keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Mummo sanoo hei ja anteeksi


                            


Ensimmäiset lumihiutaleet ovat leijailleet Riihimäelle ja pakkanenkin on päässyt puraisemaan tällä alkaneella viikolla. Maiseman hetkellinen valkeus toi väistämättä mieleen joulun ja luinkin kirjan, joka sopii täydellisesti joulun odotukseen. Fredrik Backmanin Mummo sanoo hei ja anteeksi (Min mormor hälsar och säger förlåt. Otava 2019, suom. Riie Heikkilä, 461s.)

Kirjaston mennessä remonttiin ja siirtyessä väistötiloihin oli ennen muuttoa lainattavissa eri teemoin lajiteltuja kirjakasseja, joissa oli mukana myös musiikkia. Idea oli mielestäni loistava ja kävinkin lainaamaassa kassin, jonka teemana oli ystävyys. Hauskaa tästä teki se, että tuli lainattua aineistoa mihin tuskin olisi muuten tarttunut, kuten esimerkiksi tämä Backmanin kirja. Kirjan nimi hieman häiritsee, joten olisin saattanut hylätä sen jo sillä perusteella. Fredrik Backman on vieras kirjailija itselle ja en aluksi osannut yhdistää häntä hauskaan Mies joka rakasti järjestystä -elokuvaan.

Mutta itse kirjaan; siinä lyhykäisyydessään seitsemänvuotias Elsa on aikamoinen besserwisser ja pikkuvanha tapaus. Hän on kävelevä wikipedia ja omaa vahvat mielipiteet. Hänestä on tullut myös hyvä juoksija.

Elsa on kovin yksin ja hänen ainut ja rakkain ystävänsä on hänen mummonsa. Jos Elsa ei ole ihan tavallinen pikkutyttö, niin ei ole myöskään hänen mummonsa tavallinen mummo. Mummo on lähempänä rääväsuisempaa teiniä kuin hiljaista sukankutojaa. Siksi hän onkin niin hulvaton hahmo.

Backman kirjoittaa niin humoristisen elävästi mummon tempauksista, että naurunpyrskähdyksiä ei voi välttää. Mummon anarkismi menee monesti yli ja Elsa on toisinaan ennemminkin lapsenvahti. Ei mummo tietenkään ole pelkkä räävitön keskarinheiluttaja, vaan myös mainio satujenkertoja, joka kuljettaa Elsaa mitä erilaisimpiin mielikuvitusmaailmoihin. Mummolle tyttö on kuitenkin  tärkeintä maailmassa.

Kuten  arvata saattaa tapahtuu väistämätön ja tulee hetki jolloin mummoa ei enää ole. Mummo on vienyt mennessään mielikuvitusmaailman ja sen ainoan ystävyyden mitä Elsalla oli. Hän oli kuitenkin jättänyt jälkeensä kirjeitä, joiden vastaanottajien selvittämisestä kehkeytyy aarrejahti, johon Elsa suruissaan ryhtyy. 

Romaanista alkaa muotoutua jotain ihan muuta mitä ensimmäisten sivujen perusteella vaikutti. Elsan ympäriltä alkaakin löytyä ihmisiä, joiden elämät nivoutuvat yhteen mitä erilaisimmin tavoin ja oikeastaan juuri mikään ei ole sitä miltä päällepäin vaikuttaa. Esiin tulee niin koskettavia elämänkohtaloita, että vaikka kuinka haluaisit inhota ärsyttävimpiä henkilöitä, niin ei se niin vaan onnistukaan. 

Yhtäkkiä ei enää leikitäkään, vaan elämän mukanaan tuomat tragediat ovat niin riipaisevia, että kyynel vierähtää lukiessa. Mikä olikaan oikeastaan satua ja mikä ei? 

Tämä koko kirja pääsi yllättämään täysin alun laimeiden ennakko-odotusten jälkeen ja sitä ei malttaisi laskea käsistään. Samalla kuitenkin haluaisi himmata, jotta se ei vielä loppuisi.

Humoristinen, koskettava ja lämmin, täydellinen joulutarina.

Mukavia lukuhetkiä marraskuun pimeisiin iltoihin!







lauantai 30. lokakuuta 2021

Teatterilla uuteen nousuun!

 


Huh, reilu  kaksi vuotta mennyt edellisestä kirjoituksesta! Hieman on ollut turbulenssia tänä aikana eikä vähiten viruspandemian takia. Luonnostelin jo ties kuinka monta aloitusta, ensimmäisissä liikaa vuodatusta ja surkuttelua. Toisissa vähän vähemmän vuodatusta, mutta hirveän paljon selityksiä. 

Nyt kun pahimmat versiot on oksennettu päiväkirjaan voi vaan todeta, ettei vuodet 2019 ja 2020 ihan nappiin menneet. Kauhea kynnys on ollut aloittaa tätä uudelleen, koska märehtimisen ja etukäteismurehtimisen jalo taito on kyllä hallussa. Lukemiani kirjoja olen saanut sentä kirjattua instagramin puolelle. Ei jäädä kuitenkaan jumiin tähän, vaan pistetään hommat tulille uudestaan. Eikös sitä aloittaa voi vaikka kuinka monta kertaa ja lopettaa vain kerran, vai mitenkäs se meni :D

Mutta nyt nykyaikaan, ei olisi uskonut että vielä tulee aika milloin on poikkeuksellista päästä taas teatteriin ja elokuviin.

Ensin tuli tilaisuus päästä elokuviin, ja vastoin ennakko-odotuksia en olisi uskonut nauttivani niin paljon James Bond-leffan katselusta. En ole kuitenkaan mikään erityinen fani, vanhojen Bondien uusintojen uusintoja tulee välillä silmäiltyä ja olen kyllä tykännyt näistä uudemmista Daniel Craigin Bondeista, jotka raadollisempia ja joissa Bond-tytötkin on olleet muuta kuin pelkkiä koristeita. Tämä uusin No time to die oli kyllä ajankohtaisuudessaan ja synkkyydessään loistava. Ja ensimmäinen kerta ikinä kun 007 katsoessa oli virhe jättää nessut kotiin. Ja mikä Bond-tunnari Billie Eilishiltä, värisyttävä!


                                            Kuva kansallisteatterin kuva-galleriasta.

Toinen ilahduttava kulttuurianti oli menneenä keskiviikkona Kansallisteatterissa ensi-iltaan tullut Miika Nousiaisen Pintaremontti. Ai että, olipa hyvä, tätä niin tarvittiin tähän synkkään syksyyn missä pimeydellä höystetty korona kummittelee.

Ensinnäkin lavastus oli ihan nappi tähän, se toi henkilöt just sun näytölle omissa bokseissaan, oli ne sitten todellisia tai muulle maailmalle stailattuja. Ja kyllä,  kaikki me ollaan oltu niissä hautajaisissa, häissä tai muissa sukujuhlissa missä on se valtavan vaivaannuttava tunnelma, kun ruoditaan lapsentekosuunnitelmat, suhteet, erot ja jos ei muuta niin sitten säätä. 

Ja kyllähän esitys näin 38-vuotiaalle osui ja upposi. Oivaltavaa tekstiä ja teräviä huomioita sisältävää kerrontaa aikalaisiemme räpistelystä 24/7 onnellisuuden ja kiiltokuvajulkisivun perässä.

Ihanat näyttelijät, jotka kuljettivat juonta innostavasti, huumorilla ja sopivalla vakavuudella. Täydellisen elämän lifestyle-blogit "sinä itse olet oman onnesi seppä-ohjeineen ja totta kai joka alan asiantuntijoiden murskaavat äityli-ryhmät. Tässä limbossa pyörii niin ikisinkut, lapsihaaveiset kuin liittonsa raunioilla keikkuvat ihmiset. 

Miten maailma on mennytkin tähän, että meillä on vaan kaikessa infernaalisessa kiireesssä ja arjen hektisyydessä kuitenkin liikaa aikaa vatvoa täydellisen elämän julkisivua. Pahinta mitä voi käydä on kulissien romahtaminen

Mutta jottei nyt ihan pelkkää suitsutusta niin loppu oli jo melkoisen tahmean siirappinen. Se oli jo liikaa "ei tehdä tästä ny numeroo"-hämäläissielulle.

Viihdyttävä ennen kaikkea, suosittelen!

Kiitos kansallisteatteri ja teatteri että olet!


https://kansallisteatteri.fi/esitys/pintaremontti/

torstai 3. tammikuuta 2019

Ihme vuosi 2018


Villa San Michele, Anacapri, Italia 2017

Edellisestä postauksesta on pieni ikuisuus ja olenkin häilynyt vuorotellen tämän hautaamisen ja uudelleen herättämisen välillä.
Olen ajatellut pitää yksityiselämän erossa näistä kirjajutuista, mutta ehkei se nyt kokonaan kuitenkaan onnistu. Luen kuitenkin sen verran tunteella että fiilikset välittyy siihenkin, joten avataanpa vähän mennyttä vuotta. Muistikirjastani löytyy viime kesäkuulta seuraavia ajatuksia:

-- Vuodenvaihteessa avioeroni tuli päätökseen, vuosia tuli napakka tasaluku 35 ja lähes samassa työpaikassakin oli vierähtänyt 10 vuotta.
Vaikka olo oli ihan ok ja jopa helpottunut asioiden selviämisestä, oli silti ihan jumalattoman tyhjä olo.
Tässäkö tämä nyt sitten on?!
Istuminen paikallaan tuntui karmealta tuhlaukselta.
Ihana pakkaskeli -->äkkiä hiihtämään ennenkuin se on ohi, jos ei toista tilaisuutta ehdi tulla.
Ihana kevätluonto --> äkkiä ulos ennenkuin sekin menee ohi.
Työpäivät oli uskomattoman pitkiä ja taas kerran mitä hukkaan heitettyä aikaa!

Iltaisin olin niin poikki, että ehdin juuri ja juuri lukemaan hetken ennen unta.
Ajatus läppärin avaamisesta ja blogin kirjoittamisesta tuntui ihan ylivoimaiselta. Luin kuitenkin hyviäkin ja huonoja kirjoja (joskin todella vähän), joista olisi kiva ollut sanoa jotain. Mutta ei!
Äkkiseltään voisi kuvitella, että koti olisi sitten tiptop mutta joopa joo, otteen saaminen oli ihan hukassa. Syyllisyys siitä että miksi en saa suoritettua tätä ja tuota. Lasta oli hirveä ikävä hänen ollessaan isällään. Inhoamani sana "oma-aika" tuntui ihan ontolta ja merkityksettömältä. Mikä riittämättömyyden tunne, huh!
Liike on se juttu, joko lapsen harrastusten perässä tai omissa. Ei voi pysähtyä. Vasta nyt kun kesälomaa on muutama viikko kulunut alkaa olla vähän iisimpi olo.
Luonnossa voi taas nauttia ulkoilusta ilman jatkuvaa "menettämisen" pelkoa ja hei eihän tälle helteelle näy loppua! :D :D --
Siitä huolimatta syksy vain vilahti silmien ohi, ihan kuin olisi pudonnut kelkasta, halu päästä ohjaamaan kuitenkin heräsi.

Mitäs nyt sitten uuden vuoden kynnyksellä? Tässäkö tämä elämä on -olo ei tietenkään mitenkään maagisesti ole hävinnyt, mutta se ei ehkä ole niin kaiken yllä leijuvaa.
Kaikkihan on hyvin, elämä on nyt vain erilaista. Vanhenemisellekaan ei yllätys yllätys voi mitään. Ei se riemunkiljahduksia vieläkään herätä.
Tekemättä jääneitä asioita tai toteutumattomia haaveita on ja tulee aina olemaan.
Uskon silti edelleen rakkauteen.
Rakkauden ja ihmisyyden ympärillä pyörivät viime vuoden mieleenpainuvimmat teatteriesityksetkin Kansallisteatterin Julia ja Romeo sekä Musta Saara. Molemmat visuaalisesti upeita ja näyttelijäsuoritukset ihan timanttisia.
Kirjoista Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja Henna Helmi Heinosen Pala omaa taivasta herättivät kiukkua, ärsytystä, tuttuuden tunnetta sekä iloa. Ehdottomasti suosituksen paikka molemmista.

Uusi vuosi edessä ja varovaisen hyvä fiilis siitä että tästä voisi tulla hyvä vuosi. Arki alkaa maistua aika paljon paremmalta. Jos tänä vuonna enemmän armollisuutta ja rentoutta peliin.
Kurkistin jo varovaisesti tämän vuoden uutta helmet- haastettakin...sitä lukiessa ja tätä kirjoittaessa alkaa hymyilyttää ja tekee mieli mennä tutkailemaan kirjahyllyä ja lähtiskö sitä pitkästä aikaa kirjastoon.

Ei ole vielä aika tätä haudata, kiitos jos jaksat olla mukana!

Onnellista uutta vuotta 2019 ja ihania lukuhetkiä!


Oscar Wilde, St Stephen´s Green, Dublin 2017

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Helmet-lukuhaaste 2018 3. Diana Gabaldon: Muukalainen






Olen ihan täysin ja epäilyksettä hairahtunut ja kuumetta on kestänyt koko alkuvuoden. Matkantekijä- kuumetta, johon ei löydy lääkettä eikä kyllä halua myöskään parantua!

Matkantekijä- kirjasarjahan ei ole mikään uusi juttu. Ensimmäisen osan englanninkielinen alkuteos Outlander on ilmestynyt jo 1991.
Viime syksynä kirjamessuilla ostin pari sarjan osaa pokkareina ja ne unohtuivat erinäisiin kirjapinoihin mitä kodistani löytyy. Vuodenvaihteessa TV1:llä vilahti kirjasarjaan perustuvan sarjan jakso ja työmatkalla kirjakaupan hyllyssä komeili ykkösosan eli Muukalaisen pokkariversio. Tässähän nyt oli vihjettä kerrakseen -->lue nyt hyvä ihminen ne. Ruksi Helmet-lukuhaasteen kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan.

Diana Gabaldonin Muukalaiseen (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, GUMMERUS, yhdekäs painos 2015) ihastuin ekoilta sivuilta ja lopulta rakastuin.

Eletään vuotta 1945, toinen maailmansota on juuri päättynyt. Aviopari Claire ja Frank Randall ovat tahoillaan olleet molemmat rintamalla. Claire sairaanhoitajana ja Frank upseerina. Pitkät sotavuodet ovat pitäneet heitä erossa, mutta nyt kun rauha on viimein koittanut, on jälleen aika keskittyä yhteiseen elämään ja perheen perustamiseen.
He matkaavat lomalle Skotlannin Ylämaalle, josta Frankin esi-isien juuret löytyvät.
Frank tutkii esi-isiensä historiaa Clairen kuunnellessa puolella korvalla. He retkeilevät myös alueella sijaitsevalle Craigh na Dunin kukkulalle, jossa sijaitsee mystinen kivikehä. Kehällä huhutaan druidien pitävän palvontarituaaleja aurinkojuhlan päivinä. Paikka kiinnostaa Clairea lähinnä siellä kasvavien kukkien takia.
Kukkulan kivikehä tulee muuttamaan Randallien elämän. Etenkin Clairen, joka päätyy sen kautta keskelle 1700-luvun Ylämaan klaanisotia.

Jep, kuulostaa scifiltä. Mutta tarina on punottu niin nerokkaasti ja yksityiskohtaisesti, että sitä lähinnä alkaa toivomaan, että tälläisiä kivikehiä olisi olemassa.
1700-luvun Skotlannin klaanien elämäntavan ja ympäristön tarkka kuvailu imaisee täysillä mukaansa.
Pelkkä sota ja nummet eivät tietenkään riitä. Tarvitaan nuori, komea skottimies Jamie Frasier. Hän vaikuttaa voimakkaasti pakokauhuiseen Claireen. Claire ei kuitenkaan oman kohtalonsa kauhistuttamana ole mikään pelkkä uhri, vaan voimakastahtoinen ja pystyvä itsenäinen nainen. Muukalainen, sassenach, kylläkin. Onko takaisinpääseminen omaan aikaan sittenkään ainoa päämäärä ja vaihtoehto?
Muukalaisessa on sydäntä pakahduttavaa romantiikkaa, epätoivoa, surua ja väkivaltaa. Voimakkaita tunteita, jotka jäävät iholle eikä tarinaa haluaisi lopettaa. Ja nimenomaan etenevää kunnon koukuttavaa tarinankerrontaa eikä haaleaa ajelehtimista.
Historiallisten tapahtumien nivoutuminen hengästyttäviin juonen käänteisiin on kultaa lukeville silmilleni.
Tässä kirjassa tiivistyy jälleen se miksi rakastan lukemista ja kirjoja. Kun se saa vuoroin posket punottamaan tai itkemään tai hymyilemään ja uppoutumaan niin täysin, ettet haluaisi palata todellisuuteen ollenkaan.
Seuraavat osat odottavat postissa, joten saan jatkaa todellisuuspakoani vielä hetken.

Kaikille pakoilijoille ihanaa viikonloppua!

PS. Sanomattakin selvää, että tv-sarja Outlander on myös hyvä, jäätävän hyvä.
Spotifystä löytyy myös sarjan soundtrackit (Bear McCreary), joita tätäkin kirjoittaessa kuuntelin.






tiistai 23. tammikuuta 2018

Helmet-lukuhaaste 2018 1. Virpi Hämeen-Anttila: Villa Speranza





Nyt on viimein aikaa käynnistellä täällä blogissakin tämän vuotinen Helmet- lukuhaaste. Jos et ole kuullutkaan koko hommasta niin tämän linkin takaa löytyy faktaa mistä oikein on kyse --> Helmet-lukuhaaste.

Käynnistän haasteen kohdalla 1. Kirjassa muutetaan. Vähän kypsyttelin ajatusta kohtien läpikäymisestä järjestyksessä, mutta se taitaa olla kyllä liian kahlitsevaa. Valitsen luettavia kirjoja kuitenkin riippuen mielialasta, motivaatiosta ja kuun asennosta ;)

Silmiini osui haasteen yhteydessä toimivassa facebook-ryhmässä oleva keskustelu tämän kohdan tulkinnasta. Ajattelin aluksi sitä niin, että kirjasta pitäisi löytyä ihan konkreettinen muutto (tavarat autoon ja uuteen kotiin) mutta ryhmässä virinnyt ajatus siitä, että kysehän voi myös olla mm. henkisestä muutoksesta sai kääntymään tähän.
Valittu kirjani oli Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza (Otava 2017). Pidän kirjailijan kirjoista paljon ja lainasinkin tämän ensimmäisen kerran jo viime vuonna. Silloin ei vain tälle juuri sopivaa lukuhetkeä tuntunut löytyvän.

Romaanissa Silja on matkustanut ennalta määrittelemättömäksi ajaksi Italiaan päästäkseen irti surun sävyttämästä elämästään Suomessa. Silja etsii kauneutta ja onnellisuutta, joka hänen elämästään on kuollut ehkä lopullisesti. Häntä kiinnostaa maan moninaiset taideaarteet. Kiehtovat taideteokset, jotka ovat tuoneet hänelle lohtua nuorempana, vaikuttavatko ne samalla tavoin nyt? Hän on lomalla, mutta katselee kuitenkin ympärilleen toimittajankin silmin.
Silja kohtaa sattumalta suomalaisen oopperadiivan Eva Morettin, joka on jo vuosia elänyt maaseudulla suojaisessa  huvilassa, Villa Speranzassa.
Villa Speranza on paratiisi keskellä salaista puutarhaa. Se sulkee sisälleen mykistävää taidetta niin taulujen, esineiden, musiikin ja runouden muodossa.
Paratiisi ei olisi paratiisi ilman käärmeitä. Käärmeet ovat ihmisiä, joiden tarkoitusperät ja pyrkimykset huvilassa ovat hämäränpeitossa. Pelkkä yltiöpäinen kauneus ei riitä tuomaan onnea.

Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa mielestäni kauniisti. Hän on mahtava kuvailemaan luomiaan henkilöhahmoja, heidän persoonaansa, ajatuksiaan ja näkemyksiään. Heidän heikkoutensa ja vahvuutensa kaikkine virheineen ja täydellisyyksineen. Hän kuvailee musiikkia ja sen tuomia elämyksiä niin houkuttelevasti että musiikin voi melkein aistia (ja niin sen voi tehdäkin, koska kirjan lopusta löytyy lista mainittujen kappaleiden levytyksistä)
Italiassa kun ollaan on tietysti ruoka ja syöminen arvossaan, illalliset herättävät veden kielelle.

Ainekset on mitä mahtavimmat, mutta jään silti kaipaamaan jotain. Lisää syvyyttä Siljaanko, Eva Morettin ja hänen sisarensa välisen suhteen lähempää tarkastelua ja etenkin Morettin aviomiehen pääkopan avausta? Kiinnostavia juonen polkuja, jotka kuitenkin päättyvät hieman liian lyhyeen.
Romaani olisi saanut olla reilusti pidempi (nyt 267s.) niin tarina ei ehkä olisi tuntunut loppuvan kesken.

Suosittelen kuitenkin lukemaan, ihana puraisu ympäristöä, jonne mielelläni siirtäisin itseni vaikka heti!

Kaunista pakkaspäivää ja lämmittäviä lukuhetkiä!

PS. Tänä vuonna mukana on myös Helmet-musahaaste, joka tälläiselle musiikkia sen paremmin ymmärtämättömälle on huippu idea. Kuuntelen mielelläni kaikenlaista, mutta en ymmärrä mitään musiikin teoriasta yms. Odotan innolla uusia kuunteluelämyksiä. Musahaasteen löydät täältä.

Musahaaste käyntiin kohdalla 30. Levy/kappale, joka sisältää kirjallisuusviitteen.
Ramin Djawadi: Game of thrones: music from the HBO series season 7.
Valinta on tehty hivenen kauempaa hakien, mutta näkisin ihan riittävän viittauksen löytyvän George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu-fantasiakirjasarjaan, johon tv-sarja perustuu.
Mahtava sarja ja musiikki myös.



lauantai 30. joulukuuta 2017

Vuosi 2017





Vuosi 2017 vetelee viimeisiä henkosiaan. Helmet- haasteeni tältä vuodelta jäi 9 kohtaa vaille valmista. Alkuperäinen tavoitteeni oli lukea jokaiseen kohtaan eri kirjailijan teos ja blogata jokaisesta luetusta, mutta tästä jouduin nyt luopumaan hupenevan ajan puitteissa. Luetuissa on kyllä kirjoja, joihin haluan palata vielä ensi vuonna.
Olen myös kuitenkin ottanut listaani kirjoja, jotka olen jo täällä blogissa aiemmin siitä hylännyt. Sikäli harmi että esim. suomalainen klassikko kohtaan olisi kyllä kotihyllystä löytynyt vaikka mitä. Valinnat tein yleensä niin, että luin kiinnostavia kirjoja ja etsin niille sitten sopivan kohdan tai sitten etsin ihan tietoisesti haastekohtaan sopivia. Se tämän haasteen parhaita puolia onkin, vapaus käydä sitä läpi miten vain huvittaa. Kiitos tästä, kivaa taas oli.

Ihana uusi ja koukuttava haastelista vuodelle 2018 odottaa jo, mikäs sen parempaa!
Tavoitteeni ja haaveeni ovat samat ensi vuodelle ja niitä kohti mennään rennolla ja stressittömällä linjalla.
Tänä vuonna mukana on myös Musahaaste, jota ajattelin myöskin innolla seurailla.

Onnea kaikille uudelle vuodelle 2018, nautitaan lukemisesta!

Tässä Helmet- haasteeni 2017 :

1. Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
2. John Williams: Stoner
3. -
4. Rachel Brathen: Yoga Girl -Löydä tasapaino ja elä täyttä elämää
5. Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen
6. Zadie Smith: Valkoiset hampaat
7. Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin
8. Erkki Rahkola ja Carl-Fredrik Geust: Vaiettu Elisenvaaran pommitus
9. -
10. Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
11. -
12. Jesper Malmose: Vallan linnake
13. -
14. Jo Baker: Longbournin talossa
15. -
16. Jo Nesbø: Lepakkomies
17. Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
18. Niccolo Ammaniti: Taivaan ja maan välillä
19. Tiina Raevaara: Laukaisu
20. Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
21. Pekka Hyysalo: Fight Back
22. Maria Kuutti: Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja
23. Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista
24. Ari Räty: Syyskuun viimeinen
25. -
26. -
27. Salla Simukka: Punainen kuin veri
28. Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli
29. -
30. Maggie O`Farrell: Varoitus tukalasta helteestä
31. Johanna Valkama: Itämeren Auri
32. David Ebershoff: Tanskalainen tyttö
33. Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset
34. Winston Graham: Kapinallinen
35. Peter Høeg: Susanin vaikutus
36. Chris Heath: Iholla
37. Jill Mansell: Rumour has it
38. Caitlin Moran: Naisena olemisen taito
39. Timo Parvela: Maukka,Väykkä ja Karhu Murhinen
40. Albert Sanchez Pinól: Kylmä iho
41. Steven Rowley: Lily ja mustekala
42. Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme
43. -
44. Riitta Jalonen; Todistaja Brigitin talossa
45. Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöstä?
46. Liane Moriarty: Hyvä aviomies
47. Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
48. Mikko Kalajoki: Miesmuisti
49. Jukka Vieno: Ruttopuiston rakastavaiset
50.Tore Renberg: Huomenna nähdään

maanantai 27. marraskuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 38. Caitlin Moran: Naisena olemisen taito





Edellisessä postauksessa olen kirjoittanut hei syksy ja nyt ollaan sitten jo miltei hei joulussa.  Olisipa kiva jos olisi ehtinyt ja pystynyt enemmän sitä ja tätä ja tuota mutta kun ei. Nyt vähän jännittää miten käy haasteeni, ehtiikö uusi vuosi jo alkaa. Katsotaan :)

Caitlin Moranin kirjan Naisena olemisen taito (2013 suom. Sari Luhtanen, Schildts & Söderströms) nappasin kirjastosta ihan tuurilla. Kaipasin jotain ihan muuta kuin peruskaunoa. Luin takakannen tekstin: "Naisena oleminen ei ole koskaan ollut näin helppoa: on äänioikeus ja ehkäisyvälineet, eikä naisia ole poltettu noitaroviolla sitten vuoden 1727." Hemmetti mitäs tämä on, vaikuttaa kiinnostavalta, itselläni ei ole tästä hajuakaan. Okei, fyysiset ominaisuudet sen vahvistaa mutta miten sitä oikein tulisi olla, miksi tulisi olla ja kuka sen määrittelee millä perusteella ja mistä minä tiedän mitä haluan?!

Caitlin Moran on 1975 syntynyt brittiläinen televisiokasvo ja The Timesin tv-kriitikko ja kolumnisti. Alkuteos How To Be a Woman on ilmestynyt 2011. Itselleni ihan vieras tapaus ennen tätä.
Kyseessä ei ole mikään self help-opas "Ole itse oman elämäsi valo" tyyppisesti, niitä en kestä. 
Moran pohtii naiseksi kasvamista kertomalla omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan äärimmäisen suorasukaisesti ja säälimättömästi. En muista koskaan lukeneeni rehellisempää kuvausta menkkojen (kuukautisten, miksi ikinä niitä haluakaan kutsua) alkamisesta. Kuinka järisyttävän perseestä se kirjaimellisesti onkaan. Kaukana siitä on -ooh minusta tulee nainen- ylistys, kun tilalle valkenee totuus siitä kuinka vaikeaksi kaikki muuttuu.
Moran käy läpi armottomasti niin fyysisiä muutoksia, seksuaalisuuden heräämistä, ulkonäköpaineita ja kaikkea mitä sinun naisena odotetaan olevan. Miten paljon mm. pornoteollisuus on muovannut kuvaa siitä miltä naisten oletetaan näyttävän, miten pukeutuvan ja ajattelevan seksistä. Kysymys on lähinnä siitä miksi tähän on menty mukaan käytännössä ilman vastarintaa.

Pelkäsin aluksi kirjan olevan jonkinlainen feministisaarna. Minulle feminismi jo sanana nostaa näppyjä. Tottakai haluan ja arvostan sitä, että kohdellaan ihmisenä siitä huolimatta etten ole mies, olen itsenäinen äänioikeuteni kanssa eikä minua omista kukaan. Mutta kyllä nyt haluaisin nähdä näiden mahdollisuuksien kuuluvan kaikille ihan ihmisoikeuksien perusteella, en sen vuoksi, että olen nainen. En myöskään ole koskaan ymmärtänyt miesvihaista feminismiä, jossa ajoittain mies saa hengittää perjantaisin klo 23 jälkeen ja sitä että naisen pitäisi saada kaikki tarjottimella vaan naiseutensa perusteella. Työ pitäisi saada sen takia, että olet hyvä siinä tai voit kehittyä hyväksi, ei sillä perusteella, että vain joku kiintiö täyttyy. Oli työ sitten kotona lasten kanssa tai työpaikalla.

Osa miehistä on asenteidensa ja tekojensa vuoksi paskiaisia aivan kuten naisetkin huolimatta aatteista. Ja kyllä, synneistä pahin lausuttakoon ääneen, mielestäni edelleenkin on naisten ja miesten töitä. Osa töistä nyt vaan sattuu sopimaan jommalle kummalle paremmin ja en kertakaikkiaan ymmärrä miten sekin on nykyään niin järisyttävän paheksuttavaa. Ja ei, en tarkoita sitä etteikö nainen voisi olla huippu perinteisesti miesten työnä nähdyssä hommassa ja mies mahtava naisvoittoisessa työssä. Sehän on vain hienoa eikä kenenkään tarvitse tehdä siitä numeroa, kykyjen pitäisi ratkaista, ei jalkovälin. Roolit muuttuvat ja elävät kuitenkin koko työelämän muuttuessa.
Silti miellän itseni feministiksi ja siksi pidin suuresti kirjan ajatuksista. Moran sanoo feminismistä: "Se on vakaa usko siihen, että naisten pitää olla yhtä vapaita kuin miesten, olivatpa nämä miten hulluja, hölmöjä, harhaisia, huonosti pukeutuvia, ihraisia, kaljuuntuvia, laiskoja ja omahyväisiä tahansa." Jes, tätä juuri tarkoitan.

Epäkohdat eivät maailmasta valitettavasti lopu ja tämän näkökohta on tietysti puhtaasti länsimaalainen. Jätetään tässä kohtaa kommentoimatta mielipuolinen pahuus mitä tapahtuu mm. tyttöjen silpomisella ja lapsiavioliitoilla.
Mutta tämä kirja ei tosiaankaan ole mitään julistusta, vaan mahtavalla itseironialla ja sarkasmilla  höystettyjä humoristisesti kerrottuja teräviä huomioita. 
Moran päätyy kirjassaan 35-vuotiaaksi, joten osansa vuosien kuluessa saa myös naimisiinmenot, lapset ja vanheneminen. Helmet- lukuhaasteesta poiminkin kohdan 38. kirjassa mennään naimisiin mihin saan tämän sopivasti ujutettua.
En muista milloin olisin viimeksi nauranut ääneen lukiessani mutta viimeistään 3. luku: En keksi rinnoilleni nimeä! saa tyrskimään.

Ei kenties sovi heikkohermoisille ronskiutensa vuoksi, mutta kurkista edes.

Peace and Love