. Käsineala ja muutenkin käsityöläisyys teollisuudessa on murroksessa ja laatu ei olekaan enää menestymisen tae. Tehtaita siirretään halvempiin maihin ja työntekijöiden oikeudet puhuttavat.
Vietnamin sota on pinnalla eivätkä kaikki sitä varauksetta pidä oikeutettuna.
Tähän kaikkeen kulminoituu myös Levovin tytär, joka teiniksi kasvettuaan kääntyy vanhempiaan ja etenkin isäänsä vastaan päätyen rikokseen, joka tuhoaa perheen. 

Roth kirjoittaa pitkät rivit yksityiskohtaisesti hansikkaiden valmistuksesta raaka-aineiden käsittelystä lähtien ommelten viimeistelyyn. Nämä kohdat koettelivat kyllä lukijaa ja ajattelin etten pääse tätä ikinä loppuun. 
Mutta näin kirjan luettua ymmärtäisin niin, että kertoja halusi korostaa miten tarkasta ja vaativasta huippuosaamisesta hansikkaiden valmistuksessa päädyttiinkin uuteen aikaan, jossa ei enää haluttukaan hansikkaita ja kuinka vääjäämättömästi ala kulki kohti unohdusta ja halpatuontia. 
Tämähän on erittäin ajankohtaista monella alalla tälläkin hetkellä. Suomessakin kotimainen vaateteollisuus kokenut saman kohtalon.

Samalla kun Seymorin sukupolvien ylittävän elämäntyön alasajoa käsitellään vahvasti on mukana myös perhekriisi.
Miten vaikeaa vanhemman on suhtautua lapseensa, joka hyökkää kaikkia perheen arvoja vastaan ja on valmis tekemään mitä tahansa tuhotakseen ne. 
Mikä saa aikaan sen kaiken? Voiko vanhempien teot vaikuttaa lapsen kehittyessä niin, että hänestä tulee hirviö tai onko se estettävissä? Miten kiltistä ja "normaalista" voi tulla paha vai onko pahuus ollut hänessä aina?
Seymor Levovin tuntema syyllisyys, epäusko ja pelko on raastavaa, mutta nostaa kyllä esiin mielenkiintoisia pohdintoja. 

Kirjasta jäi aika tyhjä olo ja en oikein osaa sanoa mitä ajattelisin siitä. Mielenkiintoisia teemoja ja tervetullutta kritiikkiä amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen arvoja kohtaan nyt ainakin.


Ehkä tämä olisi syytä lukea vielä joskus uudestaan sopivammalla hetkellä (hetkenä, jolloin ei jätski ja auringonpaiste houkuttele kirjansivuja enemmän).

Leppoisaa viikonloppua!

Unelmatyö

Ihanaa, sieltä se kevät tulee kovaa vauhtia, vaikkakin nyt yöksi mittari näyttää painuvan nollaan, eeeih!

Haasteessa tuli vastaan kohta 19, jossa kirjan päähenkilö on unelmatyössäsi.
Nuoruuden ja miksei nyt aikuisiänkin haaveena oli poliisin työ. Dekkareissa vuoden mittaan vilisee liuta poliiseja, joten en valitse tähän nyt sitä. Vaan valitsen erittäin hyvän kakkosen eli työn kirjojen parissa.
Tälläinen löytyi kirjakauppiaan muodossa kirjasta Tuulisen saaren kirjakauppias, jonka on kirjoittanut amerikkalainen Gabrielle Zevin. Kirja on julkaistu v. 2014 ja se on ensimmäinen hänen tuotannostaan suomennettu teos (suom. Tero Valkonen).

Romaanin päähenkilö on A.J Fikry, nelikymppinen mies, jolla on heikosti menestyvä kirjakauppa ja elämässä on tullut vastaan enemmän vastoinkäymisiä kuin ilon aiheita.
Katkeruus on vallanut miehen, eikä kirjatkaan tuota iloa entiseen tapaan.

Kirja ei mielestäni ollut kyllä järin ihmeellinen. Tarina on periaatteessa hyvä, mutta toteutus ei ehkä niinkään. Henkilöt jäävät kovin pintapuolisiksi. Heillä on monenlaisia kiinnostavia kohtaloita, mutta niistä ei kerrota kuin muutamalla sanalla. "Isotkin" jutut sivuutetaan lyhyesti, vaikka niistä olisi saanut rakennettua vaikka mitä.

Koko kirja oli vähän liian nopea. Paljon elämänmuutoksia yhteen pötköön ilman sen syvällisempiä mietteitä. Nopeasti luettu kylläkin, mutta jäi tässä kaipaamaan enemmän.
Henkilöiden viittaukset kirjoihin olivat tosin kivoja ja muutenkin ajatus pienestä kirjakaupasta tuulisella saarella on ihanan romanttinen ajatus.

Kirjakauppaa minulle tuskin koskaan tulee, joten tämä unelmatyö jääköön haaveeksi :)

Mukavaa tulevaa viikonloppua, olit sitten unelmatyössäsi tai et!

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää!

Päivän teeman mukaisesti kattaus suomen kieltä.

                                       

He eivät tiedä mitä tekevät

Helvi ja Valtonen

Huhtikuu käynnistyi lukemisen saralla mukavasti. Vihdoin sain nimittäin luettua Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Se on ilmestynyt jo 2014 ja voitti silloin Finlandia-palkinnon. Huomaan tulevani joka vuosi allergisemmaksi kyseisen palkinnon voittajateokselle. Vaikka kirja olisikin mahtava, on silti sen hillitön hehkutus niin ärsyttävää. Ihan kuin mitään muuta suomalaista kirjallisuutta ei olisi julkaistu sinä vuonna. Pääasia tietysti, että edes kirjoja nostetaan esille ja niistä puhutaan. Mutta täytyy myöntää, että välttelen palkittuja ja luen niitä sitten hehkutuksen jälkeen, jos luen ollenkaan. Myönnetään, hölmöä ehkä mutta..

Tätä kyseistä 2014 voittajaa ei ole kyllä kehuttu turhaan. En ole Jussi Valtosen kirjoja aiemmin lukenut, mutta tämä osui kyllä omaan makuuni erittäin hyvin.
Epäröin ensimmäisten parinkymmenen sivun jälkeen, että ei kai tämä ole vain yksi 500 sivun aviokriisi, mutta sitten tarina lähtee lentoon ja osoittaa sen olevan paljon muuta.

Tarina oli mielenkiintoinen sekoitus yliopistomaailman tutkijoita, perhe-elämää, rakkautta ja vihaa.
Ajankohtaiset aiheet ekoterrorismista, vihapuheista ja teknologian ja tieteen kehityksestä koukuttivat. Kirjassa ollaan tulevaisuudessa (ei tosin milläänlailla scifimäisesti) ja varsinkin somemaailma ja internet ovat kehittyneempi. Kehittyneempi tosin teknisesti, mutta ei välttämättä niinkään käyttäjän mielen tasolla.

Neurotieteen professori Joe Chayefskin on amerikkalainen tutkija, jonka elämä linkittyy myös Suomeen. Kirjassa on niin osuvia kuvauksia suomalaisuudesta kuin myös amerikkalaisuudesta kaikkine streotypioineen, että välillä sai nauraa ääneen. Mutta kyllä kirja myös sai ahdistaviakin tunteita pintaan. Riipaiseva yksinäisyys ja myös henkisen vallan käyttäminen lähimmäisiä kohtaan on osa henkilöiden maailmaa.

Kirjan johtolanka on tieto ja sen luoma hurrikaani. Koski tieto sitten yksityiselämää tai työmaailmaa, sen leviäminen sekunneissa ympäri maailmaa voi hetkessä tuhota paljon.
Asiat muuttuvat levitessään irrotettuna asiayhteyksistään  ja alkavat elää omaa elämäänsä. Keskustelupalstoilla samanhenkiset lietsovat toisissaan vihaa ja lynkkaavat samantien erimieltä olevat henkilöt. "Keskustelu"palsta muuttuu hetkessä (jos on koskaan muuta ollutkaan) sotatantereeksi, jonka voittaja on se joka parhaiten solvaa, sivaltaa ja uhkaa.

Informaatiotulva on valtava ja kuka sitä osaa käsitellä. Mikä on puolueetonta tietoa, mikä kaupallisin tarkoitusperin levitettyä, mikä laillista ja mikä laitonta. Kenelle on enää oikeuksia tai myöskään velvollisuuksia, kun verkossa syntyy uusi elämä, jolle kukaan ei mahda mitään?!

Oli niin ilahduttavaa lukea näin fiksua ja ajatuksia herättävää tekstiä. Kirjan 557 sivua meni hetkessä, joten haasteen kohta 25. Kirjassa on yli 500 sivua täyttyi kepeästi. Ei voi muuta kuin suositella!

Ps. Tämänkin kanssa, taas kerran, eläinystävän sydämestä ottaa muutaman kerran.. 

Ruokaa

Kirjahaasteen ensimmäinen kohta on ruuasta kertova kirja. Tähän löytyisi varmasti hyviä romaanejakin, mutta siihen oli helppo valita Joogaruokaa, jonka on kirjoittanut Anna Gidgård ja Cecilia Davidsson (suomentanut Jenna Yli-Knuuttila). Kirja on vuodelta 2012.

Tunnustan, että kuulun myös joogaan hurahtaneisiin. Muutaman vuoden olen kokeillut eri joogamuotoja ja nyt viimeisen vuoden aikana olen löytänyt lempilajini ja huiput ohjaajat.
Edelleenkin muistutan enemmän saksalaista moukarinheittäjää kuin notkeaa joogia, mutta jopa rautakankimaiset jalkani alkavat pikku hiljaa vertyä.
Joten siis kaikki joogan ympärillä oleva kiinnostaa yhä enemmän ja siksi lainasin myös tämän ruokakirjan.

Kirjassa on pääasiassa reseptejä, mutta myös hieman kerrottu eri ruoka-aineiden vaikutuksista ja miten ne sopii joogan ajatusmaailmaan. Reseptit ovat kaikki kasvisvoittoisia ja lihattomia.
Sopii siis kaikille, vaikkei jooga kiinnostaisikaan. Pääpointti on siinä, että syötävät olisivat helposti sulavia ja niissä olisi paljon entsyymejä, antioksidantteja, kuituja ja maitohappobakteereja.

Ensiksi testasin tietysti makean himoissani kookosletut. Niistä tuli yllättävän hyviä. Sopivan makeita ja silti ilman sokeria. Maistui myös lapselle.
Toinen kokeilu oli intialainen pata, jossa oli paljon kasviksia mausteisessa kastikkeessa. Maistui jälleen aikuisille, mutta oli lapsen mielestä hirveää. Se tosin ei juuri mausteisuuden takia tullut yllätyksenä.
Aika helposti toteutettavia reseptejä ja ainekset löytyy pääosin marketeista. Erikoisempia mausteita ja aineksia löytyy helpoiten etnisistä ruokakaupoista.

Sarjakuvaa!!!

Pääsinkin niin sanotusti jännän äärelle kirjahaasteen kohdassa 11: Sarjakuvakirja.
En ole sarjakuvia juurikaan lukenut sitten lapsuuden Akujen, Roope-setien ja Karvisten jälkeen. Fingerpori kyllä tulee silmäiltyä hesarista, mutta siihen se on sitten jäänyt. Miksi?

Vaikea sanoa, olisiko ne aina vähän jääneet romaanien ja tietokirjojen alle. Edellisiä on yleensä tuhottomasti odottamassa lukemista ja sitten muille ei olevinaan jää aikaa.
Mutta nyt oli kiva kun oli "pakko" tähän valita joku.

Tähän valikoitui oikein piristävän keväinen Robert Kirkmanin luoma The Walking Dead- ensimmäinen kirja (2004). Näitä on ilmestynyt alunperin lehdessä.
Halusin lukea jotain ihan erilaista mitä yleensä ja tästähän se löytyi. Tälläkin hetkellä telkussa pyörii näihin perustuva sarja. Sarjaa en ole ehtinyt katsomaan, mutta täytyy laittaa se korvan taakse, josko sitten jonakin päivänä.

Nimensä mukaisesti sarjakuvassa viilettää eläviä kuolleita (kuulostaapa vanhanaikaiselta), elikkäs zombeja. Tarina lähtee tulille siitä, kun poliisi Rick Grimes herää koomasta todetakseen maailman loppuneen. Maailmanloppu on saanut zombit vilisemään joka puolella ja ne ovat verenhimoisia. Vain harvoja ihmisiä on jäänyt eloon.
Siinähän sitä sitten onkin. Itse tarina ei nyt kovinkaan paljon sykähdyttänyt näin sarjan alun perusteella. Pitäähän se tietysti niin kiteytetyssä muodossa esittää mahtuakseen kuviin, mutta on se jotenkin välillä aika tönkköä. Vai johtuisiko käännöksestä, olisiko sujuvampi englanniksi?
Kuvat oli kyllä hyviä, jos voi sanoa, erittäin näköisiä.
Ensimmäisessä kirjassa juttu ei vielä kauheasti edennyt, joten tarvitsisi varmaan käydä hakemassa myös ne seuraavat osat, jotta juttu kenties aukenisi enemmän.

Mutta lukukokemuksena hauskaa lukea sarjakuvaa. Näitä voisi kyllä tulevaisuudessa lukea enemmänkin vaihtelun vuoksi.

Terrorivapaata viikkoa!