lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuoden 2016 viimeinen päivä





Lokakuu tai uuden vuoden aatto; sää lähes sama


Sinne se meni jälleen kokonainen vuosi. Kauhean nopeasti, oikeastaan niin nopeasti että saa ankarasti pohtia mitä oikein tapahtuikaan vai tapahtuiko mitään ihmeellistä. Tai paremminkin olisi tärkeintä muistaa niitä arkisia juttuja mitä elämä kuitenkin 98%:sti on eikä vaan niitä huippukohtia.
Tämä mennyt vuosi toi kyllä kaikkea kivaa tullessaan. Tästä blogista tuli vuoden mittaan osaa elämää ja vasta nyt se oikeastaan pikku hiljaa alkaa löytää oman uomansa ja siitä ei enää halua luopua. Tämän  ansiosta olen saanut tutustua uusiin ihmisiin niin kasvotusten kuin täysin virtuaalisestikin. Tämä on tuonut  tullessaan uusia kiinnostavia asioita lukemisen parissa sekä myös avannut itselleni täysin uuden kirjamaailman.
Kuten jo aiemmin kirjoitinkin tuli tänä vuonna luettua enemmän kuin aikoihin. Luetuista mieleenpainuvin oli ainakin Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Ja on se Lopottikin mainittava. Löysin myös Jussi Adler-Olsenin ja Kristina Ohlssonin dekkarit. Ja niin monia muita.


Tänä vuonna löysin myös uudestaan tv-sarjat. Pitkään katsoin aika harvoin telkkaria (lukuunottamatta Pikku Kakkosta ja muita lastenohjelmia lapsen kanssa). Nyt kiitos kirjaston dvd-boxien uppouduin täysin Dowton Abbeyhin ja koukahdin Walking Deadiin. Samoin BBC:n uusi minisarja Sota ja Rauha vei täysin mennessään ja siinä imussa tulivat Poldark ja Grantchester.
Lukeminen on tietenkin edelleen suurin intohimoni mutta kyllä myös nämä tarjosivat ihanan pakomatkan arjesta. Tältä vuodelta täytyy kyllä sanoa erityiskiitokset lähikirjastolleni Riihimäen kaupunginkirjastolle. Huomasin lainaushistoriastani lainanneeni 744 nimikettä. Luvussa on mukana siis myös dvd:t ja cd:t, mutta suurin osa aikuisten ja lastenkirjoja. Kiitos kirjastoille, en tulisi toimeen ilman niitä.

Innolla eilen lueskelin uuden Helmet-lukuhaasteen kohtia ja veikkaanpa että ensi vuodesta tulee myös aika kiinnostava lukuvuosi. Haastetta en ajattele suorituksena, vaan kutkuttavana inspiraationa kirjavalintoihin. Määrällä ja nopeudella ei ole väliä vaan itse lukeminen on se juttu. Ilman stressiä ja paineita.
Huomenna polkaistaan haaste käyntiin! Kirjan veikkaan löytäväni omasta hyllystä.
Helmet- haasteen löydät täältä.
Ajattelin laittaa tähän uuden vuoden tervehdyksen Mr. kirjakirsulta, mutta Väinö rakettipelkoisena on linnoittautunut sängyn alle. Yritetään uudelleen ensi vuonna.





Iloista vuoden vaihdetta kaikille ja ihanaa lukuisaa uutta vuotta 2017!

perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulukuun 23.

Huomenna on jouluaatto! Nyt on hetki aikaa nauttia joulun tunnelmasta, tuoksuista ja kaikesta mahdollisesta jouluisesta ja vähemmän jouluisesta
kukin ihan omalla tavallaan.
Ihania lukuhetkiä ja rauhallista joulua kaikille!



tiistai 13. joulukuuta 2016

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli







Joulukuu alkaa olla puolessa välissä, joten on aika myöntää etten saa luettua kaikkia Helmet- kirjahaasteen 52. kohtaa. Harmi sinänsä, olen heikko sietämään keskeneräisiä tai kesken jääneitä asioita. Toisaalta taas olen haasteen ansiosta lukenut tänä vuonna enemmän kirjoja kuin esimerkiksi viime vuonna. Paljon on löytynyt itselleni ihan uusia ja kiinnostavia kirjailijoita/kirjoja. Myös kotimaiset kirjailijat ovat silmissäni hyvässä nosteessa. Joten eipä jäädä märehtimään -olispitänyt- ajatuksiin, vaan jatketaan viimeisimmällä kirjalla.

Sen nappasin pikaisella kierroksella kirjastossa vain ja ainoastaan kannen ja punareunaisten sivujen perusteella (tätä ei kai saisi tunnustaa). Antti Tuomaisen nimi oli jäänyt jostain etäisesti mieleen, mutta kirjat oli lukematta. Tämä Mies joka kuoli (Like 2016) on hänen uusimpansa.

Romaanissa 37-vuotias sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa saa kuulla lääkäriltään, että hänen päivänsä ovat luetut. Hänestä löytyy valtavia pitoisuuksia tuntematonta myrkkyä, joka tuhoaa hänen sisäelimensä. Kaunismaalla ei ole aavistustakaan miten myrkky on häneen joutunut, joten sanomattakin on selvää että hänet halutaan hengiltä.

Tuomaisen kerronta on herkullisen suoraa ja konstailematonta. Kirjassa on mainio kuvaus suomalaisesta pikkukaupungista pienine ympyröineen. Päällepäin ei näy mitään, mutta pinnan alla kuhisee.
Sieniyrittäjän maailma luonnollisesti kääntyy päälaelleen, keitä hänen lähellään elävät ihmiset oikeastaan ovat ja keneen hän voi luottaa. Haluatko viimeisillä voimillasi selvittää murhaajasi vai lamaantua odottamaan viimeistä henkäystä?
Mikä on tärkeintä siinä vaiheessa kun elämää onkin jäljellä ehkä vain yksi tai 20 päivää?

Kirja ei kuitenkaan ole pelonsekaista jännitystä vaan enemmän komedia siitä miten kaikki tapahtuu vähän vahingossa ja tarkoittamatta. Asiat tuppaavat mennä akuankkamaisesti käsille viattomasta yrityksestä huolimatta. Ironinen, kuiva musta huumori sai junassa matkatessani tirskumaan. Saako tälle edes nauraa, murha ei nyt liene leikin asia, mutta tässä mennään sellaisiin sfääreihin, että kyllä mielestäni saa.
Mies joka kuoli vilisee koomisia henkilöhahmoja, joita takuuvarmasti löytyy aika monelta tämä maan kirkonkylältä.

Mainio kirja piparinpaiston ja lanttulootan teon välimaastoon.


PS. Kävin eilen elokuvissa katsomassa Mia Hansen-Løven ohjaaman Tämän jälkeen (L'avenir Ranska-Saksa 2016).
Lämpimän haikea tarina pariisilaisen opettajattaren elämän käännekohdista. Ihania maisemia ja paljon kirjoja :) Täydellistä hyvän mielen lääkettä pimeisiin iltoihin. Suosittelen!

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän







Viimeisin lukemani kirja onkin saanut paljon näkyvyyttä lehdissä vai onko hehkuvan oranssi hieno kansi kiinnittänyt vaan helpommin huomioni. Tiranan sydän (Otava 2016) on Pajtim Statovcin toinen kirja.
Statovci (s. 1990) on julkaissut esikoisromaaninsa Kissani Jugoslavia 2014. Kirjailija voitti sillä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä.

Tiranan sydämessä kaksi nuorta Bujar ja Agim ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Bujarilla on ollut hyvä lapsuus ja kun hän 14-vuotta täytettyään saa kuulla isänsä olevan vakavasti sairas on hän surun murtama.
Molempien poikien perheet ovat köyhiä ja nälkä on jatkuvasti läsnä. Pojat tukevat toisiaan ja he haaveilevat uudesta elämästä ja uudesta alusta Euroopassa. He haaveilevat koulutuksesta, hyvästä työstä ja ennen kaikkea tulevaisuudesta.

He haluavat jättää Albanian. Sillä ei ole tarjota heille kuin kurjuutta, köyhyyttä ja toivottomuutta.
Albanialaisuus on likaista, hyljeksittävää ja se on heille este uudelle alulle. Häpeä, joka on kätkettävä eikä sitä saa koskaan myöntää. Toisaalta myös isien tarinat ylpeistä ja rohkeista esi-isistä ja sukujen voimasta  repii ristiriitoja heidän sisällään.
He sulkeutuvat omaan ulkopuolisilta kätkettyyn maailmaansa myös seksuaalisuutensa osalta. Ilmassa velloo epätietoisuus siitä mikä määrittely heihin sopii. Onko sitä määriteltävä vai voisiko vain elää sellaisena kuin on syntynyt ilman, että itsensä tarvitsisi arvottaa jonkin käsitteen alle? Mitä jos sitä ei voi tehdä, niin mitä sitä sitten on?

Uusi elämä edellyttää luonnollisesti taloudellisia resursseja. Bujar ja Agim muuttavat asumaan pieneen asuntoon kaupunkiin ja yrittävät löytää työtä, jotta saisivat rahaa pakoaan varten.
Epätoivo ajaa epätoivoisiin tekoihin kun vaakakupissa on vapaus uudelle alulle tai alistuminen sorrolle. Kurjuudessakin löytyy aina joku, joka hyötyy toisen hädästä ja on valmis surutta käyttämään sitä hyväkseen.

Tiranan sydän on koskettava romaani irrallisuudesta, pakolaisuudesta ja seksuaalisista vähemmistöistä. Turvallista synnyinmaata ei enää ole ja mahdollisuudet uusien juurien ja uuden kotimaan luomiselle ovat häviävän pienet.
Turvaa ei välttämättä löydy myöskään omasta kehosta. Keho onkin vankila, joka ei anna oikean minän tulla esiin. Mieli tuntee toista ja tietää mitä on, mutta ulkoinen kuori on täysin väärä. Ei riitä että itse kärsit vääryydestä, vaan saat todistella muille ihmisille olemassaolosi oikeutusta. Kyse ei ole oikusta tai päähänpistosta, vaan kaikki on totta.


Pidän Statovcin kielestä ja aikaan ja paikkaan sidotuista luvuista. Väistämättä se sai mieleen syksyn lehtijutut tuhansista mereen huuhtoutuneista perheistä, jotka olivat matkalla kohti parempaa elämää. Osuvasti kirjassa Bujar järkyttyy suomalaisten kylmyydestä ja naiivista asenteesta ettei maamme ulkopuolella ole mitään. Sitä ei ole jos sitä ei ajattele.
Hyvä kerronta kokee pienen notkahduksen lopun laulukilpailuineen, joka mielestäni söi tarinan hyvää terää.

Surullinen ja ilman muuta ajankohtainen ja lukemisen arvoinen kirja. Nostaa pinnalle lopulta aika vaiettuja asioita, kuten transvestismin ja valtavan epätoivon voiman, joka saa ihmisen pakkaamaan vastasyntyneen vauvan kiikkerään veneeseen tuhoontuomitulle matkalle.


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Loma!

Olen nyt pahasti laiminlyönyt kirjoittamisen tänne ja luettujen kirjojen pino senkun kasvaa. Edellisessä postauksessa mainitsemani kommentit Marilynistakin ovat vielä muistikirjasssa.
Mutta nyt on ehkä paras tekosyy ikinä, eli loma :)
Nyt oli mahdollisuus vielä kaiken huipuksi pitkästä aikaa päästä reissuunkin. Kaikki oli kyllä hyvin lähellä mennä täysin pieleen. Kohteena oli Gambia ja loma oli erityisesti pyhitetty joogalle. Täydellistä yhdistää loma ja rakas harrastus. Tätä lomaa olikin odotettu jo keväästä asti.
Mutta lähtöä edeltävä iltana, tietenkin vasta klo 19:25, itsevarmana tarkistan passini voimassaolon. Koska tottakai se on voimassa vielä pitkät ajat, vuosia tai edes kuusi kuukautta. No eihän se ollut kuin nipinnapin kaksi kuukautta (matkaehdoissa 6kk sanottiin olevan ehdoton minimi)
Sitä tunteiden vuoristorataa valtavalla pelolla, siitä että kaikki epäonnistuu vain muutamaa tuntia ennen lähtöä, ei voi edes kuvailla. Ja kaikki täysin omaa syytä.

Matkatoimistosta ei uskottu reissun onnistumiseen mutta ystävien kannustuksella lähdin kuitenkin aamuyöllä vain käsimatkatavaroineni kohti lentokenttää kuulemaan viimeisen tuomioni.
En ollut nukkunut koko yönä ja itku oli kentällä herkässä kun lähtöselvitykseen passiani häpeillen näytin. Mutta vielä mitä, enkeli tiskin takana sanoo, että tämä on ihan ok ja kyllä sinä lähdet tällä passilla matkaan.
Olin koko kaksi tuntia kentällä kuin vaaleanpunaisessa usvassa, kaikki pelko ja murhe lähti hartioilta ja ihana lähtökuume valtasi mielen. Ikinä koskaan ei millekään reissulle ole ollut näin kamalaa lähtöä.
Kyllä silti Gambiaan saavuttaessa pidättelin vielä hengitystä passin tarkastuksessa, mutta ei mitään ongelmia.

Olin siis perillä, kohtalaisen minimaalisilla matkatavaroilla, ei joogamattoa (kiitos maton lainasta opettajille)  ja vain välttämättömimmät mukana, kuten esimerkiksi kirja!
Alunperin oli tarkoitus ottaa useampikin pokkari mukaan, mutta kuten kaikki meni kuten meni, nappasin lähtiessä vain paksuimman ja se oli Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät (Bazar 2011, suom. Marja Luoma).

Kotu beach


Cape Point


Pancol on v. 1954 syntynyt ranskalainen kirjailija-toimittaja. Hänen esikoiskirjansa on ilmestynyt vuonna 1979 ja sittemmin hän on kirjoittanut 16 teosta. Suomennettuna on viimeiset neljä, Nämä ihanan värikkäät kirjan kannet on kiinnittänyt huomioni aiemminkin,  mutta vielä en ollut päässyt lukemaan.

Krokotiilin keltaisissa silmissä keskiössä on nelikymppinen Joséphine ja häneen erilailla linkittyvät ihmiset. Monikaan heistä ei ole sitä mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää ja he ovat kaikki omalla tavallaan elämänsä käännekohdassa. Joko kaikki on täydellistä tai kaikki on romahtamassa.
Kirjailija osaa kertoa aika viiltävän osuvasti naisen elämästä, ulkonäkö- ja ikäpaineista, lapsista ja lapsettomuudesta sekä yleensäkin odotuksista elämää kohtaan. Mukana myös miesten kriisejä, pisteet siitä.
Tämä ei ollutkaa ihan sitä kepeintä chick litiä mitä ehkä sorruin ennakkoon olettamaan. Joséphine tutkii työkseen erityisesti 1100-luvun historiaa Ranskassa eikä esim. työskentele mainostoimistossa, joka on heti jo tervetullut ero perinteiseen kaavaan. Muitakin arvoja kuin raha ja merkkivaatteet löytyy, joskin tottahan toki niillä osansa tässäkin on.
Aineksia hyväksi rantakirjaksi löytyy: vähän romantiikkaa, raivostuttavan itsekeskeisiä henkilöhahmoja ja vähän tuhkimoa. Mutta voi apua miten pitkä! 697 sivua hyvin yksityiskohtaista kerrontaa henkilöiden päivittäisestä elämästä. Se on vähän liikaa. Ajoittain kirjassa oli aikamoisen pitkästyttäviä jaksoja, jolloin ainoastaan pakottavalla asenteella -tämä on pakko saada luettua ennen kotiinlähtöä- pääsi eteenpäin. Tämä olisi mielestäni kaivannut todellakin tiivistämistä ja ehkä joidenkin hahmojen heivaamista kyydistä.
Täytyy myöntää että odotin enemmän.
Voin suositella sillä varauksin että varaat aikaa ja kärsivällisyyttä.

Fajara beach


Senegal, Fathala nationalpark



Jooga-ja lukupäivät Atlantin leppeässä tuulessa ovat nyt takanapäin, joten on aika keskittyä täysillä tunnelmoimaan joulun aikaa kynttilän valossa. Niin ja palata tietenkin arkeen, mutta jos vasta huomenna kellon herättäessa 3:50.

Tunnelmallista toista adventtia!