keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Mummo sanoo hei ja anteeksi


                            


Ensimmäiset lumihiutaleet ovat leijailleet Riihimäelle ja pakkanenkin on päässyt puraisemaan tällä alkaneella viikolla. Maiseman hetkellinen valkeus toi väistämättä mieleen joulun ja luinkin kirjan, joka sopii täydellisesti joulun odotukseen. Fredrik Backmanin Mummo sanoo hei ja anteeksi (Min mormor hälsar och säger förlåt. Otava 2019, suom. Riie Heikkilä, 461s.)

Kirjaston mennessä remonttiin ja siirtyessä väistötiloihin oli ennen muuttoa lainattavissa eri teemoin lajiteltuja kirjakasseja, joissa oli mukana myös musiikkia. Idea oli mielestäni loistava ja kävinkin lainaamaassa kassin, jonka teemana oli ystävyys. Hauskaa tästä teki se, että tuli lainattua aineistoa mihin tuskin olisi muuten tarttunut, kuten esimerkiksi tämä Backmanin kirja. Kirjan nimi hieman häiritsee, joten olisin saattanut hylätä sen jo sillä perusteella. Fredrik Backman on vieras kirjailija itselle ja en aluksi osannut yhdistää häntä hauskaan Mies joka rakasti järjestystä -elokuvaan.

Mutta itse kirjaan; siinä lyhykäisyydessään seitsemänvuotias Elsa on aikamoinen besserwisser ja pikkuvanha tapaus. Hän on kävelevä wikipedia ja omaa vahvat mielipiteet. Hänestä on tullut myös hyvä juoksija.

Elsa on kovin yksin ja hänen ainut ja rakkain ystävänsä on hänen mummonsa. Jos Elsa ei ole ihan tavallinen pikkutyttö, niin ei ole myöskään hänen mummonsa tavallinen mummo. Mummo on lähempänä rääväsuisempaa teiniä kuin hiljaista sukankutojaa. Siksi hän onkin niin hulvaton hahmo.

Backman kirjoittaa niin humoristisen elävästi mummon tempauksista, että naurunpyrskähdyksiä ei voi välttää. Mummon anarkismi menee monesti yli ja Elsa on toisinaan ennemminkin lapsenvahti. Ei mummo tietenkään ole pelkkä räävitön keskarinheiluttaja, vaan myös mainio satujenkertoja, joka kuljettaa Elsaa mitä erilaisimpiin mielikuvitusmaailmoihin. Mummolle tyttö on kuitenkin  tärkeintä maailmassa.

Kuten  arvata saattaa tapahtuu väistämätön ja tulee hetki jolloin mummoa ei enää ole. Mummo on vienyt mennessään mielikuvitusmaailman ja sen ainoan ystävyyden mitä Elsalla oli. Hän oli kuitenkin jättänyt jälkeensä kirjeitä, joiden vastaanottajien selvittämisestä kehkeytyy aarrejahti, johon Elsa suruissaan ryhtyy. 

Romaanista alkaa muotoutua jotain ihan muuta mitä ensimmäisten sivujen perusteella vaikutti. Elsan ympäriltä alkaakin löytyä ihmisiä, joiden elämät nivoutuvat yhteen mitä erilaisimmin tavoin ja oikeastaan juuri mikään ei ole sitä miltä päällepäin vaikuttaa. Esiin tulee niin koskettavia elämänkohtaloita, että vaikka kuinka haluaisit inhota ärsyttävimpiä henkilöitä, niin ei se niin vaan onnistukaan. 

Yhtäkkiä ei enää leikitäkään, vaan elämän mukanaan tuomat tragediat ovat niin riipaisevia, että kyynel vierähtää lukiessa. Mikä olikaan oikeastaan satua ja mikä ei? 

Tämä koko kirja pääsi yllättämään täysin alun laimeiden ennakko-odotusten jälkeen ja sitä ei malttaisi laskea käsistään. Samalla kuitenkin haluaisi himmata, jotta se ei vielä loppuisi.

Humoristinen, koskettava ja lämmin, täydellinen joulutarina.

Mukavia lukuhetkiä marraskuun pimeisiin iltoihin!







lauantai 30. lokakuuta 2021

Teatterilla uuteen nousuun!

 


Huh, reilu  kaksi vuotta mennyt edellisestä kirjoituksesta! Hieman on ollut turbulenssia tänä aikana eikä vähiten viruspandemian takia. Luonnostelin jo ties kuinka monta aloitusta, ensimmäisissä liikaa vuodatusta ja surkuttelua. Toisissa vähän vähemmän vuodatusta, mutta hirveän paljon selityksiä. 

Nyt kun pahimmat versiot on oksennettu päiväkirjaan voi vaan todeta, ettei vuodet 2019 ja 2020 ihan nappiin menneet. Kauhea kynnys on ollut aloittaa tätä uudelleen, koska märehtimisen ja etukäteismurehtimisen jalo taito on kyllä hallussa. Lukemiani kirjoja olen saanut sentä kirjattua instagramin puolelle. Ei jäädä kuitenkaan jumiin tähän, vaan pistetään hommat tulille uudestaan. Eikös sitä aloittaa voi vaikka kuinka monta kertaa ja lopettaa vain kerran, vai mitenkäs se meni :D

Mutta nyt nykyaikaan, ei olisi uskonut että vielä tulee aika milloin on poikkeuksellista päästä taas teatteriin ja elokuviin.

Ensin tuli tilaisuus päästä elokuviin, ja vastoin ennakko-odotuksia en olisi uskonut nauttivani niin paljon James Bond-leffan katselusta. En ole kuitenkaan mikään erityinen fani, vanhojen Bondien uusintojen uusintoja tulee välillä silmäiltyä ja olen kyllä tykännyt näistä uudemmista Daniel Craigin Bondeista, jotka raadollisempia ja joissa Bond-tytötkin on olleet muuta kuin pelkkiä koristeita. Tämä uusin No time to die oli kyllä ajankohtaisuudessaan ja synkkyydessään loistava. Ja ensimmäinen kerta ikinä kun 007 katsoessa oli virhe jättää nessut kotiin. Ja mikä Bond-tunnari Billie Eilishiltä, värisyttävä!


                                            Kuva kansallisteatterin kuva-galleriasta.

Toinen ilahduttava kulttuurianti oli menneenä keskiviikkona Kansallisteatterissa ensi-iltaan tullut Miika Nousiaisen Pintaremontti. Ai että, olipa hyvä, tätä niin tarvittiin tähän synkkään syksyyn missä pimeydellä höystetty korona kummittelee.

Ensinnäkin lavastus oli ihan nappi tähän, se toi henkilöt just sun näytölle omissa bokseissaan, oli ne sitten todellisia tai muulle maailmalle stailattuja. Ja kyllä,  kaikki me ollaan oltu niissä hautajaisissa, häissä tai muissa sukujuhlissa missä on se valtavan vaivaannuttava tunnelma, kun ruoditaan lapsentekosuunnitelmat, suhteet, erot ja jos ei muuta niin sitten säätä. 

Ja kyllähän esitys näin 38-vuotiaalle osui ja upposi. Oivaltavaa tekstiä ja teräviä huomioita sisältävää kerrontaa aikalaisiemme räpistelystä 24/7 onnellisuuden ja kiiltokuvajulkisivun perässä.

Ihanat näyttelijät, jotka kuljettivat juonta innostavasti, huumorilla ja sopivalla vakavuudella. Täydellisen elämän lifestyle-blogit "sinä itse olet oman onnesi seppä-ohjeineen ja totta kai joka alan asiantuntijoiden murskaavat äityli-ryhmät. Tässä limbossa pyörii niin ikisinkut, lapsihaaveiset kuin liittonsa raunioilla keikkuvat ihmiset. 

Miten maailma on mennytkin tähän, että meillä on vaan kaikessa infernaalisessa kiireesssä ja arjen hektisyydessä kuitenkin liikaa aikaa vatvoa täydellisen elämän julkisivua. Pahinta mitä voi käydä on kulissien romahtaminen

Mutta jottei nyt ihan pelkkää suitsutusta niin loppu oli jo melkoisen tahmean siirappinen. Se oli jo liikaa "ei tehdä tästä ny numeroo"-hämäläissielulle.

Viihdyttävä ennen kaikkea, suosittelen!

Kiitos kansallisteatteri ja teatteri että olet!


https://kansallisteatteri.fi/esitys/pintaremontti/