perjantai 23. syyskuuta 2016

Pullopostia






Syksyn kuutamon hohtoisiin iltoihin sopii dekkarit täydellisesti. Keplerin lisäksi kirjastossa haaviin tarttui Jussi Adler-Olsenin Pullopostia (Gummerus 2014, suom. Katriina Huttunen), joka on kolmas osa Osasto Q- sarjaa.
Sarjahan käsitteli osastoa, joka tutkii vanhoja selvittämättömiä rikoksia ja jota johtaa kohtalaisen kusipäinen ja työtä vieroksuva apulaispoliisikomisario Carl Mørck. Toki hän työnsä hoitaa hyvin sitten, kun se sattuu kiinnostamaan ja päiväunet on otettu.

Muutenkin koko osasto Q on hieman hyljeksitty ja välttämätön paha poliisitalolle. Tiimissä on vain kolme jäsentä, joista kaikki ovat kohtalaisen omalaatuisia persoonia. Tämä tekeekin näistä mielestäni niin hyviä, heistä kukaan ei ole mikään täydellinen kiillotettu sankaripoliisi vaan enemmän ja vähemmän kuolevaisia. Osia voi lukea erikseen, mutta olennaisia viittauksia menneisiin tapahtumiin on sen verran ettei kannata.
Pidän ihan hulluna näistä tanskalaisen Adler-Olsenin kirjoista ja se onkin Lars Keplerin ja Kristina Olhssonin kanssa ehdottomasti omassa kärkikolmikossani uudemmista pohjoismaisista dekkareista.
Pullopostia on myös ollut palkintoraatien mieleen, koska se on voittanut mm. Lasiavain-palkinnon vuonna 2010 eli vuoden parhaan pohjoismaisen dekkarin palkinnon.

Pullopostia on jälleen sitä taattua laatua. Kuvottavia rikoksia ja piinaavaa jännitystä. Kirjan 551 sivua hujahtaa siivillä. Kirjailijalla on myös silmää osuvalle mustalle huumorille, jota kieltämättä tarvitaan kaikkien raakuuksien keskelle.
Kirjassa on yhdistetty itselleni kaksi pahinta "rikostyyppiä". Ensimmäinen on lapset ja heihin kohdistuva fyysinen ja henkinen väkivalta ja julmuus. Tässä se kohoaa vielä potenssiin 10, koska mukaan astuu uskonlahkot ja heidän harjoittamansa "kasvatus". Sydäntä raastaa pienet lapset, joita omat vanhemmat pelottelevat  kuoliaaksi Jumalan vihalla. Ja Jumala ei koskaan ole mikään lempeä tapaus, vaan se, joka systemaattisesti hakkaa synnit sielusta ja ruumista pihalle. Ja mikään sille ei riitä. Se ei anna anteeksi eikä varsinkaan tunne armoa. Jumalaahan ei tietenkään koskaan näy, vaan teot aina toimeenpanee hänen nöyrin seurakuntalaisensa.
Sen enemmän menemättä omiin vakaumuksiini ei minkään jumalallisen olennon kuulu aiheuttaa pelkoa, kärsimystä ja murtuneita luita.

Hyvänä kakkosena tulee parisuhdeväkivalta. Yksiä pahimpia julmuuden muotoja on saada toinen ihminen niin alistettua, että olet onnistunut nujertamaan hänen itsetuntonsa ja uskon kykyyn pärjätä enää koskaan itsenäisesti. Jäljellä on raunio, joka tekee kaikkensa ettei puoliso vaan hermostuisi ja antaisi taas opetusta.
Yritän olla sortumatta vihapuheeseen, jota joka tuutissa tällä hetkellä vilisee, mutta saan purra kieleen ja lujaa, etten julista mihinkä nämä näiden lajien rikolliset  mielestäni saisi upottaa.

Adler-Olsen osaa kirjoittaa erittäin tunteisiin menevästi (tai sitten käyn vaan itse ylikierroksilla näistä aiheista) ja toisaalta erittäin uskottavasti.  Tutkijoiden työn voisi kuvitella olevan aikalailla tuon kaltaista, joskin ehkä kaikki Mørckin tempaukset eivät menisi tosielämässä läpi.

Hahmoihin pääsee niin sanotusti nahkoihin niin syvälle, että verenpaineet nousee halusta päästä puolustamaan uhreja sadistista murhaajaa vastaan. Uhrien epätoivo ja halu pelastua on niin käsin kosketeltavaa, että se saa lukijaparan tuskanhien pintaan.
Mutta siksipä juuri nämä ovat niin loistavia.

Tähän kirjaan, tekstiin ja hetkeen:  Adele ja River Lea.

Kaunista viikonloppua!

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Playground







Lars Keplerin uusin romaani Playground (Tammi 2016) on luettu erinäisten haasteiden jälkeen (kirjassa onkin varaus->liian vähän aikaa ->ei voi jättää kesken ->missä lähin kirjakauppa). Olen aiemmin jo kirjoittanutkin olevani ehdoton Kepler-fani. Joona Linna-dekkarit ovat yksiä parhaimpia jännityksen nostattajia mitä tiedän.
Siksi olikin kiva suurella mielenkiinnolla tarttua tähän uutukaiseen.
Etukäteen tiedossa oli, että Joona Linnasta ei tässä enää kerrota ja teos on ihan oma tarinansa.

Ja niin se kyllä olikin. Nyt ollaan sodassa maanpäällisessä helvetissä eikä kuolemakaan tuo helpotusta ja ikuista rauhaa. Päinvastoin.
Kepler on lähtenyt uusille urille ottamalla mukaan "perinteisien" murhaajien mukaan yliluonnollisempia näkökantoja.
Mihin joudumme kuoltuamme ja ymmärrämmekö itse olevamme kuolleita?
Kuoleman kohdatessa kerrotaan näkyvän valoa tunnelin päässä, mutta onko se sittenkään taivaallinen paratiisi pilvien keskellä? Tässä tapauksessa ei.

Jasmin Pascal-Anderson on luutnantti, joka haavoittuu pahasti Kosovossa. Hänen sydämensä on ollut pysähtyneenä ja toipuessaan hän alkaa hourailemaan käynnistään tuonelan satamassa, jonne kuolleet joutuvat. Luutnantin katsotaan olevan psykoosissa ja hän joutuu pakkohoitoon.

Jasmin myöhemmin vapautetaan hoidosta ja hän  jatkaa elämäänsä miehensä kanssa kohti elämänhallinnan menettämistä. Muistot menneestä piinaavat ja Jasmin yrittää aloittaa uuden elämän sihteerin työssä ja jättää sotilasuran. Uutta toivoa ja suunnan muutosta tuo heille syntyvä poika.

Elämä kuitenkin osoittaa jälleen julmuutensa ja pojan henki on vaarassa. Jasminin mieleen palaa kuolleiden satama. Jos se onkin oikeasti olemassa. Hän on suunniltaan pelosta, koska poika ei tule selviämään yksin satamassa.

Kirja on alusta loppuun niin synkän sysipimeää, että haluaisi sen pian loppuvan. Mutta sitä on pakko ahmia, jotta tietää onko kaikki tosiaan niin lohdutonta ja kääntyykö mikään hyväksi.

Ei paljon painajaismaisempaa ajatusta voisi keksiä, kuin se ettei kuolemakaan toisi helpotusta ja rauhaa ihmiselle. "Tuonelassa" olisikin vastassa vain lisää sotaa ja kärsimystä. Valta mielipuolisilla terroristeilla, jotka alistaisivat heikoimmat ja teloittaisivat vastustajansa. Siellä olisi myös niin suurta välinpitämättömyyttä, että viattomien kidutus ja teloitus on parasta viihdettä. Vedonlyönnin kohde on kuinka kauan ihminen kestää.

Ai mutta sehän on todellisuutta monessa maassa, tässä elämässä ja tällä hetkellä.

Kepler fanitukseni vahvistui entisestään.

torstai 8. syyskuuta 2016

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Neljäntienristeys




Syyskuu on nyt sitten täällä ja aloitetaan se lupaamallani kotimaisella kirjallisuudella. Ensimmäinen on Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (WSOY 2014).
Neljäntienristeys kertoo Mariasta, pitäjänkätilöstä, ja hänen suvustaan eri aikakausina. Ajassa liikutaan vuodesta 1895 vuoteen 1996 asti pohjoisen karussa maaperässä.

Alku on dramaattinen kamaline synnytyksineen. Mitä muutakaan voi odottaa 1900- luvun alun synnytyksiltä, ne tapahtuvat kotona, lääketieteessä ollaan missä ollaan ja olot köyhyydessä ovat alkeelliset. Jos ja kun hankaluuksia ilmenee niin ne harvemmin päättyvät hyvin.

Kinnunen kuvailee järkyttävän uskottavasti kätilön työtä tuolta ajalta. Niin hyvin, että se saa melkein voimaan pahoin.
Itsenäinen ja itsensä elättävä nainen on kauhistus. Kätilönä häntä tarvitaan vaikeissa tapauksissa henkien pelastamiseksi, mutta muuten varsinkin miehet paheksuvat häntä. Etenkin hänen ylpeytensä vuoksi.
Sukupolvia syntyy lisää ja sotavuodet tuovat uusia tuskan lähteitä. Evakkoon on lähdettävä ja kaikki entinen on jätettävä taakse. Suvun naiset ja vähäiset miehet eivät puhu. Kaikki suru, tuska, epätoivo ja toivo paremmasta elämästä pidetään sisällä. Kaikki se kasaantuu vuosien saatossa äideiltä tyttärille ja kaikkien sisällä kasvaa selittämättömän pahan olon muuri. Toivoa on turha ylläpitää.

Aluksi ärsyynnyin siitä, että miksi taas suomalainen nainen kuvataan katkeraksi, puhumattomaksi ja ilkeäksi noidaksi. Nainen olevinaan rakastaa lapsiaan, mutta ne ovat kuitenkin vain taakka, joka syntyy väkisin maailmaan. Miehet ovat välttämätön paha, joiden pitää rakentaa talo ja tuoda leipä. Häpeän pelko on niin kaikensyövä, että on parempi odottaa vain hiljaa kuolemaa ja pääsyä taivaaseen. Aika on ollut kovaa tottakai, mutta eikö mitään hyvää?

Mitä enemmän kirjaa luin ärsytykseni väheni ja  mieleeni tuli mummoni (hän ei kyllä ollut kätilö). Hänkin joutui jättämään kaiken sodan tieltä, koki menetyksiä ja kärsimyksiä mahdollisesti paljonkin, mutta ei valittanut eikä puhunut juuri  koskaan näistä asioista.
Suomalaiseen perimään on iskostunut syvälle ajatus siitä, että on pärjättävä vaikka väkisin, yksin. Heikkoutta ei saa näyttää eikä sitä saa tunnustaa. Avun pyytäminen toiselta on häpeällistä, vaikka se olisikin vain henkistä tukea.
Ja mitä tulee puhumattomuuteen, se on hengissä vielä myös näin vuonna 2016. Tunnistan sen itsessänikin, olen huono puhumaan tunteista ja tunne siitä, ettei ole koskaan riittävän hyvä kulkee monesti mukana.
Neljäntienristeys jäi mieleen myllertämään ja teki sinne pieniä pesiä, joita joutunee makustelemaan hyvän tovin.


Huomenna etsin käsiini Lopotin.