Norwegian Wood

Hmm, on aina jotenkin vaikeaa aloittaa puhuminen kirjasta, josta ei oikein pitänyt. Puhdas inhokin on helpompaa, mutta tämä valju fiilis on kaikista vaikein selitettävä.

Kirja oli Haruki Murakamin Norwegian Wood (suomennos englanninkielisestä käännöksestä on Aleksi Milonoffin). Kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos on ilmestynyt 2012 ja kaikesta suitsutuksesta huolimatta luin sen vasta nyt.
Olin jemmannut pokkaria hyllyssäni jo pitkään ja ajattelin että se tarvitsee juuri sopivan hetken lukemiseen, koska täytyyhän sen olla älyttömän hyvä. Hetki tuli, mutta voi ei mikä pettymys!

Päähenkilön, tokiolaisen miehen, muistot nuoruudesta 1960-luvulla saa esiin Beatlesin Norwegian Wood. Hän oli silloin nuori yliopisto-opiskelija joka eli opiskelijaelämää asuntolassaan ja kohtasi myös ensirakkautensa ja muutaman muun rakkauden.

Murakami kirjoittaa kyllä ihan soljuvaa tekstiä, mutta en millään saa kiinni henkilöiden maailmasta. Haahuilut yliopistolla, kaljan juonti, yksinäisyys, käteen vetäminen ja jonkin sortin naisen kaipuu ovat pääteemoina suurimman osan ajasta. Eipä kai nuorella miehellä muuta ole mielessä, mutta ei se millään riitä ylläpitämään kiinnostustani kirjaan.
Ajoittain tuntui, että nyt tästä irtoaa jo vähän enemmän tunnetta ja pureksittavaa esim. henkilöiden mielenterveyden järkkyessä, mutta ei. Siihen se jää ja palataan taas onttoon tyhjyyteen.

Suhteistakaan ei oikein irtoa riittävästi eikä niissä päästä puusta pidemmälle. Oikeastaan aika suomalaiselta vaikuttava peruspessimistinen tunnelma pysyi läpi koko kirjan. Ei kannata yrittää kun ei siitä kuitenkaan mitään tule. En kaipaa rakkausromaanilta (sellaiseksi tämä mainitaan pokkarin kannessa) siirappia, mutta tunnetta pitää sen verran olla, että se vie jalat alta joko itkettämällä tai niin että sydämessä läikähtää vielä päivienkin päästä.

En vaan saa kiinni sitä ilmiömäisyyttä minkä sanotaan kirjassa piilevän, se häipyy mielestä yhtä nopeasti kun on sinne tullutkin. Ehkä kirjailijan muut kirjat sytyttävät enemmän, täytyy ainakin kokeilla. Kuuntelin nyt kuitenkin vielä lopuksi tunnelmaa hakiessani Norwegian Woodin. Niin...ihan kiva..niinkuin lämmin leipäkin..

Mutta hyväähän tässä on tietysti se, että saan tällä kuitattua Helmet- haasteen kohdan: aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Sopii myös kohtaan kirjassa kirjoitetaan kirjeitä.

Tällä hetkellä luen Niccolo Ammanitin romaania Juhla alkakoon ja Juha Nirkon tietokirjaa suomen kesästä. Niistä makusteluja tuota pikaa :)

Sää on kuin morsian, mutta siitä huolimatta, mukavaa viikkoa!

Holy Cow!

Se on taas jo täällä, elokuu. Haikea fiilis, joko se kesä meni. Vaikka vielä olisikin aurinkoisia ja lämpimiä päiviä ei se silti ole sama. Yritän olla ajattelematta ajan kulua, koska muuten alan suremaan kesän päättymistä. Aina se on niin lyhyt ja arvaamaton.

Edellisen lukemani kirjan oli mainostettu olevan aikuisten satu ja niin oli tämä seuraavakin hassua kyllä!

Kirjastosta nappasin David Duchovnyn esikoiskirjan Pyhä lehmä. Ja vain ja ainoastaan siksi, että hän oli sen kirjoittanut. Kirja on ilmestynyt 2015 ja suomennos on Ilkka Salmenpohjan.

Duchovnysta tulee heti tietysti mieleen X-files ja Fox Mulder. Hahmo on jäänyt  mieleen vaikka sarjaa oli aikanaan pakko katsoa sormien välistä vain sieltä täältä. Alien-jutut eivät ole ollenkaan minua varten. Pelkäsin jo lapsena ihan hirveästi ajatusta avaruusolioiden kaappauksista enkä vieläkään pysty/halua katsoa scifiä, koska painajaiset ovat taattuja.
 Alien-fobiat sikseen ja palatakseni kirjaan, sillä ei onneksi ole mitään tekoa avaruuden ulkopuolisen elämän kanssa.

Pyhä lehmä oli ihan pimeä, mutta niin hauska. Tarinan kertojana toimii Elsie-lehmä (kyllä, lehmä), jolle valkenee kotitilallaan muutamia ikäviä faktoja lehmänä olemisesta ja hän päättää paeta Intiaan. Intiaan tietysti siksi, että lehmät ovat siellä pyhiä.

Matkan varrella Elsie märehtii niin politiikkaa, tehotuotantoa ja ihan vaatimattomasti elämän tarkoitusta.

Ja edelleen lehmän ja hänen ystäviensä (kalkkuna ja sika, tottakai) kertomana.

Idea on ihan pähkähullu, joskin ei varmaankaan ainutlaatuinen, mutta toimii. Eihän aina kaiken tarvitse olla totta, jos kalkkuna lentää suihkukonetta niin se lentää.

Jos huomiot esim. eläinten tehotuotannosta olisi kerrottu ihmisen suulla ei vaikutus olisi varmaankaan ollut sama.

Tämän jälkeen liha ei oikein maistunut.

Paljon hyviä pointteja ihmisten loputtomasta ahneudesta ja kyltymättömyydestä verhottuna mustaan huumoriin. Uppoaa minun huumorintajuun kuin veitsi voihin.

Täytyy myöntää että odotukset tämän kirjan suhteen eivät olleet mitenkään erityisen korkealla (hollywood-planttu jne.) mutta kyllä tämä ylitti ne. Teksti oli sujuvaa ja sisälsi paljon viittauksia pinnalla oleviin ilmiöihin. Mukaan mahtui myös piikkejä pinnallisuudesta, jota kyseisen kirjalijankin elämänpiirissä oletettavasti esiintyy.

Kuten jo sanoinkin, hauska ja hyvin hyvin hämärä. Ei pidä ottaa liian vakavasti.

Aurinkoista viikonloppua!

Lukija aamujunassa

Tässä toinen jo hetki sitten lukemani kirja ja tämä lähti mukaan kirjastosta juurikin nimensä perusteella. Kirjan nimi puhutteli kyllä itseäni aika hyvin. Aamujunassa olen poikkeuksetta kirja kädessä.
Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa on kirjailijan esikoisromaani vuodelta 2014. Sen on suomentanut Kira Poutanen (2015).

Tämä oli outo ja ihana. Guylain Vignolles lukee joka aamu junassa matkalla töihin ääneen irrallisia kirjan sivuja, joita hän on ottanut talteen työpaikaltaan.
Kirjan takakanteen on kirjoitettu kirjan olevan aikuisten satu lukemisen taikavoimasta. Eikä tätä olisi kyllä voinut paljon paremmin kuvailla.
Tämä ei ole mikään iloinen satu, vaan pätkä toisilleen ennestään tuntemattomien  miehen ja naisen yksinäistä ja kokolailla ankeaa elämää.

Teksti on niin soljuvasti kirjoitettua, että sitä on nautinnollista lukea. Vignollesin elämän yksinäisyys on riipaisevaa ja kuvaus siitä miten hän vihaa työtään on niin osuvaa. Vignollesin kuvotus  työtään kohtaan saa hänet oksentamaan ja teksti onnistuu välittämään lukijalle hänen kokemansa ahdistuksen, toivottomuuden ja pahanolon tunteen.
Voin niin samaistua tähän turhautumiseen. Toimit kuin robotti ja suljet kaikki tunteet pois päältä, koska et uskalla päästää niitä vapaaksi romahduksen pelossa.
Tarinan toinen päähenkilö on ostoskeskuksen yleisen vessan hoitaja. Vessantädin huomiot ihmisten käyttäytymisestä toisiaan kohtaan työn perusteella ja ammatista muodostetut ennakkoluulot ja oletukset ovat vähään aikaan paras lukemani kuvaus väheksymisestä ja mitätöinnistä.

Kirja ei ollut mitenkään masentava, vaan höystetty mustalla huumorilla. Se oli pitkästä aikaa lukemistani romaaneista omalaatuisin. Tästä jäi se mukavan kutkuttava epätodellinen tunne, mikä ainakin itselleni tulee hyvän kirjan lukemisen jälkeen. Juuri se tunne mikä innostaa lukemaan aina vaan enemmän. Maanisen kuuloista mutten mahda mitään.
Alkumetreillä kyllä hämmensi päähenkilön lukeman tekstin kuvaus koivun valuvasta pihkasta?! Sen verran maalainen olen, että ei kai nyt sentään koivusta pihkaa valu vaan mahlaa. Vai onko mahlalla ja pihkalla joku salaperäinen piilomerkitys mitä en ole tajunnut?! Tiedä sitten, tämä nyt tietysti ihan sivuseikka, mutta hivenen häiritsevä sellainen.

Kirjailija on aiemmin julkaissut novelleja ja tämän perusteella kiinnostaisi tutustua myös niihin. Niistä ei kyllä taida suomennoksia olla olemassa.
Jos kaipaat piristystä omaan ehkei niin palkitsevaan työhön, niin lue tämä, oma työ alkaa vaikuttaa sittenkin aika siedettävältä.

Rentouttavaa viikonloppua!

PS. Nyt olen valmis Downton Abbeyn neloskauteen, joten yökukkumiset senkun jatkuu ;)

The Food of Love

Aurinkoista heinäkuuta!

Vihdoin olen saanut nauttia kesälomasta jo kohta viikon verran. Onpa ollut ihanaa elää ilman isompia aikatauluja. Illat olen pyhittänyt Downton Abbeyn jaksoille, mutta nyt kolmas kausi sekä "jouluspesiaali" musersi kaiken. Toipumiseen menee kyllä ainakin tämä yksi ilta, jotta pystyn jatkamaan neloskautta. Mutta nyt onkin sitten hyvä päivittää viimeiset kirjat. Tämä seuraava kirja saa ikävoimään Roomaan.

Ruokaa Amore on Anthony Capellan 2004 julkaistu romaani. Anthony Capella on lontoolainen kirjailija, joka osan vuodesta viettää Italiassa. Kirjailija on syntynyt Ugandassa 1962.
Alkuperäisteos The Food of Love on hänen esikoiskirjansa. Nyt onkin sattumalta tullut viime aikoina luettua useampikin esikoisteos. Suomennoksen on tehnyt Pirkko Biström.

Kirjan pääosassa on ikuinen kaupunki Rooma ja ehdottomasti ruoka. Laura Patterson on amerikkalainen opiskelija, joka tulee Roomaan vuodeksi taidehistorian opintojen vuoksi.
Kaunista Lauraa piirittää kaksi italialaiskaverusta Tommaso ja Bruno.
Valloitustaistelu käydään ruoan avulla. Tapahtumat sijoittuvat ravintolamaailmaan sekä kotikeittiöihin.

Capella kuvailee niin yksityiskohtaisesti aterioiden valmistusta, tuoksuja, makuja ja niiden herättämiä tunteita, että vesi herahtaa kielelle. Joskin roomalaiseen keittiöön kuuluu paljon sisälmyksistä tehtyjä ruokia, jotka ei kyllä omia makuhermojani niin kovasti houkuttele. Munuaiset, kivekset, aivot, maksa, mahalaukku sekä suolet saavat ajoittain olon vihertäväksi.
Mutta epäilemättä kun ennakkoluuloista luopuisi ja vain maistaisi voisi yllättyä.  Tai no virtsarakossa kypsytetyistä aivoista en lähtisi yllättymään ollenkaan.
Jos mieli tekee päästä kokkailemaan kirjassa mainittuja ruokia,  niin kirjan lopusta löytyvät myös reseptit.
Itse rakkaustarina Lauran ja miesten välillä ei ole niinkään kovin kiinnostava ja tunteita herättävä.
Mutta ruoka-annosten maun voi jo melkein maistaa!
Myös kuvailut roomalaisista ja heidän tavoistaan solvauksineen on kirjan parasta antia.

Tämän jälkeen kaipaus Roomaan ja Italiaan taas vain kasvaa. Niin hyvin kirjan kanssa uppoutui nojatuolimatkalle, että meinasin junailla oman asemani ohi.

Suosittelen kaikille italialaisesta ruoasta ja elämänmenosta kiinnostuneille.

Anthony Capellalla on myös aika hauskat kotisivut mistä löytyy lisää matkakertomuksia.

http://www.anthonycapella.com/

Taidan vaihtaa kirjahaasteen ruoasta kertovan kirjan tähän opukseen.

Ihanaisia kesäpäiviä!

Perunankuoripaistosta

Heinäkuussa on ollut hyvä vire lukemisessa. Tekisi mieli ahmia koko ajan kirjoja ja joka puolelta tarttuu mukaan hyviä vinkkejä. Ja toisaalta myös aletarjouksia niin, ettei kohta uskalla avata sähköpostia.
Tämä pienimuotoinen sadekausi on hieman lannistanut tunnelmaa (ulkona olisi niin mukava lukea), mutta toisaalta on ihana käpertyä sohvan nurkkaan kirjan kanssa sateen ropistessa katolle. Samaan aikaan olen myös lainannut kirjastosta kaikki Downton Abbeyn jaksot ja katsellut niitä yötä myöden. Pidän siitä aivan hulluna ja se vie kyllä täysin mennessään.

Yksi näistä heinäkuun kirjoista on kuitenkin  Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Kirja on Shafferin esikoisromaani  (1934-2008), jonka on viimeistellyt tätinsä puolesta lastenkirjailija Barrows.
Romaani on ilmestynyt 2008, joten Shaffer ei ehtinyt näkemään kirjansa menestystä. Sitä on myyty 1,5 miljoona kappaletta ja oikeuksia myyty 30 maahan. Suomentajana on toiminut Jaana Kapari-Jatta.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (huh, miten hengästyttävä nimi) kertoo Guernseyn saaren asukkaista, joista Dawsey Adams on saanut käsiinsä kirjan  jonka sisäkanteen on kirjoitettu Juliet Ashtonin nimi. Ashton on kirjailija, jolle Dawsey Adams päättää kirjoittaa kirjallisuuspiiristä, jonka he perustivat Guernseyn saksalaismiehityksen aikana. Piiri syntyi, kun joukko saarelaisia jäi kiinni ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta salaisen porsaspaisti-illallisen jälkeen. Kuulostaa pöljältä, mutta ei ole sitä.
Juliet kiinnostuu saaren tapahtumista ja kirjoittaa kaikille piiriin kuuluville jäsenille ja pyytää heitä kertomaan kokemuksistaan miehityksen ajalta. Tästä alkaa kirjeenvaihto saarelaisten kanssa ja esiin tulee monta surullista, iloista ja omalaatuista tarinaa saaren ihmisistä.

Itselläni oli kirjan alun kanssa hienoisia käynnistysvaikeuksia. Teksti muodostuu pelkästään näistä kirjeistä ja se ei lähtenyt rullaamaan kovin kevyesti. Ensimmäiset  kirjeet olivat vähän kökköjä ja ihmettelin, että mistä ihmeestä tässä on kyse.
Mutta pakko tämäkin on kehuksi muuttaa. Kun kirjeissä päästiin saksalaisten toimiin ja miehityksen vaikutuksiin heräsi jälleen historian nälkäinen minäni ja luin kirjan siltä istumalta loppuun.
Ei mikään mestariteos, mutta kaikenkaikkiaan ihan luettava.
Helmet-haasteeseen sopisi luonnollisesti kohtaan kirjassa kirjoitetaan kirjeitä.

Rakkauskirjeitä

Pidemmän aikaa pokkarihyllyssä on odottanut seuraava kirja: Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (suom. Heli Naski 2014).Tämä on ensimmäinen kirjailijalta lukemani kirja, samoin myös hänen ensimmäinen suomennettu teos. Muut ovat Kerro minulle jotain hyvää (2015) sekä Jos olisit tässä (2016).
Jojo Moyes on 1969 Lontoossa syntynyt nainen, joka on siirtynyt toimittajan työstä kirjojen pariin. Suosiota riittää, myyntiluvut ovat miljoonissa ja kirjoja on julkaistu jo 30. kielellä.

Tässä kirjassa liikutaan Lontoossa kahdessa eri ajassa, 2003 sekä 1960-luvulla.
1960-luvulla Jennifer Stirling on joutunut auto-onnettomuuteen. Hän ei muista itse onnettomuutta eikä myöskään aiempaa elämäänsä rikkaana seurapiirirouvana. Mies joka kertoo olevansa hänen aviomiehensä tuntuu täysin vieraalta ja ajatus yhteisestä elämästä hänen kanssaan mahdottomalta.
Jennifer löytää kotoaan kirjan välistä rakkauskirjeen, jonka täytyy olla hänelle. Mutta tästäkään ei tietysti ole muistikuvia eikä aavistustakaan kuka kirjoittaja voisi olla.

2003-luvun Lontoossa vilkasta elämää viettävä toimittaja Ellie Haworth löytää lehtensä arkistoista vanhan rakkauskirjeen. Hän kiinnostuu kirjeen kirjoittajan ja rakastetun kohtalosta. Saivatko he loppujen lopuksi toisensa vai eivät?

Tässä siis ainekset ja aika mehukas kertomus siitä onkin saatu aikaan. Alun Ellie Haworthin suhdekiemurat saivat epäilevälle kannalle, mutta siirtyminen 60-luvun tapahtumiin tempaisi ihan mukaansa. Alku toi mieleen Bridget Jonesin, josta kyllä pidän paljon, mutta onneksi tämä ei osoittautunut sen "kopioksi".Mielestäni parhaita lukuja olivat nuo Jenniferistä kertovat. Niissä oli mielenkiintoisesti kirjoitettua ajankuvaa, johon oli helppo uppoutua. Historiasta pidän muutenkin paljon huolimatta siitä onko se fiktiivistä vai ei. Joten tämän pelasti ehdottomasti nuo pätkät.

Kyllä tämä oli oikea kunnon vanhanajan rakkaustarina nykyajan mausteilla, ihana!
Tarinassa oli kyllä myös sopivasti draamaa ja elämän epäreiluutta, jotta ei menisi liian imeläksi.
Mieleenpainuvuutta lisäsi mukana olevat aidot rakastavaisten jäähyväiskirjeet/viestit, joita Moyes oli tätä varten kerännyt.
Tätä on luettava lisää.
Helmet- haasteeseen kuittaan tällä kohdan 41: Kirjassa lähetetään kirjeitä.


Mutta nyt on se ihanan kutkuttava hetki, kun voi taas valita seuraavan luettavan kirjan. Sormet syyhyää lainapinolle, mutta toisaalta taas niin moni odottaisi lukijaansa myös omassa hyllyssä. Mikä ihana valinnanvaikeus!

Näytelmät

Helmet- haasteen suoritus on jäänyt nyt hieman retuperälle muiden kirjojen kiilatessa jonon ohi, mutta nyt saan yhden haastekohdan pois päiväjärjestyksestä: 12. Näytelmä.
Menin kirjastoon näytelmien kohdalle ja siellähän oli sopivasti aseteltu tyrkylle William Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään ja Anton Tšehovin kokoelma (pokkarina?!), josta löytyvät Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkatarha.

En osannut päättää kumman valitsen, joten nappasin molemmat mukaan.
Näytelmiä olen lukenut äärimmäisen vähän. Olisikohan viimeksi ollut ala-asteella näytelmäkerhon joku pläjäys.
Shakespearen on suomentanut Leena Tamminen 2007 ja se onkin uutuutensa vuoksi näin ollen aika lukijaystävällinen versio.
Äkäpussi näytelmää en ole livenä nähnyt ja tarina itsessään olikin ihan tuntematon, vaikka nimen olenkin kuullut.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan näytelmässä päähenkilöt ovat kauniit sisarukset Katherina ja Bianca. Bianca on sisaruksista nuorempi ja lempeä, jolla kosijoita riittää ja Katherina kiukkuinen ja suorapuheinen.
Tyttärien isä toivoo naitettavan ensiksi tietysti vanhemman Katherinan.
Katherina on pahasuisena pelästyttänyt kaikki kosijat, mutta itsevarma Petruchio lupaa naida hänet, jotta Petruchion ystävät pääsevät kosimaan Biancaa. Petruchion tavoite on tietysti samalla kesyttää Katherina.
Äkäpussihan sitten kesytetään nöyryytyksellä, nälällä ja unenpuutteella. Silloin hänestä saadaan kuuliainen vaimo, jolle mies on kuningas ja johtaja. Apua!
Vaikka näytelmä on ensi kerran esitetty ajanjaksolla 1589 -1592 (ajasta on vain arvioita) ja aikakausihan on luonnollisesti ollut täysin erilainen, niin saa tämä silti niskakarvat nousemaan. Oikein kivat keinot "kesyttämiseen" näin naisnäkökulmasta.
Sen verran minustakin feministiä löytyy, että tarina ärsyttää suunnattomasti. Varsinkin, kun yhä edelleen nykymaailmasta löytyy miehiä, jotka omaavat samanlaisen ajatusmaailman.

Professori Sirkku Aaltonen on kirjoittanut tähän esipuheen, jossa on mielenkiintoista tietoa mm. näytelmän historiasta, Shakespearesta itsestään ja teatteriohjaajien näkökulmista näytelmään.
Yllättävää oli myös se, että näytelmän ensimmäinen suomenkielinen esitys on nähty näyttämöllä 1883, ja sen jälkeen sitä on esitetty jokaisella vuosikymmenellä jossain päin Suomea.

Itse tekstiä oli hieman raskasta lukea, kun on niin tottunut "tavallisiin" romaaneihin. Henkilöissä perässäpysyminen, varsinkin kun he vaihtoivat osia keskenkaiken, oli aikamoista. Tipahdin monessa kohtaa kyydistä.
Näytelmien lukeminen oli kyllä mukavaa vaihtelua ja ei varmasti olisi tullut luettua ilman tätä haastetta.
Tšehoviin en mene sen tarkemmin. Tykkään tuossa opuksessa olevista melankolisista näytelmistä, mutta kyllä oli näissäkin hahmoissa haastetta pysyä perässä kuka kukin on :)

Nyt pitäisi kyllä päästä näkemään livenä nykypäivän versio äkäpussin kesytyksestä!