perjantai 23. maaliskuuta 2018

Helmet-lukuhaaste 2018 3. Diana Gabaldon: Muukalainen






Olen ihan täysin ja epäilyksettä hairahtunut ja kuumetta on kestänyt koko alkuvuoden. Matkantekijä- kuumetta, johon ei löydy lääkettä eikä kyllä halua myöskään parantua!

Matkantekijä- kirjasarjahan ei ole mikään uusi juttu. Ensimmäisen osan englanninkielinen alkuteos Outlander on ilmestynyt jo 1991.
Viime syksynä kirjamessuilla ostin pari sarjan osaa pokkareina ja ne unohtuivat erinäisiin kirjapinoihin mitä kodistani löytyy. Vuodenvaihteessa TV1:llä vilahti kirjasarjaan perustuvan sarjan jakso ja työmatkalla kirjakaupan hyllyssä komeili ykkösosan eli Muukalaisen pokkariversio. Tässähän nyt oli vihjettä kerrakseen -->lue nyt hyvä ihminen ne. Ruksi Helmet-lukuhaasteen kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan.

Diana Gabaldonin Muukalaiseen (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, GUMMERUS, yhdekäs painos 2015) ihastuin ekoilta sivuilta ja lopulta rakastuin.

Eletään vuotta 1945, toinen maailmansota on juuri päättynyt. Aviopari Claire ja Frank Randall ovat tahoillaan olleet molemmat rintamalla. Claire sairaanhoitajana ja Frank upseerina. Pitkät sotavuodet ovat pitäneet heitä erossa, mutta nyt kun rauha on viimein koittanut, on jälleen aika keskittyä yhteiseen elämään ja perheen perustamiseen.
He matkaavat lomalle Skotlannin Ylämaalle, josta Frankin esi-isien juuret löytyvät.
Frank tutkii esi-isiensä historiaa Clairen kuunnellessa puolella korvalla. He retkeilevät myös alueella sijaitsevalle Craigh na Dunin kukkulalle, jossa sijaitsee mystinen kivikehä. Kehällä huhutaan druidien pitävän palvontarituaaleja aurinkojuhlan päivinä. Paikka kiinnostaa Clairea lähinnä siellä kasvavien kukkien takia.
Kukkulan kivikehä tulee muuttamaan Randallien elämän. Etenkin Clairen, joka päätyy sen kautta keskelle 1700-luvun Ylämaan klaanisotia.

Jep, kuulostaa scifiltä. Mutta tarina on punottu niin nerokkaasti ja yksityiskohtaisesti, että sitä lähinnä alkaa toivomaan, että tälläisiä kivikehiä olisi olemassa.
1700-luvun Skotlannin klaanien elämäntavan ja ympäristön tarkka kuvailu imaisee täysillä mukaansa.
Pelkkä sota ja nummet eivät tietenkään riitä. Tarvitaan nuori, komea skottimies Jamie Frasier. Hän vaikuttaa voimakkaasti pakokauhuiseen Claireen. Claire ei kuitenkaan oman kohtalonsa kauhistuttamana ole mikään pelkkä uhri, vaan voimakastahtoinen ja pystyvä itsenäinen nainen. Muukalainen, sassenach, kylläkin. Onko takaisinpääseminen omaan aikaan sittenkään ainoa päämäärä ja vaihtoehto?
Muukalaisessa on sydäntä pakahduttavaa romantiikkaa, epätoivoa, surua ja väkivaltaa. Voimakkaita tunteita, jotka jäävät iholle eikä tarinaa haluaisi lopettaa. Ja nimenomaan etenevää kunnon koukuttavaa tarinankerrontaa eikä haaleaa ajelehtimista.
Historiallisten tapahtumien nivoutuminen hengästyttäviin juonen käänteisiin on kultaa lukeville silmilleni.
Tässä kirjassa tiivistyy jälleen se miksi rakastan lukemista ja kirjoja. Kun se saa vuoroin posket punottamaan tai itkemään tai hymyilemään ja uppoutumaan niin täysin, ettet haluaisi palata todellisuuteen ollenkaan.
Seuraavat osat odottavat postissa, joten saan jatkaa todellisuuspakoani vielä hetken.

Kaikille pakoilijoille ihanaa viikonloppua!

PS. Sanomattakin selvää, että tv-sarja Outlander on myös hyvä, jäätävän hyvä.
Spotifystä löytyy myös sarjan soundtrackit (Bear McCreary), joita tätäkin kirjoittaessa kuuntelin.






tiistai 23. tammikuuta 2018

Helmet-lukuhaaste 2018 1. Virpi Hämeen-Anttila: Villa Speranza





Nyt on viimein aikaa käynnistellä täällä blogissakin tämän vuotinen Helmet- lukuhaaste. Jos et ole kuullutkaan koko hommasta niin tämän linkin takaa löytyy faktaa mistä oikein on kyse --> Helmet-lukuhaaste.

Käynnistän haasteen kohdalla 1. Kirjassa muutetaan. Vähän kypsyttelin ajatusta kohtien läpikäymisestä järjestyksessä, mutta se taitaa olla kyllä liian kahlitsevaa. Valitsen luettavia kirjoja kuitenkin riippuen mielialasta, motivaatiosta ja kuun asennosta ;)

Silmiini osui haasteen yhteydessä toimivassa facebook-ryhmässä oleva keskustelu tämän kohdan tulkinnasta. Ajattelin aluksi sitä niin, että kirjasta pitäisi löytyä ihan konkreettinen muutto (tavarat autoon ja uuteen kotiin) mutta ryhmässä virinnyt ajatus siitä, että kysehän voi myös olla mm. henkisestä muutoksesta sai kääntymään tähän.
Valittu kirjani oli Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza (Otava 2017). Pidän kirjailijan kirjoista paljon ja lainasinkin tämän ensimmäisen kerran jo viime vuonna. Silloin ei vain tälle juuri sopivaa lukuhetkeä tuntunut löytyvän.

Romaanissa Silja on matkustanut ennalta määrittelemättömäksi ajaksi Italiaan päästäkseen irti surun sävyttämästä elämästään Suomessa. Silja etsii kauneutta ja onnellisuutta, joka hänen elämästään on kuollut ehkä lopullisesti. Häntä kiinnostaa maan moninaiset taideaarteet. Kiehtovat taideteokset, jotka ovat tuoneet hänelle lohtua nuorempana, vaikuttavatko ne samalla tavoin nyt? Hän on lomalla, mutta katselee kuitenkin ympärilleen toimittajankin silmin.
Silja kohtaa sattumalta suomalaisen oopperadiivan Eva Morettin, joka on jo vuosia elänyt maaseudulla suojaisessa  huvilassa, Villa Speranzassa.
Villa Speranza on paratiisi keskellä salaista puutarhaa. Se sulkee sisälleen mykistävää taidetta niin taulujen, esineiden, musiikin ja runouden muodossa.
Paratiisi ei olisi paratiisi ilman käärmeitä. Käärmeet ovat ihmisiä, joiden tarkoitusperät ja pyrkimykset huvilassa ovat hämäränpeitossa. Pelkkä yltiöpäinen kauneus ei riitä tuomaan onnea.

Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa mielestäni kauniisti. Hän on mahtava kuvailemaan luomiaan henkilöhahmoja, heidän persoonaansa, ajatuksiaan ja näkemyksiään. Heidän heikkoutensa ja vahvuutensa kaikkine virheineen ja täydellisyyksineen. Hän kuvailee musiikkia ja sen tuomia elämyksiä niin houkuttelevasti että musiikin voi melkein aistia (ja niin sen voi tehdäkin, koska kirjan lopusta löytyy lista mainittujen kappaleiden levytyksistä)
Italiassa kun ollaan on tietysti ruoka ja syöminen arvossaan, illalliset herättävät veden kielelle.

Ainekset on mitä mahtavimmat, mutta jään silti kaipaamaan jotain. Lisää syvyyttä Siljaanko, Eva Morettin ja hänen sisarensa välisen suhteen lähempää tarkastelua ja etenkin Morettin aviomiehen pääkopan avausta? Kiinnostavia juonen polkuja, jotka kuitenkin päättyvät hieman liian lyhyeen.
Romaani olisi saanut olla reilusti pidempi (nyt 267s.) niin tarina ei ehkä olisi tuntunut loppuvan kesken.

Suosittelen kuitenkin lukemaan, ihana puraisu ympäristöä, jonne mielelläni siirtäisin itseni vaikka heti!

Kaunista pakkaspäivää ja lämmittäviä lukuhetkiä!

PS. Tänä vuonna mukana on myös Helmet-musahaaste, joka tälläiselle musiikkia sen paremmin ymmärtämättömälle on huippu idea. Kuuntelen mielelläni kaikenlaista, mutta en ymmärrä mitään musiikin teoriasta yms. Odotan innolla uusia kuunteluelämyksiä. Musahaasteen löydät täältä.

Musahaaste käyntiin kohdalla 30. Levy/kappale, joka sisältää kirjallisuusviitteen.
Ramin Djawadi: Game of thrones: music from the HBO series season 7.
Valinta on tehty hivenen kauempaa hakien, mutta näkisin ihan riittävän viittauksen löytyvän George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu-fantasiakirjasarjaan, johon tv-sarja perustuu.
Mahtava sarja ja musiikki myös.



lauantai 30. joulukuuta 2017

Vuosi 2017





Vuosi 2017 vetelee viimeisiä henkosiaan. Helmet- haasteeni tältä vuodelta jäi 9 kohtaa vaille valmista. Alkuperäinen tavoitteeni oli lukea jokaiseen kohtaan eri kirjailijan teos ja blogata jokaisesta luetusta, mutta tästä jouduin nyt luopumaan hupenevan ajan puitteissa. Luetuissa on kyllä kirjoja, joihin haluan palata vielä ensi vuonna.
Olen myös kuitenkin ottanut listaani kirjoja, jotka olen jo täällä blogissa aiemmin siitä hylännyt. Sikäli harmi että esim. suomalainen klassikko kohtaan olisi kyllä kotihyllystä löytynyt vaikka mitä. Valinnat tein yleensä niin, että luin kiinnostavia kirjoja ja etsin niille sitten sopivan kohdan tai sitten etsin ihan tietoisesti haastekohtaan sopivia. Se tämän haasteen parhaita puolia onkin, vapaus käydä sitä läpi miten vain huvittaa. Kiitos tästä, kivaa taas oli.

Ihana uusi ja koukuttava haastelista vuodelle 2018 odottaa jo, mikäs sen parempaa!
Tavoitteeni ja haaveeni ovat samat ensi vuodelle ja niitä kohti mennään rennolla ja stressittömällä linjalla.
Tänä vuonna mukana on myös Musahaaste, jota ajattelin myöskin innolla seurailla.

Onnea kaikille uudelle vuodelle 2018, nautitaan lukemisesta!

Tässä Helmet- haasteeni 2017 :

1. Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
2. John Williams: Stoner
3. -
4. Rachel Brathen: Yoga Girl -Löydä tasapaino ja elä täyttä elämää
5. Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen
6. Zadie Smith: Valkoiset hampaat
7. Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin
8. Erkki Rahkola ja Carl-Fredrik Geust: Vaiettu Elisenvaaran pommitus
9. -
10. Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
11. -
12. Jesper Malmose: Vallan linnake
13. -
14. Jo Baker: Longbournin talossa
15. -
16. Jo Nesbø: Lepakkomies
17. Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
18. Niccolo Ammaniti: Taivaan ja maan välillä
19. Tiina Raevaara: Laukaisu
20. Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
21. Pekka Hyysalo: Fight Back
22. Maria Kuutti: Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja
23. Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista
24. Ari Räty: Syyskuun viimeinen
25. -
26. -
27. Salla Simukka: Punainen kuin veri
28. Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli
29. -
30. Maggie O`Farrell: Varoitus tukalasta helteestä
31. Johanna Valkama: Itämeren Auri
32. David Ebershoff: Tanskalainen tyttö
33. Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset
34. Winston Graham: Kapinallinen
35. Peter Høeg: Susanin vaikutus
36. Chris Heath: Iholla
37. Jill Mansell: Rumour has it
38. Caitlin Moran: Naisena olemisen taito
39. Timo Parvela: Maukka,Väykkä ja Karhu Murhinen
40. Albert Sanchez Pinól: Kylmä iho
41. Steven Rowley: Lily ja mustekala
42. Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme
43. -
44. Riitta Jalonen; Todistaja Brigitin talossa
45. Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöstä?
46. Liane Moriarty: Hyvä aviomies
47. Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
48. Mikko Kalajoki: Miesmuisti
49. Jukka Vieno: Ruttopuiston rakastavaiset
50.Tore Renberg: Huomenna nähdään

maanantai 27. marraskuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 38. Caitlin Moran: Naisena olemisen taito





Edellisessä postauksessa olen kirjoittanut hei syksy ja nyt ollaan sitten jo miltei hei joulussa.  Olisipa kiva jos olisi ehtinyt ja pystynyt enemmän sitä ja tätä ja tuota mutta kun ei. Nyt vähän jännittää miten käy haasteeni, ehtiikö uusi vuosi jo alkaa. Katsotaan :)

Caitlin Moranin kirjan Naisena olemisen taito (2013 suom. Sari Luhtanen, Schildts & Söderströms) nappasin kirjastosta ihan tuurilla. Kaipasin jotain ihan muuta kuin peruskaunoa. Luin takakannen tekstin: "Naisena oleminen ei ole koskaan ollut näin helppoa: on äänioikeus ja ehkäisyvälineet, eikä naisia ole poltettu noitaroviolla sitten vuoden 1727." Hemmetti mitäs tämä on, vaikuttaa kiinnostavalta, itselläni ei ole tästä hajuakaan. Okei, fyysiset ominaisuudet sen vahvistaa mutta miten sitä oikein tulisi olla, miksi tulisi olla ja kuka sen määrittelee millä perusteella ja mistä minä tiedän mitä haluan?!

Caitlin Moran on 1975 syntynyt brittiläinen televisiokasvo ja The Timesin tv-kriitikko ja kolumnisti. Alkuteos How To Be a Woman on ilmestynyt 2011. Itselleni ihan vieras tapaus ennen tätä.
Kyseessä ei ole mikään self help-opas "Ole itse oman elämäsi valo" tyyppisesti, niitä en kestä. 
Moran pohtii naiseksi kasvamista kertomalla omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan äärimmäisen suorasukaisesti ja säälimättömästi. En muista koskaan lukeneeni rehellisempää kuvausta menkkojen (kuukautisten, miksi ikinä niitä haluakaan kutsua) alkamisesta. Kuinka järisyttävän perseestä se kirjaimellisesti onkaan. Kaukana siitä on -ooh minusta tulee nainen- ylistys, kun tilalle valkenee totuus siitä kuinka vaikeaksi kaikki muuttuu.
Moran käy läpi armottomasti niin fyysisiä muutoksia, seksuaalisuuden heräämistä, ulkonäköpaineita ja kaikkea mitä sinun naisena odotetaan olevan. Miten paljon mm. pornoteollisuus on muovannut kuvaa siitä miltä naisten oletetaan näyttävän, miten pukeutuvan ja ajattelevan seksistä. Kysymys on lähinnä siitä miksi tähän on menty mukaan käytännössä ilman vastarintaa.

Pelkäsin aluksi kirjan olevan jonkinlainen feministisaarna. Minulle feminismi jo sanana nostaa näppyjä. Tottakai haluan ja arvostan sitä, että kohdellaan ihmisenä siitä huolimatta etten ole mies, olen itsenäinen äänioikeuteni kanssa eikä minua omista kukaan. Mutta kyllä nyt haluaisin nähdä näiden mahdollisuuksien kuuluvan kaikille ihan ihmisoikeuksien perusteella, en sen vuoksi, että olen nainen. En myöskään ole koskaan ymmärtänyt miesvihaista feminismiä, jossa ajoittain mies saa hengittää perjantaisin klo 23 jälkeen ja sitä että naisen pitäisi saada kaikki tarjottimella vaan naiseutensa perusteella. Työ pitäisi saada sen takia, että olet hyvä siinä tai voit kehittyä hyväksi, ei sillä perusteella, että vain joku kiintiö täyttyy. Oli työ sitten kotona lasten kanssa tai työpaikalla.

Osa miehistä on asenteidensa ja tekojensa vuoksi paskiaisia aivan kuten naisetkin huolimatta aatteista. Ja kyllä, synneistä pahin lausuttakoon ääneen, mielestäni edelleenkin on naisten ja miesten töitä. Osa töistä nyt vaan sattuu sopimaan jommalle kummalle paremmin ja en kertakaikkiaan ymmärrä miten sekin on nykyään niin järisyttävän paheksuttavaa. Ja ei, en tarkoita sitä etteikö nainen voisi olla huippu perinteisesti miesten työnä nähdyssä hommassa ja mies mahtava naisvoittoisessa työssä. Sehän on vain hienoa eikä kenenkään tarvitse tehdä siitä numeroa, kykyjen pitäisi ratkaista, ei jalkovälin. Roolit muuttuvat ja elävät kuitenkin koko työelämän muuttuessa.
Silti miellän itseni feministiksi ja siksi pidin suuresti kirjan ajatuksista. Moran sanoo feminismistä: "Se on vakaa usko siihen, että naisten pitää olla yhtä vapaita kuin miesten, olivatpa nämä miten hulluja, hölmöjä, harhaisia, huonosti pukeutuvia, ihraisia, kaljuuntuvia, laiskoja ja omahyväisiä tahansa." Jes, tätä juuri tarkoitan.

Epäkohdat eivät maailmasta valitettavasti lopu ja tämän näkökohta on tietysti puhtaasti länsimaalainen. Jätetään tässä kohtaa kommentoimatta mielipuolinen pahuus mitä tapahtuu mm. tyttöjen silpomisella ja lapsiavioliitoilla.
Mutta tämä kirja ei tosiaankaan ole mitään julistusta, vaan mahtavalla itseironialla ja sarkasmilla  höystettyjä humoristisesti kerrottuja teräviä huomioita. 
Moran päätyy kirjassaan 35-vuotiaaksi, joten osansa vuosien kuluessa saa myös naimisiinmenot, lapset ja vanheneminen. Helmet- lukuhaasteesta poiminkin kohdan 38. kirjassa mennään naimisiin mihin saan tämän sopivasti ujutettua.
En muista milloin olisin viimeksi nauranut ääneen lukiessani mutta viimeistään 3. luku: En keksi rinnoilleni nimeä! saa tyrskimään.

Ei kenties sovi heikkohermoisille ronskiutensa vuoksi, mutta kurkista edes.

Peace and Love


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hei syksy!







Aika herättää blogi horroksesta ja kylläpä olen ikävöinytkin tätä. Lähes koko tämä vuosi on ollut henkisesti sellainen koettelemus vaikeiden päätösten myötä, että tämäkin on tuntunut ihan ylivoimaiselta. Mieli on ollut kuin tyhjä muuri, johon ei tartu mikään eikä siellä synny mitään uutta. Hivenen pelottavakin kokemus.
Lukemani kirjat ovat pyyhkiytyneet mielestäni lähes samantien, kuten kaikki muutkin asiat.
Pyrkimyksenä on olla taas 100%:sti minä, mitä se tänä päivänä sitten ikinä onkaan.
Lukemisesta ja kirjoista saan kuitenkin edelleen niin paljon hyvää ja ihanaa, että niistä en luovu niin kauan kuin henki pihisee.
Ei enempiä avautumisia, vaan käynnistetään syksy hyvällä kirjalla.

Helmikuussa löysin Johanna Valkaman Itämeren Aurin, josta pidin aikas paljon (kirjoituksen löydät täältä) ja silloin toivoinkin sarjalle jatkoa ja sitähän onneksi tuli.
Linnavuoren Tuuli (Otava 2017) on toinen osa, jonka luin ensimmäisen kerran kesän alussa ja nyt ihan hiljattain uudestaan.
Edelleen eletään Hakoisten Linnavuoren maisemisssa rautakauden aikaan ja nyt parantaja Auri on asettunut sinne puolisonsa kanssa. Lapsiakin on saatu ja heistä vanhimmat, Tuuli ja Unti, koettelevat jo omien siipiensä lentoa.

Auri toivoisi tietysti tyttärestään jatkajaa parantajan työlleen ja muutenkin apua kodinhoidossa.
Tuuli on kuitenkin enemmän isänsä Haakonin kaltainen viikinkiluonne, sotaisa ja villi. Hän ei tunne minkäänmoista kutsumusta parantajaksi.
Hämettä uhkaa Karjalan suunnasta tulevat valloittajat ja sodan uhka on lähempänä kuin koskaan. Haakon on lähetetty johtamaan Hämeen isoimman linnoituksen Rapolan rakentamista, jonka lyömättömyys on koko puolustuksen ydin.
Tuulin veli Unti lähetetään viemään sanaa Rapolaan lisääntyvistä hyökkäyksistä Hämeen ympärillä ja matkaan lähtee myös komea noita Arijoutsi ja Hämeen kuninkaan Antero Kaukomielen poika Tommo.
Tuuli näkee tässä retkessä tilaisuutensa koittaneen. Tilaisuuden päästä itse vaikuttamaan kodin ja itsensä puolustamiseen. Hän ei halua alistua hennoksi neidoksi, joka on riippuvainen miesten suojelusta. Tuuli karkaa mukaan, vaikka pelkää kuollakseen isänsä reaktiota soturihaaveisiin.

Tässä toisessa osassa oli myös edeltäjänsä tavoin luonnon mystiikkaa ja mielenkiintoista kerrontaa ajasta, jolloin luonto hallitsi ihmistä eikä päinvastoin. Ihailen suuresti kirjailijan taustatyön tuloksia, historiallisten paikkojen tuntemusta ja niiden uskottavaa sijoittumista itse tarinaan. Teksti on kauniin monimuotoista ja siitä huokuu luonnon ja esi-isien juurien vahva läsnäolo. Havupuiden huminan ja muhevan metsän tuoksun voi melkein aistia sivuilta.
Olisipa aikakone, jolla matkustaa rautakauden Hämeeseen ja nähdä se kaikki.
Metsästämisen ja taisteluiden sekaan mahtuu tietysti myös ihastumista, mustasukkaisuutta ja vankkaa ylpeyttä.
Itämeren Aurin jälkeen innostuin viikinkihistoriasta, tosin lähinnä fiktiivisestä sellaisesta, ja ahmin tv-sarja Vikingsinkin kaikki kaudet. Hämeessä ja muinaisessa Suomessa eivät käsittääkseni viikingit ole eläneet eikä heistä näissäkään kirjoissa sen kummemmin kerrota, mutta kiinnostus heihin heräsi kyllä näiden myötä. Erityisesti myös siihen miten Hämeen korvellakin on kiehtova menneisyys ja historia.

Vaikka Linnavuoren Tuuli itsenäinen osa onkin, en silti lukisi sitä ilman ensimmäistä osaa. Mielestäni ensimmäinen osa luo pohjan kaikelle ja tämä toinen on se luonnollinen seuraava kerros. Jos jotain kaipasin, niin ehkäpä olisi ollut kiva lukea Aurin ja Haakonin yhteiselon alkuvuosista, se tuskin on ollut pelkkää ruusuilla tanssimista.

Heittäytyminen toiseen aikaan, elämään ja erilaiseen tulevaisuuteen, täydellinen pakomatka arjesta!

Kuulaita syyspäiviä odotellen!







sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 12. Jesper Malmose: Vallan linnake






Heinäkuun toista päivää jo eletään eikä helteitä vieläkään näy. Onneksi raekuuroja ei nyt sentä hetkeen ole tullut, mutta aika nihkeästi tuntuu tuo lämpömittari kipuavan edes kahteenkymmeneen asteeseen.
Kesäloman aika ei itselläni vielä ole, mutta mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman usein ulos kirjan kanssa. Riippumattoon vaikka pipo päässä, jos ei muuten tarkene.
Haastekirjoja ja sivupolkuja on luettuna taas jo vino pino ja yritän tässä heinäkuun inspiraation iskiessä purkaa niitä pois.

Jo keväällä luin Jesper Malmosen kirjan Vallan linnake (Into 2014, suom. Päivi Kivelä). Romaani perustuu Adam Pricen käsikirjoittamaan tv-sarjaan Vallan linnake (Borgen) ja sen ensimmäiseen tuotantokauteen. Tanskalaisen sarjan tuotanto alkoi 2010 (3.tuotantokautta) ja sitä on esitetty myös Suomessa. Se on ollut huippusuosittu kotimaassaan ja siitä on pidetty myös kansainvälisesti.
Tykkäsin myös sarjasta kovasti, hyvä käsikirjoitus ja kiinnostavat taitavat näyttelijät. Etenkin pääosaa esittävä Birgitte Nyborgia näyttelevä Sidse Babett Knudsen on rautaisen hyvä.
Tämä saikin kiinnostumaan myös itse tästä kirjasta, vaikka yleensä vähän epäilyttävät tv-sarjaan pohjautuvat kirjat. Samalla tästä sai kivasti haasteen kohdan 12. Politiikasta tai politiikosta kertova kirja.

Pääpointtihan on siis se, että tapahtumat keskittyvät Tanskan parlamenttitalo-Borgeniin. Vaaleissa pienehkö Maltilliset-puolue saa yllätysvoiton ja onkin yhtäkkiä historiallisessa tilanteessa sillanrakentajana vasemmiston ja oikeiston välillä.
Vaihtelevien ja yllättävien käänteiden jälkeen vastoin kaikkia odotuksia Maltillisten johtajasta Birgitte Nyborgista tulee Tanskan ensimmäinen naispääministeri.
Itse käsikirjoitus on mielestäni mielettömän hyvin kehitelty kokonaisuus politiikasta, poliitikoista ja vallanhimosta. Vallan jakautuminen pienen porukan kesken ja sen sumeilematon käyttö, mukaan lukien median rooli, on koukuttavaa.
Kirjan ja sarjan vahvuuksia on juuri tämä useammasta roolista ja näkökulmasta tarkastelu. On poliitikot Borgenissa, uutistoimisto ja sen toimittajat sekä henkilöiden yksityiselämä. Voiko olla mitään yksityiselämää, jos olet maasi käytettävissä 24/7?. Myös naisnäkökulma on kiinnostavaa, kuinka vielä 2010-luvullakin peliä pyörittävät miehet.

Itse tv-sarja pesee mennen tullen tämän Malmosen kirjan. Kirja valottaa kyllä hieman enemmän tietysti yksityiskohtia ja taustoja, mutta se on tekstin osalta paikoin hieman kökköä. Kuten "Sitten hän istui." -tyylisesti. Mutta sanoisin, että ihan kelpo lisä tv-sarjaan.
Kaikkinensa viihdyttävää ja kiinnostavaa fiktiivistä (joskin kovin osuvan todentuntuista verrattuna myös Suomen tapahtumiin) tekstiä politiikasta.

Aurinkoista heinäkuun alkua!


torstai 22. kesäkuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 42. Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme





Riina Paasosen Kaikki minkä menetimme (Minerva 2017) valitsen kohtaan 42. Esikoisteos. Se on yksi tänä vuonna ilmestyneistä esikoiskirjoista.
Tämä olikin aika kiehtovan outo tapaus. Kaikki henkilöhahmot romaanissa herätti eriasteista vastenmielisyyttä ja en pitänyt heistä yhdestäkään. En heidän luonteestaan, tavoistaan tai olemuksestaan. Itselleni tämä on kuitenkin suht harvinaista, yleensä aina löytyy joku josta pitää. Tämä ei ole tässä kohtaa negatiivinen asia, vaan koukutti kirjaan entistä enemmän. Mitä näille raivostuttaville ihmisille tapahtuu?!

Johannes elää tavallista elämää tamperelaisessa rintamamiestalossa vaimonsa ja kahden jo lähes aikuisen lapsensa kanssa. Tulee yö, jolloin hän palaa pitkän ajon jälkeen töistä ja tien laidassa valokeilaan osuu supikoirapariskunta. Hän ei ehdi väistää ja ajaa toisen kuoliaaksi. 

Tapahtuma nyrjäyttää Johanneksen sijoiltaan. Henkiin jääneen eläimen huuto kaikuu hänen korvissaan yhä edelleen ja hänet valtaa selittämätön häpeä ja syyllisyys. On palattava takaisin, jotta kuollut eläin saisi asiallisen haudan ja Johannes itselleen mielenrauhan.

Kukaan perheestä ei ymmärrä Johanneksen ajatuksia ja katumusta. Itse asiassa kukaan heistä ei ole enää pitkään aikaan ollut kiinnostunut mistään hänen ajatuksistaan tai olemassaolostaan ylipäänsä.
Vaimo on pettynyt ja kyllästynyt hänen tylsyyteensä eikä näe miehestään olevan enää mihinkään.
Vaimo ei myöskään voi sietää Johanneksen äitiä, jolla on poikaansa kuristavan tiukka ote.
Perheen poika Arvi ei pysty ahdistukseltaan poistumaan kotoa ja tuntee isäänsä kohtaan lähinnä inhoa. Tytär Aura kokee itsensä näkymättömäksi vanhempiensa silmissä eikä ymmärrä isäänsä.
He ovat perhe, jossa rakkaus on paennut rintamamiestalon natiseviin nurkkiin ja he ovat vieraantuneet muukalaisiksi toisilleen. Talo yhdistää ja toisaalta myös vangitsee heidät.

Supikoiran puoliso ilmestyy pihapiiriin ja Johannes huomaa omistautuvansa sen hoivaamiselle. 
Uusi aamu koittaa ja vaimo häviää Johanneksen pelikaverin matkaan.
Talolle ja sen suojaisaan puutarhaan syntyy oma Twin Peaks- maailma, jossa tunteet ja rajat menettävät merkityksensä.

Teksti maistuu toteutumattomille haaveille, sanomatta jääneille sanoille ja yksinäisyydelle.
Elävästi ja mieleenpainuvasti punottu romaani.

Suosittelen hämyiseen kesäiltaan.

Kaunista juhannusta kaikille, raekuurojen ja muiden juhannussään oikkujen aikana on hyvä hetki tarttua kirjaan!