Helmet- lukuhaaste kohta 2. John Williams: Stoner

Jälleen olisi uusi kuukausi edessä. Se näyttää alkavan säiden puolesta aika harmaissa ja sumuisissa tunnelmissa, mutta ei vaivuta synkkyyteen!  Maaliskuu kyllä tekee jo pienen lupauksen lähestyvästä keväästä toivottavasti aurinkoisine päivineen.
Tällä hetkellä luen hyllynlämmittäjä haasteen (12 kirjaa omasta hyllystä, 12 kuukautta aikaa lukea) inspiroimana Zadie Smithin esikoista Valkoiset hampaat. Kirja katkaisi alkuvuoden lukuvireen, olen sen kanssa totaalisessa lukujumissa. Teksti on kyllä hyvää, mutta nyt vaan jumii.

Mutta viime kuussa lukemani John Williamsin Stoner ei juminut. Stonerin englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 1965 ja tämä lukemani uusi suomennettu painos 2015 (Bazar kustannus). Suomennos on Ilkka Rekiaron käsialaa. Kirjaa on hehkutettu monella foorumilla uuden tulemisen myötä vuodesta 2006. Silloin en ehtinyt mukaan junaan, joten korjataan tilanne nyt ja se saakin paikan Helmet-lukuhaasteen kohdasta 2: Kirjablogissa kehuttu kirja.
Kehuksi se menee tämäkin postaus.
William Stoner elää lapsuutensa Yhdysvalloissa Keskilännen maaseudulla kotitilalla, jossa elanto on saatavissa vain raskaalla työllä. Köyhät vanhemmat lähettävät hänet kuitenkin opiskelemaan maataloutta, jotta hän mahdollisesti oppisi uusia viljelytapoja köyhtyneen maan elvyttämiseen ja luonnollisesti jatkaisi valmistuttuaan tilan hoitoa.
Opiskelu vie Stonerin mennessään, maatalous saa väistyä ja kirjat ja kirjallisuustiede tempaavat hänet mukaansa.
Yliopistosta muodostuu Stonerin turvapaikka ja hän sulautuu osaksi sen omaa maailmaa ja samalla sulkee itsensä muun maailman ulkopuolelle. Hänellä on muutama ystävä, mutta käytännössä hän elää kuin erakko.
Maailmansota riehuu maailmalla ja sen seuraukset vaikuttavat ja muuttavat  myös Stonerin suojaista yliopistoelämää.
Stoner elää kuin lasikengät jalassaan. Hauraassa omassa kuplassaan omistautuen työlleen ja hyvin omalaatuiselle vaimolleen. Hän on huomaamattaan luonut itselleen lasihäkin, jossa hän liikkuu varoen omaa varjoaankin. Työhuone on hänen koko maailmansa.

Williams kirjoittaa hyvin vähäeleisesti ja jopa ankeasti tavallisen miehen elämästä, jonka onni on ohutta kuin hämäkinseitti. Hän on yksinäinen linnake, jolle vain kirjat tuovat lohtua ja niille hän omistautuu kokonaan. Hän alistuu kohtaloonsa eikä oikeastaan taistele vastaan. Vuodet kuluvat eikä hän odota elämältä enää juuri mitään.
Kirja saa miettimään miten surullinen ja hukkaan heitetty elämä hänellä onkaan! Siinä ei tapahdu varsinaisesti paljonkaan, mutta pienin sanoin ja tunnelmin saadaan kuvattua lohduttomuus ja kuinka elämä vain lopulta nopeasti valuu läpi sormien. Ajankuva on mielenkiintoista. Tänä päivänä onnellisuus tuntuu olevan jotain mitä on pakonomaisesti tunnettava kaikesta mitä teet.
Stonerin maailmassa se ei tule kysymykseen, hän on onneton ja nujerrettu, mutta ei oikeastaan ajattele sitä. Hän kokee surua, mutta ajattelee sen olevan hänen elämänsä osa eikä ajattele sen muuttamista. Häntä kohdellaan väärin ja lähes pahoinpidellään henkisesti, mutta silti hän ei jätä elämäänsä ja aloita jossain muualla alusta. Miksei, se on hämmentävää. Se ei kyseisenä aikana ole varmasti ollut helppoa, josko mahdollista ollenkaan, mutta silti mitä elämän tuhlausta. Herättää ristiriitaisia ajatuksia eikä tosiaan ole mikään iloisuuden ylistys.
Jää kaihertamaan mieleen hyvänä lukukokemuksena.

Sitten takaisin Valkoisten hampaiden pariin vai ottaisiko kuitenkin jonkun koukuttavan välipalan tähän väliin?

Rentouttavaa viikonloppua!

Helmet- lukuhaaste kohta 31. Johanna Valkama: Itämeren Auri

Kirjaston hyllyllä oli niin houkuttelevan kannen omaava kirja etten voinut vastustaa. Helmet-haasteestahan löytyisi kohta myös kauniiseen kanteen, mutta jätetään se vielä hautumaan.
Haastekohta 31. Fantasiakirja tuntui kuitenkin osuvammalta. Kirja on Johanna Valkaman Itämeren Auri (Otava 2016). Romaani on Valkaman (s.1982) esikoisromaani.

Auri on Hämeen sydämessä asuva nuori nainen, jonka pyrkimys on tulla Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi. Eletään rautakauden Pohjolassa syvällä jykevien kuusten suojassa samalla kun Itämeren aalloilla viikingit ryöstelevät ja käyvät taistoa maiden herruudesta.
Jos Auri haluaa parantajaksi on hänen annettava itsensä kokonaan metsän valtiaalle Tapiolle ja hänen on toimittava työssään metsän henkien ja jumalten tahdon mukaan.
Se edellyttää, että Auri luopuu perinteisestä naisen roolista. Suuri parantaja ei voi olla vaimo ja äiti. Parantajan on omistauduttava täysin työlleen ja vain silloin hän saa kaikkein voimakkaimmat lahjat ja kyvyt metsän jumalilta.
Aurin tielle osuu yllättäen haavoittunut tuntematon ratsuineen, joka herättää hänessä tunteita, joiden olemassaoloa hän ei ole edes osannut kuvitella. Tunteet saavat hänen vakaumuksensa lujuuden häilymään.

Aloitin lukemaan kirjaa vähän epäluuloisissa tunnelmissa. Eläminen henkiolentojen, loitsujen, taikojen ja erilaisten jumalien maailmassa ei ole ollut sitä tutuinta ja omaksi tuntemaani kerrontaa. Toisaalta pidän paljon historiallisista romaaneista ja yleensäkin historian mukaan ottamisesta. Mitä pidemmälle pääsin tarinassa tempauduin täysin mukaan. Metsän jumalat ja niille uhraaminen eivät tuntuneetkaan enää häiritsevän "hörhöltä", vaan olennaiselta mielenkiintoiselta osalta Suolammen kylän elämää.
Kuvaus oli todella tarkkanäköistä  ja todentuntuista. Varmasti rautakaudella esi-isämme ovatkin eläneet tälläisessä kiehtovassa symbioosissa metsän ja ennenkaikkea luonnon ehdoilla. Uskomattoman sääli, että noista tavoista ja uskonnoista ei taida olla enää mitään juurikaan jäljellä. Pyyhkikö kristinuskon ja kaikenmoisten puhdistusten tulo kaiken alleen?

Elämä on yksinkertaista. Miesten työ on metsästää, elättää perheensä ja puolustaa kotikylää. Naiset ovat ensin isiensä ja sitten miestensä omaisuutta. Heidän virkansa on olla tunnollisia tyttäriä ja ahkeria vaimoja.
Auri on poikkeus, hän haluaa olla vahva ja itsenäinen. Parantajana hän saa arvostusta ja kunnioitusta taidoistaan sairauksien ja vammojen hoitajana. Pelonsekaista kunnioitusta, jota nainen ei tulisi muuten koskaan saamaan. Se tie on kuitenkin yksinäinen. Noitamaisien kykyjensä vuoksi häneen pidetään yhteisössä etäisyyttä.
Mutta ei Aurikaan ole immuuni komealle muukalaiselle, josta päästäänkin sitten romantiikkaan. Se on tässä tinderittömässä ajassa ihanan riipaisevaa, suurilla tunteilla varustettua rakkautta!

Kävin viime kesänä juuri tuolla Hakoisten linnavuorella, joka esiintyy yhtenä merkittävänä paikkana kirjassa ja on oikeastikin sitä tuona ajankohtana ollut. Kieltämättä siellä oli sellaista pysähtyneisyyden ja viimeisen linnakkeen tunnelmaa. Nyt paikka herääkin mielikuvituksessa ihan toiseksi tämän myötä. Aurista muodostui mielessäni muuten heti tv-sarja Poldarkin Demelza (Eleanor Tomlinson)! Vaikkakin Auri ymmärtääkseni on jäätävän vaalea. Heissä on jotain samaa päättäväisyyttä, voimaa ja kauneutta.

Kaunista tekstiä ja hykerryttäviä juonenkäänteitä. Koukkuun jäätiin, toivottavasti kirja saa jatkoa!

Kaunista viikkoa!

Helmet- lukuhaaste kohta 41. Steven Rowley: Lily ja mustekala

Eihän nyt osuvampaa kirjaa kirjakirsulle voi ollakaan kuin kirja, jonka kannessa on mäyräkoira. Helmet- haasteeseen käytän tämän ehdottomasti kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.
Ja voi itku mikä kirja!
Steven Rowleyn Lily ja mustekala (Bazar 2016, suom. Sari Karhulahti) on kertomus Ted Flaskista, joka on neljänkympin korvilla oleva sinkkumies, rakkauselämä vähän heikolla hapella ja työelämä takkuaa. Hän on etääntynyt perheestään, mutta ympäriltä löytyy kuitenkin muutama läheinen. Hän on silti tyytyväinen, koska hänellä on kaikkein rakkain eli mäyräkoira Lily.
Lily on jo aika vanha, mutta se ei menoa haittaa. He pelaavat Tedin kanssa monopolia, katsovat elokuvia, leikkivät ja käyvät kävelyillä tutkimassa mitä Los Angelesin kaduilta löytyy.
Sitten Lilyn päähän ilmestyy mustekala. Julma ja ahne mustekala, joka aikoo viedä Lilyn.

Vitsit että nämä eläinjutut ovat pahoja minulle, pala nousee kurkkuun jo miettiessäni kirjan kulkua.
En tiedä pahentaako tätä se, että perheessäni on Väinö, rakas mäyräkoirani ja siksi kaikki tuntuu niin tutulta ja juuri sellaiselta kun se tuollaisen pötkylän kanssa on.
Toisaalta vaikka itselläni ei olisikaan lemmikkiä saisi tämä minut silti itkemään.

Rowley osaa kirjoittaa liikuttavan hauskasti Tedin sydänsuruista ja kumppanin etsimisestä. Kuinka sitä loppujen lopuksi ei jaksaisi tehdä vaikutusta keneenkään ja mukavinta olisi vain käpertyä sohvalle koira kainalossa.
Lily voisi ihan yhtälailla olla myös kuka ja mikä tahansa muu kuin koira. Se, jota rakastat ja suojelet viimeiseen asti. Se, jolle kuitenkin joskus aina hermostut etkä kestäisi sen uppiniskaisuutta enää hetkeäkään. Se, joka silti kuitenkin on ihaninta maailmassa. Ja kun yhteinen aika väistämättä lähenee loppuaan tulee mieleen ne kaikki hetket, kun olisi voinut toimia toisin ja hetket, joita ei vaihtaisi mihinkään. Kyllähän sen tietää, että nuo tassukaverit kulkevat täällä kanssamme vain rajallisen ajan eikä siihen viimeiseen yhteiseen hetkeen voi varautua mitenkään. Mutta hemmetti miten se sattuu sydämeen.

Kirja on täyttä luopumisen tuskaa, yhteisen elämän muistoja ja vihaa väistämätöntä kohtaan. Vihaa sitä kohtaan kun ei voi enää tehdä mitään. Surua, jota moni ei tunnusta oikeaksi, koska kyseessä on "vain" eläin.  Ironisen koskettavaa tekstiä, jossa huumoriakin melankoliasta huolimatta on.
Ennenkaikkea tämä on kirja eläinystäville, mutta toivoisin myös, että muutkin lukisivat ja ehkä se avaisi sitä kaikkea mitä nuo pienet mantelisilmät elämäämme tuovat.

Toivon että yhteisiä vuosia meillä Väinön kanssa olisi vielä monia, mutta kun se sitten aikanaan päättyy, etsin tämän kirjan uudestaan käsiini ja aion itkeä silmät päästäni.

Hyvää lukurauhan päivää!

Helmet- lukuhaaste kohta 24. Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Tammikuun loppu meni aika synkkäsävyisillä kirjoilla ja tämä esikoisteos on niistä yksi.
Ari Rädyn Syyskuun viimeinen (Tammi 2017) on tosiaan tämän vuoden esikoisia ja olikin aika vetävä dekkari. Räty (s.1968) on työskennellyt mm. veneenrakentajana, laituriyrittäjänä sekä työtoiminnanohjaajana vankilassa.
Tämän laitan Helmet- lukuhaasteen kohtaa 24. Kirjassa selvitetään rikos.

Romaani kertoo pojasta, lempinimeltään Syyskuu ja keväästä, joka tulee muovaamaan hänen elämänsä suunnan.
Syyskuu on kavereineen lintsaamassa liikuntatunnilta kuin he suunnistusta pakoillessaan löytävät kuolleen tytön.
Löytöhetken tapahtumat rikkovat Syyskuun jo ennestään rikkonaista sisintä lisää ja hän lupaa tytön sameita silmiä katsoessaan löytää hänen murhaajansa.
Vuosien kuluttua kaveriporukan muisto tytöstä on haalistunut, mutta Syyskuulle tapahtunut on kuin eilinen ja hän edelleen jatkaa loputonta etsimistä.

Räty kirjoittaa niin todentuntuisesti keväisestä koululuokasta oppilaineen, suunsoittoineen ja suosion kalasteluineen että hetkeksi kaikki omasta kouluajasta palaa mieleen. Tuoksut, koulunpiha ja se ihmeellinen teini-iän rintaa puristava ahdistus tuntemattomasta aikuisuudesta tulee elävänä mieleen.
Poikien ajoittain julmaakin sanailua lukiessa tulee myöskin hyvin nopeasti tunne että luojan kiitos en ole enää koululainen.
Murhatun tytön kohtalo ei yksistään tee kirjasta synkkää tai raakaa, vaan koko kirjan yllä leijuu vahva väkivallan ja pahuuden peitto. Itselleni pahimmassa mahdollisessa muodossa eli kohdistuen lapsiin.
Lainaan tähän yhtä kohtaa, joka jäi vaivaamaan, sai raivon valtaan ja samalla pohjattoman surulliseksi. Pieni Tomi (Syyskuu) on ollut Hilkka-tädillään hoidossa ja pulputtaa tohkeissaan taukoamatta kotimatkalla äidilleen  (joka on tullut hakemaan häntä puolitoista tuntia myöhässä) uudesta kaverista, jonka kanssa leikki.
---
"Sit mä-"
"LOPETA JO!"
Lyönti tulee lujaa ja yllättäen, keskelle Tomin kasvoja. Tomi retkahtaa vasten selkänojaa, kimpoaa kohti etupenkkiä, ponnahtaa vielä veltosti takaisin. Nenästä tulee verta. Äidin sormuksen kivi on viiltänyt hänen poskeensa syvän, hurjan haavan. Se ei ole ensimmäinen äidin tekemä.
"Voi paska, Tomppa! Kato nyt mitä sä sait mut tekemään! Voi paskapaskapaska!
"Tomi on hiirenhiljaa takapenkin kulmassa ja pitelee nenäänsä. Hän nielee verta. Äiti kääntää taustapeiliä. Tomi ei katso kohti.
"Sattuks sua."
Se ei ole kysymys - Tomi ei tiedä mitä se on, mutta kysymys se ei ole.
"Ei."
"Mä oon aina sanonu et älä pyöri siellä takapenkillä. Tollee siinä sit käy."
"Joo."
---
Arvostan, että kirja nostaa myös tämän perheväkivallan puolen esiin. Ei ne ole aina ne pahat isät vaan myös ne hirviömäiset äidit. Äidit, joiden pitäisi suojella, rakastaa ja hoitaa.
Räty on nostanut myös toisen osuvan teeman ja sen keskiöön Hagmanin, poliisin, joka on poliisi vain nimikkeeltään, ei arvoiltaan tai teoiltaan. Hän on silkkaa pahuutta ja käyttää asemaansa surutta hyväksi. Vaikka sitä kuinka toivoo tämän olevan fiktiota, nousee samalla uutisvirrassa eräskin poliisipäällikkö ja toinen, joka puree lastaan kasvatusmielessä. Puistattaa ja murentaa pahasti omaa luottamusta ja uskoa poliisiin.

Sivuissa pilkahteli myös muutama toivon murunen, luottamus tovereihin ja rakkauttakin. Ympäristön ja tunnelmien kuvaukset olivat myös liikuttavan todentuntuisia ja kauniita.
Tässä olisi ainesta tanskalais-ruotsalaiseen sarjaan (vink vink Sillan tekijät ;) )

Kaikenkaikkiaan hyvä dekkari, vihastutti, raivostutti ja ihastutti. Kaikkia niitä ominaisuuksia mitä tämän lajin edustajalta odotan.

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Tammikuun viimeistä päivää viedään ja onpa ollut melkoinen lukukuukausi. Välillä tulee tämä tälläinen ihan zombimainen lukuvire, tuntuu että pystyisi ahmimaan aamusta iltaan kirjoja.
Yritän pysyä näissä kirjoituksissa jotenkin perässä, joten otetaanpa ensimmäisenä puheeksi Marko Hautala ja Kuiskaava tyttö (Tammi 2016).
Marko Hautala (s. 1973) on vaasalainen kirjailija ja hän kirjoittaa psykologista kauhua (välillä selvitään ihan vaan jännitykselläkin) ja koukutuin hänen tyyliinsä heti luettuani Käärinliinat (2009) ja koukuttavuus ei ole hiipunut.

Kuiskaava tyttö on jälleen monisäikeinen kauhistuttava painajainen, joka on muuttunut todeksi tai joksikin muuksi.
Kuuluu jatkuvaa kuiskausta, pientä supatusta, juuri ja juuri erottuvia epäselviä kirjaimia, ei niinkään sanoja. Kuiskaus tulee korvan juuresta eikä se taukoa edes nukkuessa. Välillä sen voi aistia kuin ohuen hengityksen.
Onko se hulluutta? Kuuluuko äänet vain hulluille vai onko aina olemassa ääniä, joita aistii vain tietyssä mielentilassa.
Kuiskaavalla tytöllä on surullinen ja väkivaltainen tarina ja se on jäänyt elämään legendana. Vanhat legendathan on vain ajan saatossa värittyneitä satuja. Mutta miksi kuiskaus tarttuu kun luet tai kuulet tytön kohtalosta.

Hautala osaa äärimmäisen taitavasti tuoda esiin ihmismielen pelkoja ja kuvailla kuinka mieli särkyy. Todellisuus värittyy eikä sitä enää erota mielikuvituksesta.
Ei ole soveliasta kuulla ääniä. Ne täytyy saada lääkkeillä kuriin ja oltava puhumatta niistä muille kuin terapeuteille. Ei saa herättää pelkoa muissa.
Jos äänet eivät kuitenkaan yllytä murhiin tai muuhun väkivaltaan niin onko ne nujerrettava? Jos äänet eivät ole pahantahtoisia ja voit elää niiden kanssa. Ihmisen pää ja sen mieli hiuksen hienoine sähköimpulsseineen on ihan äärimmäisen kiehtova. Pienen pieni poikkeama jossain sopukassa saattaa aiheuttaa täysin erilaisen rinnakkaisen maailman, jonne ei muilla ihmisillä ole pääsyä eikä kykyä nähdä sitä.
Kirjassa on hiuksia nostattavaa kauhua ja siihen tarjoaa hyvät puitteet psykoterapiakeskus ja sen yksinäinen psykoterapeutti Anton. Anton haluaa ymmärtää kuiskauksen merkityksen ja ratkaisua etsitään jo tytön legendan syntysijoiltakin vanhan vaasan kirkon raunioista.
Kerronta säikyttelee ja onnistuu aina uudelleen vetämään maton jalkojen alta. Tarinaa yrittää epätoivoisesti ymmärtää ja juuri kun luulet pääseväsi jyvälle et ymmärräkään enää mitään. Tämä kirja ei, eivätkä edellisetkään, ole pelkkää mystistä kauhua vaan niissä on myös koskettavan tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisistä, jotka monesti ovat jääneet vähän ulkopuolelle syystä tai toisesta.

Kuiskaava tyttö ei ihan mielestäni yllä edellisten kirjojen veroiseksi hieman lopahtavan lopun takia, mutta onnistuu säikyttelyssä ja karmivien mielikuvien luomisessa. Kannattaa ehdottomasti tutustua Hautalan tuotantoon, jos kauhunsekaiset  mielensolmut kiinnostavat.

Tammikuun luettuihin kuuluivat vielä Ari Rädyn Syyskuun viimeinen ja hyytävä Albert Sánchez Piñolin Kylmä iho. Näistä lisää tuota pikaa.

Suotuisaa lukutuulta helmikuulle!

Helmet- lukuhaaste kohta 46. Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Pocket Shop työmatkan varrella aiheuttaa välillä haasteita ;)

Kaipasin edellisen sotakirjan jälkeen hieman kevyempää ja ruumiitonta kirjaa. Se ei ihan täysin onnistunut, koska pokkarivarastostani bongasin lukuun Liane Moriartyn kirjan Hyvä aviomies (The Husband's Secret 2013, WSOY suom. Helene Bützow 2014)
Moriarty on myös sarjassa kirjailija, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin.
Moriarty on australialainen kirjailija (s. 1966), joka on tähän mennessä kirjoittanut kuusi kansainvälistä pöhinää nauttivaa romaania.
Hänen australialaisuudellaan saan ruksittua sopivasti Helmet- haasteen kohdan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Hyvä aviomies esittelee Cecilia Fitzpatrickin, keski-ikäisen kolmen lapsen äidin. Hän on menestynyt Tupperware-myyjä (!) ja robottinainen, jolla kaikki elämässä on viimeisen päälle järjestyksessä ja virheetöntä. Niin koti, lapset kuin mieskin.
Cecilian rakentama maailma alkaa rakoilemaan hänen löydettyään täydellisen aviomiehensä kirjeen, joka on osoitettu Cecialle luettavaksi vasta hänen miehensä kuoleman jälkeen.
Kirje sisältöineen saa aikaan tsunamin, joka pyyhkii mennessään pohjan niin Cecilian elämästä kuin monen muunkin.
Aluksi oli hieman hankala hahmottaa monen kertojan kokonaisuutta. Kuka on kenenkin sisko, äiti serkku tai vaimo. Teksti kuitenkin veti imuunsa ja kerronnan tiivistyessä henkilöt kietoutuivat mielenkiintoisesti ja ymmärrettävästi yhteen.
Moriarty osaa koskettavasti kertoa sen epätoivon minkä saa aikaan totaalinen uskon menetys läheisen ihmisen koko persoonaan. Pystytkö rakastamaan toista edelleen vaikka hänestä paljastuisi asioita, jotka sotivat kaikkea sitä vastaan mitä pidät omien arvojesi mukaisena? Pystytkö sulkemaan silmät asioilta, jotka tuhoavat toisten ihmisen elämän suojellaksesi omaa perhettäsi? Hiljentääkö rakkaus syyllisyyden ja vastuuntunnon?
Mielenkiintoisia pohdintoja ja eri näkökulmia aika traagisessa tarinassa.

Hyvä aviomies on riipaiseva sekoitus avio-elämää, äitiyttä, rakkautta, vihaa ja syyllisyyttä. Se saa tunteet heittelemään hauskuudesta suruun jättäen lukijan hölmistyneen hämmentyneeksi. Kenen puolelle tässä nyt käännynkään loppujen lopuksi?!
Luettava kerralla kiireettömänä viikonloppuna punaviinilasillisen kera sohvalle uppoutuneena!

Parhaillaan luvussa on hiuksia nostattava Marko Hautalan Kuiskaava tyttö ja 101 kirjaa listalta olisi vuorossa vuosi 1918 eli Eino Leino ja Vapauden kirja.

"Erehtyminen on inhimillistä, anteeksianto jumalaista." -Alexander Pope

101 kirjaa 1910-luku: Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä

Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi päätin myös yrittää lukea kirjat Ylen 101 kirjaa itsenäisyyden jokaiselta vuodelta listalta. Kirjat on valinneet kirjallisuustoimittajat Seppo Putkonen ja Nadja Nowak. Listan löydät täältä. Siitä löytyy jo aiemminkin lukemiani kirjoja mutta eiköhän ne näin juhlavuoden kunniaksi ole korkea aika lukea uudelleen.
Listahan lähtee luonnollisesti 1910- luvusta ja ensimmäisenä siellä on 1917 ilmestynyt Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä.
Mahtavaa näissä on se, että saat lainattua ja ladattua nämä suoraan e-kirjana tuolta ylen sivuilta. En ole mikään suuri e-kirjojen ystävä, mutta juuri tälläisissä harvinaisemmisssa tapauksisssa äärimmäisen kätevää.
Tämä Konrad Lehtimäki oli ihan ennalta tuntematon tapaus. Sen verran hänestä etsiskelin tietoa Wikipediasta, että hän on syntynyt 1883 ja kuollut 1937. Hänellä oli aika värikäs tausta erinäisten töiden kautta karjapaimenesta sosiaalidemokraattisen puolueen edustajaksi vuosiksi 1911-1917. Hänen sanotaan kuuluvan ensimmäisten työläiskirjailijoiden joukkoon.
Lehtimäki sai kuolemantuomion 1918 valtionpetoksesta, mutta tuomio peruttiin kulttuuriväen painostuksen ansiosta ja hänet todettiin 11. joulukuuta 1918 syyttömäksi.


Ylös helvetistä on suoraan sanottuna kammottava kirja. Se kertoo maailmansodasta, joka ei vielä tuolloin todellisuudesssa ole näkynyt Suomessa niin suuresti. Joka puolella kuitenkin jo kytee ja ollaan sisällissodan kynnyksellä.
Lehtimäki kuvaa utopistisen maan, jossa hallitus ja armeija esikuntineen ovat sotahulluja psykopaatteja, jotka haluavat kostaa viholliselleen siviileistä piittaamatta. Ihmisiä vangitaan ja teloitetaan mielivaltaisesti epäiltynä valtionpetoksesta. Oikeudenkäyntejä ei ole eikä ihmisoikeuksia.

Kirja on pasifistinen ja se kuvaa jo lähes vastenmielisellä tavalla upseerien ja päällystön vallanhimoa ja suoranaista pakkomiellettä tappamiseen ja tuhoamiseen. Se kuvaa yksityiskohtaisesti aseita ja niiden tuhovoimaa ja luo myös kuvitteellisen uuden superaseen, näkymättömän lentokoneen. Se on yliluonnollisen tehokas ja näkymättömyytensä ansiosta erityisen tuhovoimainen ja kirja saakin tästä vähän tieteiskirjan piirteitä.
Tuho on tähtitieteellistä, uhreja on tässä kuvitteellisessa maassa miljoonia ja suurinosa naisia ja lapsia. Kuvaukset nälkiintyneistä lapsista ja heidän kuolemastaan hitaan kivuliaasti pommituksissa on karmivaa. Kirjassa korostuu sodan mielettömyys ja kuinka siviileillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin kärsiä. Pakopaikkaa ei ole. Kuvitteelliset kaupungit vain sulavat pois.

Lehtimäki on ennustanut kirjallaan hyvin tulevat tapahtumat, lähes kaikki on käynyt toteen niin sisällissodassa kuin viimeistään toisessa maailmansodassa. Ja aivan samoin tälläkin hetkellä siviilejä pommitetaan ja tuhotaan surutta Syyriassa.

Lyhyesti sanottuna sotaa, sortoa ja kidutusta. Rakkauttakin ilmassa on, mutta kyllä se sivuseikaksi jää kun päälimmäisenä mielikuvana on lapsen päältä sulava iho.
Täytyy ihmetellä, että hän tosiaan selvisi kuolemantuomiosta, koska tuo aikakausi huomioonottaen on kirja erittäin vihamielinen maan hallintoa kohtaan. Vaikkakin kirjassa ei mainita olemassaolevia valtioita tai nimetä päättäjiä. Teksti itsessään oli kyllä luettavaa ja yksityiskohtaisen kuvailevaa sisältäen sanamuotoja, joita ei enää ole käytössä.

No mutta tätä ei olisi tullut luettua ilman tätä haastetta ja tämä oli kuitenkin tärkeä muistutus siitä miten mielipuolinen aika Suomenkin menneisyyteen kuuluu.

Tämän jälkeen on saatava kyllä ehdottomasti jotain kevyempää ja ilman ruumiita kiitos.


Peace!