tiistai 21. helmikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 31. Johanna Valkama: Itämeren Auri





Kirjaston hyllyllä oli niin houkuttelevan kannen omaava kirja etten voinut vastustaa. Helmet-haasteestahan löytyisi kohta myös kauniiseen kanteen, mutta jätetään se vielä hautumaan.
Haastekohta 31. Fantasiakirja tuntui kuitenkin osuvammalta. Kirja on Johanna Valkaman Itämeren Auri (Otava 2016). Romaani on Valkaman (s.1982) esikoisromaani.

Auri on Hämeen sydämessä asuva nuori nainen, jonka pyrkimys on tulla Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi. Eletään rautakauden Pohjolassa syvällä jykevien kuusten suojassa samalla kun Itämeren aalloilla viikingit ryöstelevät ja käyvät taistoa maiden herruudesta.
Jos Auri haluaa parantajaksi on hänen annettava itsensä kokonaan metsän valtiaalle Tapiolle ja hänen on toimittava työssään metsän henkien ja jumalten tahdon mukaan.
Se edellyttää, että Auri luopuu perinteisestä naisen roolista. Suuri parantaja ei voi olla vaimo ja äiti. Parantajan on omistauduttava täysin työlleen ja vain silloin hän saa kaikkein voimakkaimmat lahjat ja kyvyt metsän jumalilta.
Aurin tielle osuu yllättäen haavoittunut tuntematon ratsuineen, joka herättää hänessä tunteita, joiden olemassaoloa hän ei ole edes osannut kuvitella. Tunteet saavat hänen vakaumuksensa lujuuden häilymään.

Aloitin lukemaan kirjaa vähän epäluuloisissa tunnelmissa. Eläminen henkiolentojen, loitsujen, taikojen ja erilaisten jumalien maailmassa ei ole ollut sitä tutuinta ja omaksi tuntemaani kerrontaa. Toisaalta pidän paljon historiallisista romaaneista ja yleensäkin historian mukaan ottamisesta. Mitä pidemmälle pääsin tarinassa tempauduin täysin mukaan. Metsän jumalat ja niille uhraaminen eivät tuntuneetkaan enää häiritsevän "hörhöltä", vaan olennaiselta mielenkiintoiselta osalta Suolammen kylän elämää.
Kuvaus oli todella tarkkanäköistä  ja todentuntuista. Varmasti rautakaudella esi-isämme ovatkin eläneet tälläisessä kiehtovassa symbioosissa metsän ja ennenkaikkea luonnon ehdoilla. Uskomattoman sääli että noista tavoista ja uskonnoista ei taida olla enää mitään juurikaan jäljellä. Pyyhkikö kristinuskon ja kaikenmoisten puhdistusten tulo kaiken alleen?

Elämä on yksinkertaista. Miesten työ on metsästää, elättää perheensä ja puolustaa kotikylää. Naiset ovat ensin isiensä ja sitten miestensä omaisuutta. Heidän virkansa on olla tunnollisia tyttäriä ja ahkeria vaimoja.
Auri on poikkeus, hän haluaa olla vahva ja itsenäinen. Parantajana hän saa arvostusta ja kunnioitusta taidoistaan sairauksien ja vammojen hoitajana. Pelonsekaista kunnioitusta, jota nainen ei tulisi muuten koskaan saamaan. Se tie on kuitenkin yksinäinen. Noitamaisien kykyjensä vuoksi häneen pidetään yhteisössä etäisyyttä.
Mutta ei Aurikaan ole immuuni komealle muukalaiselle, josta päästäänkin sitten romantiikkaan. Se on tässä tinderittömässä ajassa ihanan riipaisevaa, suurilla tunteilla varustettua rakkautta!

Kävin viime kesänä juuri tuolla Hakoisten linnavuorella, joka esiintyy yhtenä merkittävänä paikkana kirjassa ja on oikeastikin sitä tuona ajankohtana ollut. Kieltämättä siellä oli sellaista pysähtyneisyyden ja viimeisen linnakkeen tunnelmaa. Nyt paikka herääkin mielikuvituksessa ihan toiseksi tämän myötä. Aurista muodostui mielessäni muuten heti tv-sarja Poldarkin Demelza (Eleanor Tomlinson)! Vaikkakin Auri ymmärtääkseni on jäätävän vaalea. Heissä on jotain samaa päättäväisyyttä, voimaa ja kauneutta.

Kaunista tekstiä ja hykerryttäviä juonenkäänteitä. Koukkuun jäätiin, toivottavasti kirja saa jatkoa!

Kaunista viikkoa!

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 41. Steven Rowley: Lily ja mustekala






Eihän nyt osuvampaa kirjaa kirjakirsulle voi ollakaan kuin kirja, jonka kannessa on mäyräkoira. Helmet- haasteeseen käytän tämän ehdottomasti kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.
Ja voi itku mikä kirja!
Steven Rowleyn Lily ja mustekala (Bazar 2016, suom. Sari Karhulahti) on kertomus Ted Flaskista, joka on neljänkympin korvilla oleva sinkkumies, rakkauselämä vähän heikolla hapella ja työelämä takkuaa. Hän on etääntynyt perheestään, mutta ympäriltä löytyy kuitenkin muutama läheinen. Hän on silti tyytyväinen, koska hänellä on kaikkein rakkain eli mäyräkoira Lily.
Lily on jo aika vanha, mutta se ei menoa haittaa. He pelaavat Tedin kanssa monopolia, katsovat elokuvia, leikkivät ja käyvät kävelyillä tutkimassa mitä Los Angelesin kaduilta löytyy.
Sitten Lilyn päähän ilmestyy mustekala. Julma ja ahne mustekala, joka aikoo viedä Lilyn.

Vitsit että nämä eläinjutut ovat pahoja minulle, pala nousee kurkkuun jo miettiessäni kirjan kulkua.
En tiedä pahentaako tätä se, että perheessäni on Väinö, rakas mäyräkoirani ja siksi kaikki tuntuu niin tutulta ja juuri sellaiselta kun se tuollaisen pötkylän kanssa on.
Toisaalta vaikka itselläni ei olisikaan lemmikkiä saisi tämä minut silti itkemään.

Rowley osaa kirjoittaa liikuttavan hauskasti Tedin sydänsuruista ja kumppanin etsimisestä. Kuinka sitä loppujen lopuksi ei jaksaisi tehdä vaikutusta keneenkään ja mukavinta olisi vain käpertyä sohvalle koira kainalossa.
Lily voisi ihan yhtälailla olla myös kuka ja mikä tahansa muu kuin koira. Se, jota rakastat ja suojelet viimeiseen asti. Se, jolle kuitenkin joskus aina hermostut etkä kestäisi sen uppiniskaisuutta enää hetkeäkään. Se, joka silti kuitenkin on ihaninta maailmassa. Ja kun yhteinen aika väistämättä lähenee loppuaan tulee mieleen ne kaikki hetket, kun olisi voinut toimia toisin ja hetket, joita ei vaihtaisi mihinkään. Kyllähän sen tietää, että nuo tassukaverit kulkevat täällä kanssamme vain rajallisen ajan eikä siihen viimeiseen yhteiseen hetkeen voi varautua mitenkään. Mutta hemmetti miten se sattuu sydämeen.

Kirja on täyttä luopumisen tuskaa, yhteisen elämän muistoja ja vihaa väistämätöntä kohtaan. Vihaa sitä kohtaan kun ei voi enää tehdä mitään. Surua, jota moni ei tunnusta oikeaksi, koska kyseessä on "vain" eläin.  Ironisen koskettavaa tekstiä, jossa huumoriakin melankoliasta huolimatta on.
Ennenkaikkea tämä on kirja eläinystäville, mutta toivoisin myös, että muutkin lukisivat ja ehkä se avaisi sitä kaikkea mitä nuo pienet mantelisilmät elämäämme tuovat.

Toivon että yhteisiä vuosia meillä Väinön kanssa olisi vielä monia, mutta kun se sitten aikanaan päättyy, etsin tämän kirjan uudestaan käsiini ja aion itkeä silmät päästäni.

Hyvää lukurauhan päivää!

perjantai 3. helmikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 24. Ari Räty: Syyskuun viimeinen







Tammikuun loppu meni aika synkkäsävyisillä kirjoilla ja tämä esikoisteos on niistä yksi.
Ari Rädyn Syyskuun viimeinen (Tammi 2017) on tosiaan tämän vuoden esikoisia ja olikin aika vetävä dekkari. Räty (s.1968) on työskennellyt mm. veneenrakentajana, laituriyrittäjänä sekä työtoiminnanohjaajana vankilassa.
Tämän laitan Helmet- lukuhaasteen kohtaa 24. Kirjassa selvitetään rikos.

Romaani kertoo pojasta, lempinimeltään Syyskuu ja keväästä, joka tulee muovaamaan hänen elämänsä suunnan.
Syyskuu on kavereineen lintsaamassa liikuntatunnilta kuin he suunnistusta pakoillessaan löytävät kuolleen tytön.
Löytöhetken tapahtumat rikkovat Syyskuun jo ennestään rikkonaista sisintä lisää ja hän lupaa tytön sameita silmiä katsoessaan löytää hänen murhaajansa.
Vuosien kuluttua kaveriporukan muisto tytöstä on haalistunut, mutta Syyskuulle tapahtunut on kuin eilinen ja hän edelleen jatkaa loputonta etsimistä.

Räty kirjoittaa niin todentuntuisesti keväisestä koululuokasta oppilaineen, suunsoittoineen ja suosion kalasteluineen että hetkeksi kaikki omasta kouluajasta palaa mieleen. Tuoksut, koulunpiha ja se ihmeellinen teini-iän rintaa puristava ahdistus tuntemattomasta aikuisuudesta tulee elävänä mieleen.
Poikien ajoittain julmaakin sanailua lukiessa tulee myöskin hyvin nopeasti tunne että luojan kiitos en ole enää koululainen.
Murhatun tytön kohtalo ei yksistään tee kirjasta synkkää tai raakaa, vaan koko kirjan yllä leijuu vahva väkivallan ja pahuuden peitto. Itselleni pahimmassa mahdollisessa muodossa eli kohdistuen lapsiin.
Lainaan tähän yhtä kohtaa, joka jäi vaivaamaan, sai raivon valtaan ja samalla pohjattoman surulliseksi. Pieni Tomi (Syyskuu) on ollut Hilkka-tädillään hoidossa ja pulputtaa tohkeissaan taukoamatta kotimatkalla äidilleen  (joka on tullut hakemaan häntä puolitoista tuntia myöhässä) uudesta kaverista, jonka kanssa leikki.
---
"Sit mä-"
"LOPETA JO!"
Lyönti tulee lujaa ja yllättäen, keskelle Tomin kasvoja. Tomi retkahtaa vasten selkänojaa, kimpoaa kohti etupenkkiä, ponnahtaa vielä veltosti takaisin. Nenästä tulee verta. Äidin sormuksen kivi on viiltänyt hänen poskeensa syvän, hurjan haavan. Se ei ole ensimmäinen äidin tekemä.
"Voi paska, Tomppa! Kato nyt mitä sä sait mut tekemään! Voi paskapaskapaska!
"Tomi on hiirenhiljaa takapenkin kulmassa ja pitelee nenäänsä. Hän nielee verta. Äiti kääntää taustapeiliä. Tomi ei katso kohti.
"Sattuks sua."
Se ei ole kysymys - Tomi ei tiedä mitä se on, mutta kysymys se ei ole.
"Ei."
"Mä oon aina sanonu et älä pyöri siellä takapenkillä. Tollee siinä sit käy."
"Joo."
---
Arvostan, että kirja nostaa myös tämän perheväkivallan puolen esiin. Ei ne ole aina ne pahat isät vaan myös ne hirviömäiset äidit. Äidit, joiden pitäisi suojella, rakastaa ja hoitaa.
Räty on nostanut myös toisen osuvan teeman ja sen keskiöön Hagmanin, poliisin, joka on poliisi vain nimikkeeltään, ei arvoiltaan tai teoiltaan. Hän on silkkaa pahuutta ja käyttää asemaansa surutta hyväksi. Vaikka sitä kuinka toivoo tämän olevan fiktiota, nousee samalla uutisvirrassa eräskin poliisipäällikkö ja toinen, joka puree lastaan kasvatusmielessä. Puistattaa ja murentaa pahasti omaa luottamusta ja uskoa poliisiin.

Sivuissa pilkahteli myös muutama toivon murunen, luottamus tovereihin ja rakkauttakin. Ympäristön ja tunnelmien kuvaukset olivat myös liikuttavan todentuntuisia ja kauniita.
Tässä olisi ainesta tanskalais-ruotsalaiseen sarjaan (vink vink Sillan tekijät ;) )

Kaikenkaikkiaan hyvä dekkari, vihastutti, raivostutti ja ihastutti. Kaikkia niitä ominaisuuksia mitä tämän lajin edustajalta odotan.