sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hei syksy!







Aika herättää blogi horroksesta ja kylläpä olen ikävöinytkin tätä. Lähes koko tämä vuosi on ollut henkisesti sellainen koettelemus vaikeiden päätösten myötä, että tämäkin on tuntunut ihan ylivoimaiselta. Mieli on ollut kuin tyhjä muuri, johon ei tartu mikään eikä siellä synny mitään uutta. Hivenen pelottavakin kokemus.
Lukemani kirjat ovat pyyhkiytyneet mielestäni lähes samantien, kuten kaikki muutkin asiat.
Pyrkimyksenä on olla taas 100%:sti minä, mitä se tänä päivänä sitten ikinä onkaan.
Lukemisesta ja kirjoista saan kuitenkin edelleen niin paljon hyvää ja ihanaa, että niistä en luovu niin kauan kuin henki pihisee.
Ei enempiä avautumisia, vaan käynnistetään syksy hyvällä kirjalla.

Helmikuussa löysin Johanna Valkaman Itämeren Aurin, josta pidin aikas paljon (kirjoituksen löydät täältä) ja silloin toivoinkin sarjalle jatkoa ja sitähän onneksi tuli.
Linnavuoren Tuuli (Otava 2017) on toinen osa, jonka luin ensimmäisen kerran kesän alussa ja nyt ihan hiljattain uudestaan.
Edelleen eletään Hakoisten Linnavuoren maisemisssa rautakauden aikaan ja nyt parantaja Auri on asettunut sinne puolisonsa kanssa. Lapsiakin on saatu ja heistä vanhimmat, Tuuli ja Unti, koettelevat jo omien siipiensä lentoa.

Auri toivoisi tietysti tyttärestään jatkajaa parantajan työlleen ja muutenkin apua kodinhoidossa.
Tuuli on kuitenkin enemmän isänsä Haakonin kaltainen viikinkiluonne, sotaisa ja villi. Hän ei tunne minkäänmoista kutsumusta parantajaksi.
Hämettä uhkaa Karjalan suunnasta tulevat valloittajat ja sodan uhka on lähempänä kuin koskaan. Haakon on lähetetty johtamaan Hämeen isoimman linnoituksen Rapolan rakentamista, jonka lyömättömyys on koko puolustuksen ydin.
Tuulin veli Unti lähetetään viemään sanaa Rapolaan lisääntyvistä hyökkäyksistä Hämeen ympärillä ja matkaan lähtee myös komea noita Arijoutsi ja Hämeen kuninkaan Antero Kaukomielen poika Tommo.
Tuuli näkee tässä retkessä tilaisuutensa koittaneen. Tilaisuuden päästä itse vaikuttamaan kodin ja itsensä puolustamiseen. Hän ei halua alistua hennoksi neidoksi, joka on riippuvainen miesten suojelusta. Tuuli karkaa mukaan, vaikka pelkää kuollakseen isänsä reaktiota soturihaaveisiin.

Tässä toisessa osassa oli myös edeltäjänsä tavoin luonnon mystiikkaa ja mielenkiintoista kerrontaa ajasta, jolloin luonto hallitsi ihmistä eikä päinvastoin. Ihailen suuresti kirjailijan taustatyön tuloksia, historiallisten paikkojen tuntemusta ja niiden uskottavaa sijoittumista itse tarinaan. Teksti on kauniin monimuotoista ja siitä huokuu luonnon ja esi-isien juurien vahva läsnäolo. Havupuiden huminan ja muhevan metsän tuoksun voi melkein aistia sivuilta.
Olisipa aikakone, jolla matkustaa rautakauden Hämeeseen ja nähdä se kaikki.
Metsästämisen ja taisteluiden sekaan mahtuu tietysti myös ihastumista, mustasukkaisuutta ja vankkaa ylpeyttä.
Itämeren Aurin jälkeen innostuin viikinkihistoriasta, tosin lähinnä fiktiivisestä sellaisesta, ja ahmin tv-sarja Vikingsinkin kaikki kaudet. Hämeessä ja muinaisessa Suomessa eivät käsittääkseni viikingit ole eläneet eikä heistä näissäkään kirjoissa sen kummemmin kerrota, mutta kiinnostus heihin heräsi kyllä näiden myötä. Erityisesti myös siihen miten Hämeen korvellakin on kiehtova menneisyys ja historia.

Vaikka Linnavuoren Tuuli itsenäinen osa onkin, en silti lukisi sitä ilman ensimmäistä osaa. Mielestäni ensimmäinen osa luo pohjan kaikelle ja tämä toinen on se luonnollinen seuraava kerros. Jos jotain kaipasin, niin ehkäpä olisi ollut kiva lukea Aurin ja Haakonin yhteiselon alkuvuosista, se tuskin on ollut pelkkää ruusuilla tanssimista.

Heittäytyminen toiseen aikaan, elämään ja erilaiseen tulevaisuuteen, täydellinen pakomatka arjesta!

Kuulaita syyspäiviä odotellen!







sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 12. Jesper Malmose: Vallan linnake






Heinäkuun toista päivää jo eletään eikä helteitä vieläkään näy. Onneksi raekuuroja ei nyt sentä hetkeen ole tullut, mutta aika nihkeästi tuntuu tuo lämpömittari kipuavan edes kahteenkymmeneen asteeseen.
Kesäloman aika ei itselläni vielä ole, mutta mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman usein ulos kirjan kanssa. Riippumattoon vaikka pipo päässä, jos ei muuten tarkene.
Haastekirjoja ja sivupolkuja on luettuna taas jo vino pino ja yritän tässä heinäkuun inspiraation iskiessä purkaa niitä pois.

Jo keväällä luin Jesper Malmosen kirjan Vallan linnake (Into 2014, suom. Päivi Kivelä). Romaani perustuu Adam Pricen käsikirjoittamaan tv-sarjaan Vallan linnake (Borgen) ja sen ensimmäiseen tuotantokauteen. Tanskalaisen sarjan tuotanto alkoi 2010 (3.tuotantokautta) ja sitä on esitetty myös Suomessa. Se on ollut huippusuosittu kotimaassaan ja siitä on pidetty myös kansainvälisesti.
Tykkäsin myös sarjasta kovasti, hyvä käsikirjoitus ja kiinnostavat taitavat näyttelijät. Etenkin pääosaa esittävä Birgitte Nyborgia näyttelevä Sidse Babett Knudsen on rautaisen hyvä.
Tämä saikin kiinnostumaan myös itse tästä kirjasta, vaikka yleensä vähän epäilyttävät tv-sarjaan pohjautuvat kirjat. Samalla tästä sai kivasti haasteen kohdan 12. Politiikasta tai politiikosta kertova kirja.

Pääpointtihan on siis se, että tapahtumat keskittyvät Tanskan parlamenttitalo-Borgeniin. Vaaleissa pienehkö Maltilliset-puolue saa yllätysvoiton ja onkin yhtäkkiä historiallisessa tilanteessa sillanrakentajana vasemmiston ja oikeiston välillä.
Vaihtelevien ja yllättävien käänteiden jälkeen vastoin kaikkia odotuksia Maltillisten johtajasta Birgitte Nyborgista tulee Tanskan ensimmäinen naispääministeri.
Itse käsikirjoitus on mielestäni mielettömän hyvin kehitelty kokonaisuus politiikasta, poliitikoista ja vallanhimosta. Vallan jakautuminen pienen porukan kesken ja sen sumeilematon käyttö, mukaan lukien median rooli, on koukuttavaa.
Kirjan ja sarjan vahvuuksia on juuri tämä useammasta roolista ja näkökulmasta tarkastelu. On poliitikot Borgenissa, uutistoimisto ja sen toimittajat sekä henkilöiden yksityiselämä. Voiko olla mitään yksityiselämää, jos olet maasi käytettävissä 24/7?. Myös naisnäkökulma on kiinnostavaa, kuinka vielä 2010-luvullakin peliä pyörittävät miehet.

Itse tv-sarja pesee mennen tullen tämän Malmosen kirjan. Kirja valottaa kyllä hieman enemmän tietysti yksityiskohtia ja taustoja, mutta se on tekstin osalta paikoin hieman kökköä. Kuten "Sitten hän istui." -tyylisesti. Mutta sanoisin, että ihan kelpo lisä tv-sarjaan.
Kaikkinensa viihdyttävää ja kiinnostavaa fiktiivistä (joskin kovin osuvan todentuntuista verrattuna myös Suomen tapahtumiin) tekstiä politiikasta.

Aurinkoista heinäkuun alkua!


torstai 22. kesäkuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 42. Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme





Riina Paasosen Kaikki minkä menetimme (Minerva 2017) valitsen kohtaan 42. Esikoisteos. Se on yksi tänä vuonna ilmestyneistä esikoiskirjoista.
Tämä olikin aika kiehtovan outo tapaus. Kaikki henkilöhahmot romaanissa herätti eriasteista vastenmielisyyttä ja en pitänyt heistä yhdestäkään. En heidän luonteestaan, tavoistaan tai olemuksestaan. Itselleni tämä on kuitenkin suht harvinaista, yleensä aina löytyy joku josta pitää. Tämä ei ole tässä kohtaa negatiivinen asia, vaan koukutti kirjaan entistä enemmän. Mitä näille raivostuttaville ihmisille tapahtuu?!

Johannes elää tavallista elämää tamperelaisessa rintamamiestalossa vaimonsa ja kahden jo lähes aikuisen lapsensa kanssa. Tulee yö, jolloin hän palaa pitkän ajon jälkeen töistä ja tien laidassa valokeilaan osuu supikoirapariskunta. Hän ei ehdi väistää ja ajaa toisen kuoliaaksi. 

Tapahtuma nyrjäyttää Johanneksen sijoiltaan. Henkiin jääneen eläimen huuto kaikuu hänen korvissaan yhä edelleen ja hänet valtaa selittämätön häpeä ja syyllisyys. On palattava takaisin, jotta kuollut eläin saisi asiallisen haudan ja Johannes itselleen mielenrauhan.

Kukaan perheestä ei ymmärrä Johanneksen ajatuksia ja katumusta. Itse asiassa kukaan heistä ei ole enää pitkään aikaan ollut kiinnostunut mistään hänen ajatuksistaan tai olemassaolostaan ylipäänsä.
Vaimo on pettynyt ja kyllästynyt hänen tylsyyteensä eikä näe miehestään olevan enää mihinkään.
Vaimo ei myöskään voi sietää Johanneksen äitiä, jolla on poikaansa kuristavan tiukka ote.
Perheen poika Arvi ei pysty ahdistukseltaan poistumaan kotoa ja tuntee isäänsä kohtaan lähinnä inhoa. Tytär Aura kokee itsensä näkymättömäksi vanhempiensa silmissä eikä ymmärrä isäänsä.
He ovat perhe, jossa rakkaus on paennut rintamamiestalon natiseviin nurkkiin ja he ovat vieraantuneet muukalaisiksi toisilleen. Talo yhdistää ja toisaalta myös vangitsee heidät.

Supikoiran puoliso ilmestyy pihapiiriin ja Johannes huomaa omistautuvansa sen hoivaamiselle. 
Uusi aamu koittaa ja vaimo häviää Johanneksen pelikaverin matkaan.
Talolle ja sen suojaisaan puutarhaan syntyy oma Twin Peaks- maailma, jossa tunteet ja rajat menettävät merkityksensä.

Teksti maistuu toteutumattomille haaveille, sanomatta jääneille sanoille ja yksinäisyydelle.
Elävästi ja mieleenpainuvasti punottu romaani.

Suosittelen hämyiseen kesäiltaan.

Kaunista juhannusta kaikille, raekuurojen ja muiden juhannussään oikkujen aikana on hyvä hetki tarttua kirjaan!





sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 32. David Ebershoff: Tanskalainen tyttö






Kauhistuttavan kauan onkin ehtinyt kulua edellisestä raapustuksesta. Päässä on vellonut sellainen myrsky etten ole saanut sieltä pilkottua mitään kirjoihin liittyvää ulos. Kirjoja olen kuitenkin lukenut entiseen malliin, joten nyt toimeen ennenkuin on jo kesäkuu :)

Huhtikuun puolella luin David Ebershoffin esikoisromaanin Tanskalainen tyttö (Otava 2000, suom. Markku Päkkilä.) Hän toimii kustannusjohtajana Random House -kustantamossa New Yorkissa.
Haasteessa on kohta 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, johon tämän valitsen. Kirjaan perustuvan elokuvan The Danish Girl (2015) on ohjannut Tom Hooper ja sen pääosissa ovat Eddie Redmayne ja Alicia Vikander. Vikander sai roolistaan parhaan naissivuosan Oscarin. Elokuvan näin ensin viime vuonna ja kirjan vuoro oli nyt.

Romaani kertoo tarinan taiteilijapariskunta Einar ja Greta Wegenerista. Greta on amerikkalainen ja rakkaus yliopistolla opettavaan Einariin saa hänet jäämään Tanskaan. Pariskunta asuu vuonna 1925 kööpenhaminalaisessa ateljeeasunnossaan  ja omistautuvat taiteen tekemiselle. Einar on heistä tunnetumpi ja hänen maisemataulunsa ovat kysyttyjä. Gretan on vaikea saada jalansijaa gallerioista ja hän on jäänyt miehensä varjoon.

Greta maalaa muotokuvia ja kerran hän tarvitsee apua tauluaan varten. Einar saa auttaa toimimalla mallina ja pukemalla naisen sukat jalkaan, jotta Greta saa maalaukseensa täydellisen nilkan kaaren. Tämä herättää Einarin sisällä jotain uutta, piilossa ollutta ja vielä tiedostamatonta. Greta rohkaisee Einaria ja hänen naiseksi pukeutumisestaan tulee heidän yhteinen hauska leikkinsä.
Lili Elbe on syntynyt.
Gretalle Lili on ehtymätön inspiraation lähde ja hän maalaa tästä useita tauluja. Taulut kauniista ja salaperäisestä Lilistä herättävät myös taiteen ostajien kiinnostuksen ja Gretan tähti on nousemassa.

Einar alkaa pukeutua Liliksi yhä useammin Gretan poissa ollessa. Einar rohkaistuu viemään Lilin ulos ja tekemään hänestä aidon ihmisen asettaen itsensä alttiiksi muiden ihmisten hyväksynnälle tai torjunnalle. Lili haluaa vahvistuksen olemassaololleen.
Greta huomaa tilanteen muuttuneen, kyse ei olekaan enää heidän leikistään vaan Lili on tullut jäädäkseen ja Einar on lipumassa pois.
Greta on ristiriitojen repimä, hän ei halua luopua rakastamastaan miehestä ja haluaa Lilin lähtevän. Toisaalta Einar on katoamassa ja häätämällä Lilin Greta menettää molemmat.
Einar ei enää tiedä kuka on, Lili hänessä on ottamassa vallan eikä hän enää tiedä kuka mies nimeltä Einar on ja onko häntä koskaan ollutkaan. Lääkärit haluavat sulkea hänet osastolle ja poistaa Lilin mm. röntgensäteillä ja muilla äärimmäisen kivuliailla "parannuskeinoilla". Viimeisimmät hyvät tulokset on saatu lobotomialla.
Lili ei halua kuolla, joten Gretan ja hänen on jätettävä Tanska ja kokeiltava uutta alkua Pariisissa.
He löytävät lääkärin, joka uskoo vakaasti pystyvänsä tekemään Lilistä täydellisen ja päättämään elämän Einarina lopullisesti.

Ebershoff on mielestäni luonut täydellisen tarinan. Einarin tuntema häpeä, pelko ja epätoivo satuttaa. Miksi häntä rangaistaan väärällä keholla ja miksi hänen ainoa vaihtoehtonsa on jättäytyä muiden armoille. Hän kun vain haluaisi rakastaa ja täydellisessä maailmassa myös perheen.
Gretan rakkaus miestään kohtaan ja halu pelastaa Lili unohtamalla oma elämänsä on niin riipaisevaa, että pala nousee useamminkin kurkkuun.
Kirjailija ei mässäile teemoilla transeksuaalisuudesta ja halvenna sitä, vaan kirjoittaa liikuttavan romaanin äärimmäisen rohkeasta ihmisestä, joka taistelee mahdollisuudesta olla oma itsensä kaikkine muotoineen. Hän kuvaa taistelua oikeudesta olla vapaa huolimatta seksuaalisuutensa muodosta sekä kehonsa uhraamisesta kokeelliselle hoitomuodolle.
Ja jälleen historian ja epäkohtien esiintuominen synnyttää kiinnostavan kirjan.

Einar Wegenerille tehtiin yksi maailman ensimmäisistä sukupuolenvaihdosleikkauksista. Einar ja Greta ovat olleet romaanin innoittajat, mutta muuten se on täysin fiktiivinen.

Lue kirja ja katso elokuva. Maailmankuvasi saattaa avartua.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 14. Jo Baker: Longbournin talossa




Tämä kirja oli helppo valinta kohtaan 14. valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella. Lainaan tässä pätkän takakannesta:
" Longbournissa, Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon talossa, on myös palvelusväki, jonka elämästä Bennetin hienot neidit eivät tiedä mitään: se on köyhyyden, kovan työn, rakkauden ja kiihkeiden haaveiden maailma."
Ylpeys ja ennakkoluulo mainittu, joten mukaanhan kirja kirjastosta lähti. Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi klassikkosuosikeistani ja onkin mielenkiintoista lukea siitä ympäristöstä toisesta näkökulmasta, palvelusväen silmin.

Jo Baker on Lancasterissa, Englannissa asuva kirjailija (s. 1973). Longbournin talossa on ilmestynyt Helene Bützowin suomentamana ja Tammen kustantamana 2014. Alkuteos Longbourn on ilmestynyt vuotta aikaisemmin.

Romaani tosiaan nostaa esiin palvelusväen, jolla ei ole aikaa miettiä mitä tekisi, jotta aikansa saisi kulumaan.
Palvelustyttö Sarahin päivä alkaa aikaisin aamulla tulien sytyttämisellä uuneihin, alusastioiden tyhjennyksellä ja jatkuu pyykkäämisellä, vaatehuollolla, siivoamisella, aterioiden valmistuksella ja kaikella mitä rouva Hill, palveusväen emäntä, määrää hänet tekemään.
Seuraavan kerran hän lepää illalla kaatuen rättiväsyneenä sänkyyn. Sarah on kuitenkin kiitollinen osastaan. Hänet on pienenä nälkiintyneenä orpotyttönä otettu taloon Hillin siipien suojaan ja hän on saanut mahdollisuuden tulevaisuuteen. Tulevaisuus on tietysti täynnä kovaa työtä, varsinkin talossa, jossa palvelusväkeä ei ole kuin Hillin jo vanhaksi käyvä pariskunta ja toinen häntä nuorempi palvelustyttö. Sota vaatii miesväkeä rintamalle ja töitä tehdään riippumatta sukupuolesta tai iästä.

Isäntäperhe kohtelee kyllä palvelijoitaan hyvin, mutta he ovat tietenkin vain palvelijoita, välttämättömyys, mutta ei mitään muuta.
Työtä on jäätävän paljon ja luonnollisesti nykyajan mukavuuksista pesukoneineen ja keskuslämmityksineen ei ole vielä tietoakaan. Vapaa-aikaa ei ole juuri nimeksikään.
Jotta kertomus ei olisi pelkkää työtä ja talon neitien pynttäystä tanssiaisiin, palkataan taloon etäinen ja hiljainen nuori miespalvelija. Se saa Sarahin miettimään elämäänsä. Onko jossain mahdollisuus elää vain itselle, ilman loputonta työtä ja hallita omaa elämäänsä? Mitä elämä kaupungissa voisi olla ja voisiko hän joskus tuntea rakkautta. Taustat ovat kaikilla enemmän ja vähemmän rikkonaisia ja menneisyys uhkaa tuhota myös haaveet paremmasta tulevaisuudesta.

Jo Baker kirjoittaa elävästi ja mielenkiintoisesti palvelijoiden raadannasta ja toisaalta yleensäkin kiinnostavaa ajankuvaa. Kaikki luokkayhteiskunnan käyttäytymiskoodit, tavat ja mitä velvollisuuksia ja etuoikeuksia asema asettaa. Luokasta riippumatta maineen ja kunnian menetys sulkee kaikki ovet. Tänä päivänä ei hyvällä ja kunniallisella maineella ole mitään merkitystä, päinvastoin vastakohta on tie valtionpäämieheksi.

Väittäisin toimivan Downton Abbeyn ja pukudraaman ystäville.
Viihdyttävä sopivalla rosoisuudella, epätoivolla ja rakkaudella maustettuna.

Pääsiäinenkin on ihan ovella, hyvää aikaa lukea herkuttelun lomassa! Mitä löytyy teidän pääsiäisen lukulistalta?
Itse arvuuttelen vielä lukisinko Peter Høegin Susanin vaikutusta vaiko jotain ihan muuta?!

Keväistä viikon alkua kaikille!

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 7. Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin



Hei Huhtikuu!

Edellisestä kirjoituksesta onkin jo tasan kuukausi, auts! Podin mahtavaa kevätflunssaa melkein koko maaliskuun eikä lukemisesta tahtonut tulla oikein mitään. Samalla jumitin melkein koko kuukauden viime tekstissäkin mainitsemani Zadie Smithin kanssa. Se oli kaikkinensa nyt niin kuluttava kokemus etten taida edes kirjoittaa koko kirjasta mitään. Mutta nyt on viimein talviloman ensimmäinen päivä ja on aikaa uppoutua kirjoihin uusilla voimilla, mahtavaa!

Dekkareita jaksan mainostaa hyväksi lääkkeeksi lukujumeihin ja näin kävi nytkin. Sain lainaan Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin (Otava 2016, suomennos Päivi Kivelä). Samuel Bjørk (s.1969) on, kappas taas, norjalainen kirjailijatapaus. Oikealta nimeltään hän on Frode Sander Øien ja hän on kirjoittanut näytelmiä sekä musiikissa vaikuttanut julkaisemalla kuusi albumia. Nyt sitten vielä kaksi romaania, joista tämä lukemani on ensimmäinen. Kirjathan myyvät tietysti kuin häkä, mitä muuta voisikaan odottaa pohjoismaiselta dekkarilta?! Helmet-lukuhaasteessa olikin vielä avoinna kohta 7. salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, joten saadaan haastettakin mukavasti eteenpäin.

Mutta siis tämähän oli mielestäni oikeinkin toimiva ja vetävä dekkari.
Jälleen toiminnan ytimessä on jo vanhempi arvostettu, joskaan ei enää niin terässä oleva, tosikko poliisimies Holger Munch sekä hänen parinsa yliluonnollisen lahjakas Mia Krüger.
Tämä asetelmahan on jo niin nähty mm. Kristina Olhssonin ja Jussi Adler-Olsenin kirjoissa, mutta kuitenkin tässä on jotain uutuuden viehätystä. Munchilla ja Krügerilla on omat tragediansa, jotka vaikuttavat heidän persoonaansa ja työskentelyynsä poliisissa.

Työt alkaa metsästä löytyneestä pikkutytön ruumiista, joka on puettu nukenvaatteisiin. Hänen kaulassaan on lappu "Minä matkustan yksin" eikä hän jää ainoaksi matkalaiseksi.
Juoni on rakennettu koukuttavasti ja vastaan tulee niin perheväkivaltaa kuin ikuista elämää malttamattomina odottavia lahkolaisia. Syyllisen kirjailija onnistuu pitämään piilossa viime metreille asti ja tapahtumat sekä tutkinta tuntuvat todentuntuisilta. Parempi kuitenkin taas olla sanomatta enempiä etten paljasta liikaa.
Romaani ei niinkään ole pelottava, vaan jännittävän kiinnostava perusdekkari. Kauhua löytyy tietysti kammottavista rikoksista ja ihmisten julmuudesta, mutta ei tässä ole esim. Keplerin niskakarvat nostattavaa säikyttelyä.
Munchista ja Krügerista on nyt idut itämässä, joten mielenkiintoista nähdä mitä heistä tulevaisuudessa kasvaa. Hyvät pohjat on ainakin saatettu alulle.

Toimii mutkattoman perinteisen dekkarin ystäville.

PS. Flunssan jälkimainingeissa luin Jo Bakerin Longbournin talossa sekä David Ebershoffin Tanskalaisen tytön. Tykkäsin molemmista ja yritänkin niistä tuoreeltaan kirjoitella tässä lomani aikana.

Voimia uuteen viikkoon!


lauantai 4. maaliskuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 2. John Williams: Stoner





Jälleen olisi uusi kuukausi edessä. Se näyttää alkavan säiden puolesta aika harmaissa ja sumuisissa tunnelmissa, mutta ei vaivuta synkkyyteen!  Maaliskuu kyllä tekee jo pienen lupauksen lähestyvästä keväästä toivottavasti aurinkoisine päivineen.
Tällä hetkellä luen hyllynlämmittäjä haasteen (12 kirjaa omasta hyllystä, 12 kuukautta aikaa lukea) inspiroimana Zadie Smithin esikoista Valkoiset hampaat. Kirja katkaisi alkuvuoden lukuvireen, olen sen kanssa totaalisessa lukujumissa. Teksti on kyllä hyvää, mutta nyt vaan jumii.

Mutta viime kuussa lukemani John Williamsin Stoner ei juminut. Stonerin englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 1965 ja tämä lukemani uusi suomennettu painos 2015 (Bazar kustannus). Suomennos on Ilkka Rekiaron käsialaa. Kirjaa on hehkutettu monella foorumilla uuden tulemisen myötä vuodesta 2006. Silloin en ehtinyt mukaan junaan, joten korjataan tilanne nyt ja se saakin paikan Helmet-lukuhaasteen kohdasta 2: Kirjablogissa kehuttu kirja.
Kehuksi se menee tämäkin postaus.
William Stoner elää lapsuutensa Yhdysvalloissa Keskilännen maaseudulla kotitilalla, jossa elanto on saatavissa vain raskaalla työllä. Köyhät vanhemmat lähettävät hänet kuitenkin opiskelemaan maataloutta, jotta hän mahdollisesti oppisi uusia viljelytapoja köyhtyneen maan elvyttämiseen ja luonnollisesti jatkaisi valmistuttuaan tilan hoitoa.
Opiskelu vie Stonerin mennessään, maatalous saa väistyä ja kirjat ja kirjallisuustiede tempaavat hänet mukaansa.
Yliopistosta muodostuu Stonerin turvapaikka ja hän sulautuu osaksi sen omaa maailmaa ja samalla sulkee itsensä muun maailman ulkopuolelle. Hänellä on muutama ystävä, mutta käytännössä hän elää kuin erakko.
Maailmansota riehuu maailmalla ja sen seuraukset vaikuttavat ja muuttavat  myös Stonerin suojaista yliopistoelämää.
Stoner elää kuin lasikengät jalassaan. Hauraassa omassa kuplassaan omistautuen työlleen ja hyvin omalaatuiselle vaimolleen. Hän on huomaamattaan luonut itselleen lasihäkin, jossa hän liikkuu varoen omaa varjoaankin. Työhuone on hänen koko maailmansa.

Williams kirjoittaa hyvin vähäeleisesti ja jopa ankeasti tavallisen miehen elämästä, jonka onni on ohutta kuin hämäkinseitti. Hän on yksinäinen linnake, jolle vain kirjat tuovat lohtua ja niille hän omistautuu kokonaan. Hän alistuu kohtaloonsa eikä oikeastaan taistele vastaan. Vuodet kuluvat eikä hän odota elämältä enää juuri mitään.
Kirja saa miettimään miten surullinen ja hukkaan heitetty elämä hänellä onkaan! Siinä ei tapahdu varsinaisesti paljonkaan, mutta pienin sanoin ja tunnelmin saadaan kuvattua lohduttomuus ja kuinka elämä vain lopulta nopeasti valuu läpi sormien. Ajankuva on mielenkiintoista. Tänä päivänä onnellisuus tuntuu olevan jotain mitä on pakonomaisesti tunnettava kaikesta mitä teet.
Stonerin maailmassa se ei tule kysymykseen, hän on onneton ja nujerrettu, mutta ei oikeastaan ajattele sitä. Hän kokee surua, mutta ajattelee sen olevan hänen elämänsä osa eikä ajattele sen muuttamista. Häntä kohdellaan väärin ja lähes pahoinpidellään henkisesti, mutta silti hän ei jätä elämäänsä ja aloita jossain muualla alusta. Miksei, se on hämmentävää. Se ei kyseisenä aikana ole varmasti ollut helppoa, josko mahdollista ollenkaan, mutta silti mitä elämän tuhlausta. Herättää ristiriitaisia ajatuksia eikä tosiaan ole mikään iloisuuden ylistys.
Jää kaihertamaan mieleen hyvänä lukukokemuksena.

Sitten takaisin Valkoisten hampaiden pariin vai ottaisiko kuitenkin jonkun koukuttavan välipalan tähän väliin?

Rentouttavaa viikonloppua!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 31. Johanna Valkama: Itämeren Auri





Kirjaston hyllyllä oli niin houkuttelevan kannen omaava kirja etten voinut vastustaa. Helmet-haasteestahan löytyisi kohta myös kauniiseen kanteen, mutta jätetään se vielä hautumaan.
Haastekohta 31. Fantasiakirja tuntui kuitenkin osuvammalta. Kirja on Johanna Valkaman Itämeren Auri (Otava 2016). Romaani on Valkaman (s.1982) esikoisromaani.

Auri on Hämeen sydämessä asuva nuori nainen, jonka pyrkimys on tulla Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi. Eletään rautakauden Pohjolassa syvällä jykevien kuusten suojassa samalla kun Itämeren aalloilla viikingit ryöstelevät ja käyvät taistoa maiden herruudesta.
Jos Auri haluaa parantajaksi on hänen annettava itsensä kokonaan metsän valtiaalle Tapiolle ja hänen on toimittava työssään metsän henkien ja jumalten tahdon mukaan.
Se edellyttää, että Auri luopuu perinteisestä naisen roolista. Suuri parantaja ei voi olla vaimo ja äiti. Parantajan on omistauduttava täysin työlleen ja vain silloin hän saa kaikkein voimakkaimmat lahjat ja kyvyt metsän jumalilta.
Aurin tielle osuu yllättäen haavoittunut tuntematon ratsuineen, joka herättää hänessä tunteita, joiden olemassaoloa hän ei ole edes osannut kuvitella. Tunteet saavat hänen vakaumuksensa lujuuden häilymään.

Aloitin lukemaan kirjaa vähän epäluuloisissa tunnelmissa. Eläminen henkiolentojen, loitsujen, taikojen ja erilaisten jumalien maailmassa ei ole ollut sitä tutuinta ja omaksi tuntemaani kerrontaa. Toisaalta pidän paljon historiallisista romaaneista ja yleensäkin historian mukaan ottamisesta. Mitä pidemmälle pääsin tarinassa tempauduin täysin mukaan. Metsän jumalat ja niille uhraaminen eivät tuntuneetkaan enää häiritsevän "hörhöltä", vaan olennaiselta mielenkiintoiselta osalta Suolammen kylän elämää.
Kuvaus oli todella tarkkanäköistä  ja todentuntuista. Varmasti rautakaudella esi-isämme ovatkin eläneet tälläisessä kiehtovassa symbioosissa metsän ja ennenkaikkea luonnon ehdoilla. Uskomattoman sääli, että noista tavoista ja uskonnoista ei taida olla enää mitään juurikaan jäljellä. Pyyhkikö kristinuskon ja kaikenmoisten puhdistusten tulo kaiken alleen?

Elämä on yksinkertaista. Miesten työ on metsästää, elättää perheensä ja puolustaa kotikylää. Naiset ovat ensin isiensä ja sitten miestensä omaisuutta. Heidän virkansa on olla tunnollisia tyttäriä ja ahkeria vaimoja.
Auri on poikkeus, hän haluaa olla vahva ja itsenäinen. Parantajana hän saa arvostusta ja kunnioitusta taidoistaan sairauksien ja vammojen hoitajana. Pelonsekaista kunnioitusta, jota nainen ei tulisi muuten koskaan saamaan. Se tie on kuitenkin yksinäinen. Noitamaisien kykyjensä vuoksi häneen pidetään yhteisössä etäisyyttä.
Mutta ei Aurikaan ole immuuni komealle muukalaiselle, josta päästäänkin sitten romantiikkaan. Se on tässä tinderittömässä ajassa ihanan riipaisevaa, suurilla tunteilla varustettua rakkautta!

Kävin viime kesänä juuri tuolla Hakoisten linnavuorella, joka esiintyy yhtenä merkittävänä paikkana kirjassa ja on oikeastikin sitä tuona ajankohtana ollut. Kieltämättä siellä oli sellaista pysähtyneisyyden ja viimeisen linnakkeen tunnelmaa. Nyt paikka herääkin mielikuvituksessa ihan toiseksi tämän myötä. Aurista muodostui mielessäni muuten heti tv-sarja Poldarkin Demelza (Eleanor Tomlinson)! Vaikkakin Auri ymmärtääkseni on jäätävän vaalea. Heissä on jotain samaa päättäväisyyttä, voimaa ja kauneutta.

Kaunista tekstiä ja hykerryttäviä juonenkäänteitä. Koukkuun jäätiin, toivottavasti kirja saa jatkoa!

Kaunista viikkoa!

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 41. Steven Rowley: Lily ja mustekala






Eihän nyt osuvampaa kirjaa kirjakirsulle voi ollakaan kuin kirja, jonka kannessa on mäyräkoira. Helmet- haasteeseen käytän tämän ehdottomasti kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.
Ja voi itku mikä kirja!
Steven Rowleyn Lily ja mustekala (Bazar 2016, suom. Sari Karhulahti) on kertomus Ted Flaskista, joka on neljänkympin korvilla oleva sinkkumies, rakkauselämä vähän heikolla hapella ja työelämä takkuaa. Hän on etääntynyt perheestään, mutta ympäriltä löytyy kuitenkin muutama läheinen. Hän on silti tyytyväinen, koska hänellä on kaikkein rakkain eli mäyräkoira Lily.
Lily on jo aika vanha, mutta se ei menoa haittaa. He pelaavat Tedin kanssa monopolia, katsovat elokuvia, leikkivät ja käyvät kävelyillä tutkimassa mitä Los Angelesin kaduilta löytyy.
Sitten Lilyn päähän ilmestyy mustekala. Julma ja ahne mustekala, joka aikoo viedä Lilyn.

Vitsit että nämä eläinjutut ovat pahoja minulle, pala nousee kurkkuun jo miettiessäni kirjan kulkua.
En tiedä pahentaako tätä se, että perheessäni on Väinö, rakas mäyräkoirani ja siksi kaikki tuntuu niin tutulta ja juuri sellaiselta kun se tuollaisen pötkylän kanssa on.
Toisaalta vaikka itselläni ei olisikaan lemmikkiä saisi tämä minut silti itkemään.

Rowley osaa kirjoittaa liikuttavan hauskasti Tedin sydänsuruista ja kumppanin etsimisestä. Kuinka sitä loppujen lopuksi ei jaksaisi tehdä vaikutusta keneenkään ja mukavinta olisi vain käpertyä sohvalle koira kainalossa.
Lily voisi ihan yhtälailla olla myös kuka ja mikä tahansa muu kuin koira. Se, jota rakastat ja suojelet viimeiseen asti. Se, jolle kuitenkin joskus aina hermostut etkä kestäisi sen uppiniskaisuutta enää hetkeäkään. Se, joka silti kuitenkin on ihaninta maailmassa. Ja kun yhteinen aika väistämättä lähenee loppuaan tulee mieleen ne kaikki hetket, kun olisi voinut toimia toisin ja hetket, joita ei vaihtaisi mihinkään. Kyllähän sen tietää, että nuo tassukaverit kulkevat täällä kanssamme vain rajallisen ajan eikä siihen viimeiseen yhteiseen hetkeen voi varautua mitenkään. Mutta hemmetti miten se sattuu sydämeen.

Kirja on täyttä luopumisen tuskaa, yhteisen elämän muistoja ja vihaa väistämätöntä kohtaan. Vihaa sitä kohtaan kun ei voi enää tehdä mitään. Surua, jota moni ei tunnusta oikeaksi, koska kyseessä on "vain" eläin.  Ironisen koskettavaa tekstiä, jossa huumoriakin melankoliasta huolimatta on.
Ennenkaikkea tämä on kirja eläinystäville, mutta toivoisin myös, että muutkin lukisivat ja ehkä se avaisi sitä kaikkea mitä nuo pienet mantelisilmät elämäämme tuovat.

Toivon että yhteisiä vuosia meillä Väinön kanssa olisi vielä monia, mutta kun se sitten aikanaan päättyy, etsin tämän kirjan uudestaan käsiini ja aion itkeä silmät päästäni.

Hyvää lukurauhan päivää!

perjantai 3. helmikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 24. Ari Räty: Syyskuun viimeinen







Tammikuun loppu meni aika synkkäsävyisillä kirjoilla ja tämä esikoisteos on niistä yksi.
Ari Rädyn Syyskuun viimeinen (Tammi 2017) on tosiaan tämän vuoden esikoisia ja olikin aika vetävä dekkari. Räty (s.1968) on työskennellyt mm. veneenrakentajana, laituriyrittäjänä sekä työtoiminnanohjaajana vankilassa.
Tämän laitan Helmet- lukuhaasteen kohtaa 24. Kirjassa selvitetään rikos.

Romaani kertoo pojasta, lempinimeltään Syyskuu ja keväästä, joka tulee muovaamaan hänen elämänsä suunnan.
Syyskuu on kavereineen lintsaamassa liikuntatunnilta kuin he suunnistusta pakoillessaan löytävät kuolleen tytön.
Löytöhetken tapahtumat rikkovat Syyskuun jo ennestään rikkonaista sisintä lisää ja hän lupaa tytön sameita silmiä katsoessaan löytää hänen murhaajansa.
Vuosien kuluttua kaveriporukan muisto tytöstä on haalistunut, mutta Syyskuulle tapahtunut on kuin eilinen ja hän edelleen jatkaa loputonta etsimistä.

Räty kirjoittaa niin todentuntuisesti keväisestä koululuokasta oppilaineen, suunsoittoineen ja suosion kalasteluineen että hetkeksi kaikki omasta kouluajasta palaa mieleen. Tuoksut, koulunpiha ja se ihmeellinen teini-iän rintaa puristava ahdistus tuntemattomasta aikuisuudesta tulee elävänä mieleen.
Poikien ajoittain julmaakin sanailua lukiessa tulee myöskin hyvin nopeasti tunne että luojan kiitos en ole enää koululainen.
Murhatun tytön kohtalo ei yksistään tee kirjasta synkkää tai raakaa, vaan koko kirjan yllä leijuu vahva väkivallan ja pahuuden peitto. Itselleni pahimmassa mahdollisessa muodossa eli kohdistuen lapsiin.
Lainaan tähän yhtä kohtaa, joka jäi vaivaamaan, sai raivon valtaan ja samalla pohjattoman surulliseksi. Pieni Tomi (Syyskuu) on ollut Hilkka-tädillään hoidossa ja pulputtaa tohkeissaan taukoamatta kotimatkalla äidilleen  (joka on tullut hakemaan häntä puolitoista tuntia myöhässä) uudesta kaverista, jonka kanssa leikki.
---
"Sit mä-"
"LOPETA JO!"
Lyönti tulee lujaa ja yllättäen, keskelle Tomin kasvoja. Tomi retkahtaa vasten selkänojaa, kimpoaa kohti etupenkkiä, ponnahtaa vielä veltosti takaisin. Nenästä tulee verta. Äidin sormuksen kivi on viiltänyt hänen poskeensa syvän, hurjan haavan. Se ei ole ensimmäinen äidin tekemä.
"Voi paska, Tomppa! Kato nyt mitä sä sait mut tekemään! Voi paskapaskapaska!
"Tomi on hiirenhiljaa takapenkin kulmassa ja pitelee nenäänsä. Hän nielee verta. Äiti kääntää taustapeiliä. Tomi ei katso kohti.
"Sattuks sua."
Se ei ole kysymys - Tomi ei tiedä mitä se on, mutta kysymys se ei ole.
"Ei."
"Mä oon aina sanonu et älä pyöri siellä takapenkillä. Tollee siinä sit käy."
"Joo."
---
Arvostan, että kirja nostaa myös tämän perheväkivallan puolen esiin. Ei ne ole aina ne pahat isät vaan myös ne hirviömäiset äidit. Äidit, joiden pitäisi suojella, rakastaa ja hoitaa.
Räty on nostanut myös toisen osuvan teeman ja sen keskiöön Hagmanin, poliisin, joka on poliisi vain nimikkeeltään, ei arvoiltaan tai teoiltaan. Hän on silkkaa pahuutta ja käyttää asemaansa surutta hyväksi. Vaikka sitä kuinka toivoo tämän olevan fiktiota, nousee samalla uutisvirrassa eräskin poliisipäällikkö ja toinen, joka puree lastaan kasvatusmielessä. Puistattaa ja murentaa pahasti omaa luottamusta ja uskoa poliisiin.

Sivuissa pilkahteli myös muutama toivon murunen, luottamus tovereihin ja rakkauttakin. Ympäristön ja tunnelmien kuvaukset olivat myös liikuttavan todentuntuisia ja kauniita.
Tässä olisi ainesta tanskalais-ruotsalaiseen sarjaan (vink vink Sillan tekijät ;) )

Kaikenkaikkiaan hyvä dekkari, vihastutti, raivostutti ja ihastutti. Kaikkia niitä ominaisuuksia mitä tämän lajin edustajalta odotan.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö






Tammikuun viimeistä päivää viedään ja onpa ollut melkoinen lukukuukausi. Välillä tulee tämä tälläinen ihan zombimainen lukuvire, tuntuu että pystyisi ahmimaan aamusta iltaan kirjoja.
Yritän pysyä näissä kirjoituksissa jotenkin perässä, joten otetaanpa ensimmäisenä puheeksi Marko Hautala ja Kuiskaava tyttö (Tammi 2016).
Marko Hautala (s. 1973) on vaasalainen kirjailija ja hän kirjoittaa psykologista kauhua (välillä selvitään ihan vaan jännitykselläkin) ja koukutuin hänen tyyliinsä heti luettuani Käärinliinat (2009) ja koukuttavuus ei ole hiipunut.

Kuiskaava tyttö on jälleen monisäikeinen kauhistuttava painajainen, joka on muuttunut todeksi tai joksikin muuksi.
Kuuluu jatkuvaa kuiskausta, pientä supatusta, juuri ja juuri erottuvia epäselviä kirjaimia, ei niinkään sanoja. Kuiskaus tulee korvan juuresta eikä se taukoa edes nukkuessa. Välillä sen voi aistia kuin ohuen hengityksen.
Onko se hulluutta? Kuuluuko äänet vain hulluille vai onko aina olemassa ääniä, joita aistii vain tietyssä mielentilassa.
Kuiskaavalla tytöllä on surullinen ja väkivaltainen tarina ja se on jäänyt elämään legendana. Vanhat legendathan on vain ajan saatossa värittyneitä satuja. Mutta miksi kuiskaus tarttuu kun luet tai kuulet tytön kohtalosta.

Hautala osaa äärimmäisen taitavasti tuoda esiin ihmismielen pelkoja ja kuvailla kuinka mieli särkyy. Todellisuus värittyy eikä sitä enää erota mielikuvituksesta.
Ei ole soveliasta kuulla ääniä. Ne täytyy saada lääkkeillä kuriin ja oltava puhumatta niistä muille kuin terapeuteille. Ei saa herättää pelkoa muissa.
Jos äänet eivät kuitenkaan yllytä murhiin tai muuhun väkivaltaan niin onko ne nujerrettava? Jos äänet eivät ole pahantahtoisia ja voit elää niiden kanssa. Ihmisen pää ja sen mieli hiuksen hienoine sähköimpulsseineen on ihan äärimmäisen kiehtova. Pienen pieni poikkeama jossain sopukassa saattaa aiheuttaa täysin erilaisen rinnakkaisen maailman, jonne ei muilla ihmisillä ole pääsyä eikä kykyä nähdä sitä.
Kirjassa on hiuksia nostattavaa kauhua ja siihen tarjoaa hyvät puitteet psykoterapiakeskus ja sen yksinäinen psykoterapeutti Anton. Anton haluaa ymmärtää kuiskauksen merkityksen ja ratkaisua etsitään jo tytön legendan syntysijoiltakin vanhan vaasan kirkon raunioista.
Kerronta säikyttelee ja onnistuu aina uudelleen vetämään maton jalkojen alta. Tarinaa yrittää epätoivoisesti ymmärtää ja juuri kun luulet pääseväsi jyvälle et ymmärräkään enää mitään. Tämä kirja ei, eivätkä edellisetkään, ole pelkkää mystistä kauhua vaan niissä on myös koskettavan tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisistä, jotka monesti ovat jääneet vähän ulkopuolelle syystä tai toisesta.

Kuiskaava tyttö ei ihan mielestäni yllä edellisten kirjojen veroiseksi hieman lopahtavan lopun takia, mutta onnistuu säikyttelyssä ja karmivien mielikuvien luomisessa. Kannattaa ehdottomasti tutustua Hautalan tuotantoon, jos kauhunsekaiset  mielensolmut kiinnostavat.

Tammikuun luettuihin kuuluivat vielä Ari Rädyn Syyskuun viimeinen ja hyytävä Albert Sánchez Piñolin Kylmä iho. Näistä lisää tuota pikaa.

Suotuisaa lukutuulta helmikuulle!

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 46. Liane Moriarty: Hyvä aviomies



Pocket Shop työmatkan varrella aiheuttaa välillä haasteita ;)



Kaipasin edellisen sotakirjan jälkeen hieman kevyempää ja ruumiitonta kirjaa. Se ei ihan täysin onnistunut, koska pokkarivarastostani bongasin lukuun Liane Moriartyn kirjan Hyvä aviomies (The Husband's Secret 2013, WSOY suom. Helene Bützow 2014)
Moriarty on myös sarjassa kirjailija, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin.
Moriarty on australialainen kirjailija (s. 1966), joka on tähän mennessä kirjoittanut kuusi kansainvälistä pöhinää nauttivaa romaania.
Hänen australialaisuudellaan saan ruksittua sopivasti Helmet- haasteen kohdan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Hyvä aviomies esittelee Cecilia Fitzpatrickin, keski-ikäisen kolmen lapsen äidin. Hän on menestynyt Tupperware-myyjä (!) ja robottinainen, jolla kaikki elämässä on viimeisen päälle järjestyksessä ja virheetöntä. Niin koti, lapset kuin mieskin.
Cecilian rakentama maailma alkaa rakoilemaan hänen löydettyään täydellisen aviomiehensä kirjeen, joka on osoitettu Cecialle luettavaksi vasta hänen miehensä kuoleman jälkeen.
Kirje sisältöineen saa aikaan tsunamin, joka pyyhkii mennessään pohjan niin Cecilian elämästä kuin monen muunkin.
Aluksi oli hieman hankala hahmottaa monen kertojan kokonaisuutta. Kuka on kenenkin sisko, äiti serkku tai vaimo. Teksti kuitenkin veti imuunsa ja kerronnan tiivistyessä henkilöt kietoutuivat mielenkiintoisesti ja ymmärrettävästi yhteen.
Moriarty osaa koskettavasti kertoa sen epätoivon minkä saa aikaan totaalinen uskon menetys läheisen ihmisen koko persoonaan. Pystytkö rakastamaan toista edelleen vaikka hänestä paljastuisi asioita, jotka sotivat kaikkea sitä vastaan mitä pidät omien arvojesi mukaisena? Pystytkö sulkemaan silmät asioilta, jotka tuhoavat toisten ihmisen elämän suojellaksesi omaa perhettäsi? Hiljentääkö rakkaus syyllisyyden ja vastuuntunnon?
Mielenkiintoisia pohdintoja ja eri näkökulmia aika traagisessa tarinassa.

Hyvä aviomies on riipaiseva sekoitus avio-elämää, äitiyttä, rakkautta, vihaa ja syyllisyyttä. Se saa tunteet heittelemään hauskuudesta suruun jättäen lukijan hölmistyneen hämmentyneeksi. Kenen puolelle tässä nyt käännynkään loppujen lopuksi?!
Luettava kerralla kiireettömänä viikonloppuna punaviinilasillisen kera sohvalle uppoutuneena!

Parhaillaan luvussa on hiuksia nostattava Marko Hautalan Kuiskaava tyttö ja 101 kirjaa listalta olisi vuorossa vuosi 1918 eli Eino Leino ja Vapauden kirja.

"Erehtyminen on inhimillistä, anteeksianto jumalaista." -Alexander Pope


perjantai 20. tammikuuta 2017

101 kirjaa 1910-luku: Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä











Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi päätin myös yrittää lukea kirjat Ylen 101 kirjaa itsenäisyyden jokaiselta vuodelta listalta. Kirjat on valinneet kirjallisuustoimittajat Seppo Putkonen ja Nadja Nowak. Listan löydät täältä. Siitä löytyy jo aiemminkin lukemiani kirjoja mutta eiköhän ne näin juhlavuoden kunniaksi ole korkea aika lukea uudelleen.
Listahan lähtee luonnollisesti 1910- luvusta ja ensimmäisenä siellä on 1917 ilmestynyt Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä.
Mahtavaa näissä on se, että saat lainattua ja ladattua nämä suoraan e-kirjana tuolta ylen sivuilta. En ole mikään suuri e-kirjojen ystävä, mutta juuri tälläisissä harvinaisemmisssa tapauksisssa äärimmäisen kätevää.
Tämä Konrad Lehtimäki oli ihan ennalta tuntematon tapaus. Sen verran hänestä etsiskelin tietoa Wikipediasta, että hän on syntynyt 1883 ja kuollut 1937. Hänellä oli aika värikäs tausta erinäisten töiden kautta karjapaimenesta sosiaalidemokraattisen puolueen edustajaksi vuosiksi 1911-1917. Hänen sanotaan kuuluvan ensimmäisten työläiskirjailijoiden joukkoon.
Lehtimäki sai kuolemantuomion 1918 valtionpetoksesta, mutta tuomio peruttiin kulttuuriväen painostuksen ansiosta ja hänet todettiin 11. joulukuuta 1918 syyttömäksi.


Ylös helvetistä on suoraan sanottuna kammottava kirja. Se kertoo maailmansodasta, joka ei vielä tuolloin todellisuudesssa ole näkynyt Suomessa niin suuresti. Joka puolella kuitenkin jo kytee ja ollaan sisällissodan kynnyksellä.
Lehtimäki kuvaa utopistisen maan, jossa hallitus ja armeija esikuntineen ovat sotahulluja psykopaatteja, jotka haluavat kostaa viholliselleen siviileistä piittaamatta. Ihmisiä vangitaan ja teloitetaan mielivaltaisesti epäiltynä valtionpetoksesta. Oikeudenkäyntejä ei ole eikä ihmisoikeuksia.

Kirja on pasifistinen ja se kuvaa jo lähes vastenmielisellä tavalla upseerien ja päällystön vallanhimoa ja suoranaista pakkomiellettä tappamiseen ja tuhoamiseen. Se kuvaa yksityiskohtaisesti aseita ja niiden tuhovoimaa ja luo myös kuvitteellisen uuden superaseen, näkymättömän lentokoneen. Se on yliluonnollisen tehokas ja näkymättömyytensä ansiosta erityisen tuhovoimainen ja kirja saakin tästä vähän tieteiskirjan piirteitä.
Tuho on tähtitieteellistä, uhreja on tässä kuvitteellisessa maassa miljoonia ja suurinosa naisia ja lapsia. Kuvaukset nälkiintyneistä lapsista ja heidän kuolemastaan hitaan kivuliaasti pommituksissa on karmivaa. Kirjassa korostuu sodan mielettömyys ja kuinka siviileillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin kärsiä. Pakopaikkaa ei ole. Kuvitteelliset kaupungit vain sulavat pois.

Lehtimäki on ennustanut kirjallaan hyvin tulevat tapahtumat, lähes kaikki on käynyt toteen niin sisällissodassa kuin viimeistään toisessa maailmansodassa. Ja aivan samoin tälläkin hetkellä siviilejä pommitetaan ja tuhotaan surutta Syyriassa.

Lyhyesti sanottuna sotaa, sortoa ja kidutusta. Rakkauttakin ilmassa on, mutta kyllä se sivuseikaksi jää kun päälimmäisenä mielikuvana on lapsen päältä sulava iho.
Täytyy ihmetellä, että hän tosiaan selvisi kuolemantuomiosta, koska tuo aikakausi huomioonottaen on kirja erittäin vihamielinen maan hallintoa kohtaan. Vaikkakin kirjassa ei mainita olemassaolevia valtioita tai nimetä päättäjiä. Teksti itsessään oli kyllä luettavaa ja yksityiskohtaisen kuvailevaa sisältäen sanamuotoja, joita ei enää ole käytössä.

No mutta tätä ei olisi tullut luettua ilman tätä haastetta ja tämä oli kuitenkin tärkeä muistutus siitä miten mielipuolinen aika Suomenkin menneisyyteen kuuluu.

Tämän jälkeen on saatava kyllä ehdottomasti jotain kevyempää ja ilman ruumiita kiitos.


Peace!

lauantai 14. tammikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 33. Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset







Viikko on hujahtanut hyvässä lukuvireessä. Sää on kyllä tuottanut tuskaa, parin päivän takainen vesisade ja plussakelit aiheutti talven ystävälle harmaita hiuksia. Mutta onneksi säät eivät häiritse lukemista!
Löysin kirjastosta haasteen kohtaan 33. Kirja kertoo Intiasta Vikas Swarupin Nuoren naisen koetukset (WSOY 2013, Accidental Apprentice, suom. Raimo Salminen)
Tämä haastekohta olikin mielenkiintoinen, hyvin vähän on tullut luettua Intiaan sijoittuvia kirjoja. Vikas Swarup on minulle ihan uusi tuttavuus. Hänen kerrotaan syntyneen 1963 Allahabadissa ja olevan intialainen kirjailija-diplomaatti. Hän on noussut laajempaan tietoisuuteen esikoisromaanillaan Tyhjentävä vastaus (2005), josta on tehty elokuva Slummien miljonääri.
Muistan hehkutuksen elokuvasta, mutta se on jäänyt näkemättä.

Nuoren naisen koetukset kertoo, yllätys yllätys, nuoresta naisesta nimeltä Sapna Sinha, joka työskentelee kodinkonemyyjänä Delhissä. Hän on vastuussa vanhimpana sisaruksena niin äidistään kuin pikkusiskostaan.
Sapna Sinhan työpaikalle ilmestyy suuryrityksen omistaja, joka tarjoaa hänelle miljardibisneksensä johtajuutta, jos hän läpäisee seitsemän koetta.
Kokeet mittaavat ominaisuuksia, joita hyvältä johtajalta vaaditaan. Kirjan alku vaikutti kovin bollywoodmaiselta tieltä ryysyistä rikkauksiin. Bollywood meininki tansseineen, lauluineen ja romanttisine tarinoineen ei ole oikein minun juttuni. Mutta onneksi kirja osoittautuikin myös muuksi. Siitä löytyi koko intialaisen yhteiskunnan häpeäpilkkujen kaari.

Romaani toi esille naisten edelleen heikon aseman intialaisessa yhteiskunnassa. Jos et ole naimisissa et ole yhtään mitään ja naimisissakin olet miehesi omaisuutta. Tehtäväsi on hoitaa kotia ja jos siihen kodinhoitoon sisältyy myös aviomiehen toimesta hakkaaminen on se kestettävä kuten kunnon vaimon kuuluu.
Suku päättää kenet tyttö nai eikä sillä ole rakkauden kanssa mitään tekemistä ellei nyt hyvä tuuri käy.
Osansa saa myös lapsityövoima. Epäinhimilliset olot tehtaiksi muutetuissa murjuissa, joissa alle 10-vuotiaat lapset työskentelevät kellon ympäri vaarallisessa ja myrkkykaasujen kyllästämässä tilassa.
Epäkohta toisensa jälkeen nousee esiin. Lapsista juoni kuljettaa mielipuoliseen julkkisten palvontaan. Halu olla kaikkien ihailema tähti ja julkkis on nuorten ykköstoive. Mikään muu ei tunnu tavoittelemisen arvoiselta ja kuuluisuutta halutaan keinolla millä hyvänsä. Mikä onkaan helpompaa kuin hyväksikäyttää nuorta uskottelemalla hänelle suora tie tähteyteen ihan vain pikku pikku palvelusta vastaan.
Kun jo ajattelet tässä olleen kaikki pahimmat skenaariot tulee laittoman elinsiirtokaupan vuoro. Olet ihmisenä yhtä arvokas kuin munuaisesi on. Kaikkea hallitsee raha ja sen suoma lähes rajaton valta. Korruptio ylettää kaikkiin portaisiin poliisiin, valtion virkamiehiin kuin yrityksiinkin. Kaikki on ostettavissa kunhan vain hinnasta sovitaan. Ihmishenki ei ole minkään arvoinen. Luottaa et voi kehenkään muuhun kuin itseesi. Kukaan ei jaksa välittää. Miten tälläinen yhteiskunta voi olla olemassa? Korruptiokoneisto on niin voimakas ja juurtunut syvälle ettei tavallisella ihmisellä ole mahdollisuutta nousta sitä vastaan.
Kirja ei ole kuitenkaan niin lohduton kun aiheista voisi kuvitella. Se saa ärsyyntymään ja kysymään voiko tämä olla totta?

Teksti vie mennessään Delhin kaduille ja avoviemäreiden lemun voi jo melkein kuvitella. Juonen käänteet osaavat yllättää vielä viimeisillä sivuillaankin. Vikas Swarup yllätti ja teki vaikutuksen.
Näitä vääryyksiä pitäisi rummuttaa väsymättä, vaikka ne tuntuvatkin kaikuvan kuuroille korville. Muutosta ei tapahdu, jos kaikki vaan jatkavat alistumista ja vaikenemista.
Haluaisin kuulla myös sen intialaisen naisen äänen. Saavatko he yhtälaisen mahdollisuuden kirjoittaa vapaasti kokemastaan ilman seurauksia ja sensuuria niin faktaa kuin fiktiotakin?

Nyt luvussa on Ylen 101 kirjaa listalta ensimmäinen eli vuodelta 1917 Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä. Nimensä mukaisesti raskasta luettavaa. Se on niin painostava, että kylkeen olen napannut myös Nikolai Gogolin Nenän  ja Linda Olssonin uusimman Sisar talossani. Näillä sitten luovitaan tämä viikonloppu.

Hyviä lukuhetkiä!

lauantai 7. tammikuuta 2017

Helmet-lukuhaaste kohta 20. Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää





Nyt on Helmet-lukuhaaste 2017 saatu käyntiin. Vakaa aikomus on tänäkin vuonna lukea kirja/kohta ja tietysti myös kaikkea haasteen ulkopuolelta.
Päätin avata haasteen valitsemalla omassa hyllyssä olevista lukemattomista kirjoista sellaisen, joka mahdollisesti soveltuisi johonkin kohtaan. Sellainenhan löytyikin helposti eli ensimmäinen kirja Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus 2015) kohtaan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö. Alkuteos Me before You on julkaistu 2012 ja sen on suomentanut Heli Naski.

Tämä on toinen häneltä lukemani kirja ja pidin tästä kyllä yhtä paljon kuin edellisestä Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -romaanista.
Kerro minulle jotain hyvää on rakkausromaani isolla ärrällä. Se noudattaa kaikkia perinteistäkin perinteisimpiä rikas-köyhä/prinssi-tuhkimo linjoja. Mutta kuitenkin erilaisesta ja ei niin tutusta näkökulmasta, koska prinssi onkin onnettomuudessa neliraajahalvaantunut.
Louisa Clarke on 27-vuotias nainen pienestä englantilaiskaupungista ja päätyy työttömäksi jäätyään kyseisen prinssin, Willin, henkilökohtaiseksi avustajaksi. Kokemusta hänellä ei vastaavasta ole eikä työtä ei yhtään helpota se, ettei Will juurikaan ole ilahtunut uudesta tai vanhastakaan avustajasta ja käyttäytyy sen mukaisesti. Tarkoitus on kuitenkin selviytyä elämästä kunnialla vai onko?

Aluksi Louisan hahmo ärsytti suunnattomasti, tuntui ettei hänestä irtoa mitään mikä saisi tuntemaan sympatiaa häntä kohtaan, mutta pikku hiljaa hän muuttui, sai sisältöä ja syvyyttä elämäänsä ja lopussa häntä olisi voinut jo halata.
Moyes kirjoittaa lämpimän elämänmakuisesti;  riipaisevaa rakkautta, ihastumista, rahahuolia, pettymyksiä, epätoivoa ja surua.
Tämän kirjan massasta nosti Willin vammaisuus. Hienoa, että Moyes on kirjoittanut hänenlaisen hahmon, koska erilailla vammaisia tai vammautuneita ihmisiä maailmassa on yhtälailla kuin terveitäkin. Kaikkine samoine tunteineen, haaveineen ja haluineen. Tämä oli siitä tärkeä muistutus. Oma terveys ja kaiken fyysinen suhteellinen helppous saa nopeasti unohtamaan toisenlaisen näkökulman elämään.

Melankolinen tarina, josta jäi kosteat silmäkulmat ja haikea lukufiilis. Tällä oli hyvä käynnistää uusi vuosi. Kirjaan perustuva elokuva tuli myös viime kesänä teattereihin, Onneksi en sitä käynyt katsomassa koska tämä vaatii katselun kotisohvalta ja vain nessut seurana.

Tämän painoksen lopussa oli myös lukunäyte Moyesin seuraavasta kirjasta (on ilmestynyt suomennettuna jo talvella 2016), joka jatkaa Louisan tarinaa. Nuo yhdeksän sivua sai koukahtamaan heti, joten Jos olisit tässä on myös haettava lukuun.

Tässä vuodessa näyttäisi olevan kyllä ainekset mahtavaksi lukemisen juhlavuodeksi. Luin Ylen Kirjojen Suomi juttua täältä ja voi kyllähän rupesi tuo 101 kirjan lista kutkuttamaan lukuhermoja. Taidanpa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi yrittää lukea myös tuon listan kirjoja. Mutta ilman suorituspaineita edelleen, kirjoista nauttien.

Rentouttavaa ja vähän lämpimämpää viikonloppua!