maanantai 10. huhtikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 14. Jo Baker: Longbournin talossa




Tämä kirja oli helppo valinta kohtaan 14. valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella. Lainaan tässä pätkän takakannesta:
" Longbournissa, Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon talossa, on myös palvelusväki, jonka elämästä Bennetin hienot neidit eivät tiedä mitään: se on köyhyyden, kovan työn, rakkauden ja kiihkeiden haaveiden maailma."
Ylpeys ja ennakkoluulo mainittu, joten mukaanhan kirja kirjastosta lähti. Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi klassikkosuosikeistani ja onkin mielenkiintoista lukea siitä ympäristöstä toisesta näkökulmasta, palvelusväen silmin.

Jo Baker on Lancasterissa, Englannissa asuva kirjailija (s. 1973). Longbournin talossa on ilmestynyt Helene Bützowin suomentamana ja Tammen kustantamana 2014. Alkuteos Longbourn on ilmestynyt vuotta aikaisemmin.

Romaani tosiaan nostaa esiin palvelusväen, jolla ei ole aikaa miettiä mitä tekisi, jotta aikansa saisi kulumaan.
Palvelustyttö Sarahin päivä alkaa aikaisin aamulla tulien sytyttämisellä uuneihin, alusastioiden tyhjennyksellä ja jatkuu pyykkäämisellä, vaatehuollolla, siivoamisella, aterioiden valmistuksella ja kaikella mitä rouva Hill, palveusväen emäntä, määrää hänet tekemään.
Seuraavan kerran hän lepää illalla kaatuen rättiväsyneenä sänkyyn. Sarah on kuitenkin kiitollinen osastaan. Hänet on pienenä nälkiintyneenä orpotyttönä otettu taloon Hillin siipien suojaan ja hän on saanut mahdollisuuden tulevaisuuteen. Tulevaisuus on tietysti täynnä kovaa työtä, varsinkin talossa, jossa palvelusväkeä ei ole kuin Hillin jo vanhaksi käyvä pariskunta ja toinen häntä nuorempi palvelustyttö. Sota vaatii miesväkeä rintamalle ja töitä tehdään riippumatta sukupuolesta tai iästä.

Isäntäperhe kohtelee kyllä palvelijoitaan hyvin, mutta he ovat tietenkin vain palvelijoita, välttämättömyys, mutta ei mitään muuta.
Työtä on jäätävän paljon ja luonnollisesti nykyajan mukavuuksista pesukoneineen ja keskuslämmityksineen ei ole vielä tietoakaan. Vapaa-aikaa ei ole juuri nimeksikään.
Jotta kertomus ei olisi pelkkää työtä ja talon neitien pynttäystä tanssiaisiin, palkataan taloon etäinen ja hiljainen nuori miespalvelija. Se saa Sarahin miettimään elämäänsä. Onko jossain mahdollisuus elää vain itselle, ilman loputonta työtä ja hallita omaa elämäänsä? Mitä elämä kaupungissa voisi olla ja voisiko hän joskus tuntea rakkautta. Taustat ovat kaikilla enemmän ja vähemmän rikkonaisia ja menneisyys uhkaa tuhota myös haaveet paremmasta tulevaisuudesta.

Jo Baker kirjoittaa elävästi ja mielenkiintoisesti palvelijoiden raadannasta ja toisaalta yleensäkin kiinnostavaa ajankuvaa. Kaikki luokkayhteiskunnan käyttäytymiskoodit, tavat ja mitä velvollisuuksia ja etuoikeuksia asema asettaa. Luokasta riippumatta maineen ja kunnian menetys sulkee kaikki ovet. Tänä päivänä ei hyvällä ja kunniallisella maineella ole mitään merkitystä, päinvastoin vastakohta on tie valtionpäämieheksi.

Väittäisin toimivan Downton Abbeyn ja pukudraaman ystäville.
Viihdyttävä sopivalla rosoisuudella, epätoivolla ja rakkaudella maustettuna.

Pääsiäinenkin on ihan ovella, hyvää aikaa lukea herkuttelun lomassa! Mitä löytyy teidän pääsiäisen lukulistalta?
Itse arvuuttelen vielä lukisinko Peter Høegin Susanin vaikutusta vaiko jotain ihan muuta?!

Keväistä viikon alkua kaikille!

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 7. Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin



Hei Huhtikuu!

Edellisestä kirjoituksesta onkin jo tasan kuukausi, auts! Podin mahtavaa kevätflunssaa melkein koko maaliskuun eikä lukemisesta tahtonut tulla oikein mitään. Samalla jumitin melkein koko kuukauden viime tekstissäkin mainitsemani Zadie Smithin kanssa. Se oli kaikkinensa nyt niin kuluttava kokemus etten taida edes kirjoittaa koko kirjasta mitään. Mutta nyt on viimein talviloman ensimmäinen päivä ja on aikaa uppoutua kirjoihin uusilla voimilla, mahtavaa!

Dekkareita jaksan mainostaa hyväksi lääkkeeksi lukujumeihin ja näin kävi nytkin. Sain lainaan Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin (Otava 2016, suomennos Päivi Kivelä). Samuel Bjørk (s.1969) on, kappas taas, norjalainen kirjailijatapaus. Oikealta nimeltään hän on Frode Sander Øien ja hän on kirjoittanut näytelmiä sekä musiikissa vaikuttanut julkaisemalla kuusi albumia. Nyt sitten vielä kaksi romaania, joista tämä lukemani on ensimmäinen. Kirjathan myyvät tietysti kuin häkä, mitä muuta voisikaan odottaa pohjoismaiselta dekkarilta?! Helmet-lukuhaasteessa olikin vielä avoinna kohta 7. salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, joten saadaan haastettakin mukavasti eteenpäin.

Mutta siis tämähän oli mielestäni oikeinkin toimiva ja vetävä dekkari.
Jälleen toiminnan ytimessä on jo vanhempi arvostettu, joskaan ei enää niin terässä oleva, tosikko poliisimies Holger Munch sekä hänen parinsa yliluonnollisen lahjakas Mia Krüger.
Tämä asetelmahan on jo niin nähty mm. Kristina Olhssonin ja Jussi Adler-Olsenin kirjoissa, mutta kuitenkin tässä on jotain uutuuden viehätystä. Munchilla ja Krügerilla on omat tragediansa, jotka vaikuttavat heidän persoonaansa ja työskentelyynsä poliisissa.

Työt alkaa metsästä löytyneestä pikkutytön ruumiista, joka on puettu nukenvaatteisiin. Hänen kaulassaan on lappu "Minä matkustan yksin" eikä hän jää ainoaksi matkalaiseksi.
Juoni on rakennettu koukuttavasti ja vastaan tulee niin perheväkivaltaa kuin ikuista elämää malttamattomina odottavia lahkolaisia. Syyllisen kirjailija onnistuu pitämään piilossa viime metreille asti ja tapahtumat sekä tutkinta tuntuvat todentuntuisilta. Parempi kuitenkin taas olla sanomatta enempiä etten paljasta liikaa.
Romaani ei niinkään ole pelottava, vaan jännittävän kiinnostava perusdekkari. Kauhua löytyy tietysti kammottavista rikoksista ja ihmisten julmuudesta, mutta ei tässä ole esim. Keplerin niskakarvat nostattavaa säikyttelyä.
Munchista ja Krügerista on nyt idut itämässä, joten mielenkiintoista nähdä mitä heistä tulevaisuudessa kasvaa. Hyvät pohjat on ainakin saatettu alulle.

Toimii mutkattoman perinteisen dekkarin ystäville.

PS. Flunssan jälkimainingeissa luin Jo Bakerin Longbournin talossa sekä David Ebershoffin Tanskalaisen tytön. Tykkäsin molemmista ja yritänkin niistä tuoreeltaan kirjoitella tässä lomani aikana.

Voimia uuteen viikkoon!


lauantai 4. maaliskuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 2. John Williams: Stoner





Jälleen olisi uusi kuukausi edessä. Se näyttää alkavan säiden puolesta aika harmaissa ja sumuisissa tunnelmissa, mutta ei vaivuta synkkyyteen!  Maaliskuu kyllä tekee jo pienen lupauksen lähestyvästä keväästä toivottavasti aurinkoisine päivineen.
Tällä hetkellä luen hyllynlämmittäjä haasteen (12 kirjaa omasta hyllystä, 12 kuukautta aikaa lukea) inspiroimana Zadie Smithin esikoista Valkoiset hampaat. Kirja katkaisi alkuvuoden lukuvireen, olen sen kanssa totaalisessa lukujumissa. Teksti on kyllä hyvää, mutta nyt vaan jumii.

Mutta viime kuussa lukemani John Williamsin Stoner ei juminut. Stonerin englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 1965 ja tämä lukemani uusi suomennettu painos 2015 (Bazar kustannus). Suomennos on Ilkka Rekiaron käsialaa. Kirjaa on hehkutettu monella foorumilla uuden tulemisen myötä vuodesta 2006. Silloin en ehtinyt mukaan junaan, joten korjataan tilanne nyt ja se saakin paikan Helmet-lukuhaasteen kohdasta 2: Kirjablogissa kehuttu kirja.
Kehuksi se menee tämäkin postaus.
William Stoner elää lapsuutensa Yhdysvalloissa Keskilännen maaseudulla kotitilalla, jossa elanto on saatavissa vain raskaalla työllä. Köyhät vanhemmat lähettävät hänet kuitenkin opiskelemaan maataloutta, jotta hän mahdollisesti oppisi uusia viljelytapoja köyhtyneen maan elvyttämiseen ja luonnollisesti jatkaisi valmistuttuaan tilan hoitoa.
Opiskelu vie Stonerin mennessään, maatalous saa väistyä ja kirjat ja kirjallisuustiede tempaavat hänet mukaansa.
Yliopistosta muodostuu Stonerin turvapaikka ja hän sulautuu osaksi sen omaa maailmaa ja samalla sulkee itsensä muun maailman ulkopuolelle. Hänellä on muutama ystävä, mutta käytännössä hän elää kuin erakko.
Maailmansota riehuu maailmalla ja sen seuraukset vaikuttavat ja muuttavat  myös Stonerin suojaista yliopistoelämää.
Stoner elää kuin lasikengät jalassaan. Hauraassa omassa kuplassaan omistautuen työlleen ja hyvin omalaatuiselle vaimolleen. Hän on huomaamattaan luonut itselleen lasihäkin, jossa hän liikkuu varoen omaa varjoaankin. Työhuone on hänen koko maailmansa.

Williams kirjoittaa hyvin vähäeleisesti ja jopa ankeasti tavallisen miehen elämästä, jonka onni on ohutta kuin hämäkinseitti. Hän on yksinäinen linnake, jolle vain kirjat tuovat lohtua ja niille hän omistautuu kokonaan. Hän alistuu kohtaloonsa eikä oikeastaan taistele vastaan. Vuodet kuluvat eikä hän odota elämältä enää juuri mitään.
Kirja saa miettimään miten surullinen ja hukkaan heitetty elämä hänellä onkaan! Siinä ei tapahdu varsinaisesti paljonkaan, mutta pienin sanoin ja tunnelmin saadaan kuvattua lohduttomuus ja kuinka elämä vain lopulta nopeasti valuu läpi sormien. Ajankuva on mielenkiintoista. Tänä päivänä onnellisuus tuntuu olevan jotain mitä on pakonomaisesti tunnettava kaikesta mitä teet.
Stonerin maailmassa se ei tule kysymykseen, hän on onneton ja nujerrettu, mutta ei oikeastaan ajattele sitä. Hän kokee surua, mutta ajattelee sen olevan hänen elämänsä osa eikä ajattele sen muuttamista. Häntä kohdellaan väärin ja lähes pahoinpidellään henkisesti, mutta silti hän ei jätä elämäänsä ja aloita jossain muualla alusta. Miksei, se on hämmentävää. Se ei kyseisenä aikana ole varmasti ollut helppoa, josko mahdollista ollenkaan, mutta silti mitä elämän tuhlausta. Herättää ristiriitaisia ajatuksia eikä tosiaan ole mikään iloisuuden ylistys.
Jää kaihertamaan mieleen hyvänä lukukokemuksena.

Sitten takaisin Valkoisten hampaiden pariin vai ottaisiko kuitenkin jonkun koukuttavan välipalan tähän väliin?

Rentouttavaa viikonloppua!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 31. Johanna Valkama: Itämeren Auri





Kirjaston hyllyllä oli niin houkuttelevan kannen omaava kirja etten voinut vastustaa. Helmet-haasteestahan löytyisi kohta myös kauniiseen kanteen, mutta jätetään se vielä hautumaan.
Haastekohta 31. Fantasiakirja tuntui kuitenkin osuvammalta. Kirja on Johanna Valkaman Itämeren Auri (Otava 2016). Romaani on Valkaman (s.1982) esikoisromaani.

Auri on Hämeen sydämessä asuva nuori nainen, jonka pyrkimys on tulla Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi. Eletään rautakauden Pohjolassa syvällä jykevien kuusten suojassa samalla kun Itämeren aalloilla viikingit ryöstelevät ja käyvät taistoa maiden herruudesta.
Jos Auri haluaa parantajaksi on hänen annettava itsensä kokonaan metsän valtiaalle Tapiolle ja hänen on toimittava työssään metsän henkien ja jumalten tahdon mukaan.
Se edellyttää, että Auri luopuu perinteisestä naisen roolista. Suuri parantaja ei voi olla vaimo ja äiti. Parantajan on omistauduttava täysin työlleen ja vain silloin hän saa kaikkein voimakkaimmat lahjat ja kyvyt metsän jumalilta.
Aurin tielle osuu yllättäen haavoittunut tuntematon ratsuineen, joka herättää hänessä tunteita, joiden olemassaoloa hän ei ole edes osannut kuvitella. Tunteet saavat hänen vakaumuksensa lujuuden häilymään.

Aloitin lukemaan kirjaa vähän epäluuloisissa tunnelmissa. Eläminen henkiolentojen, loitsujen, taikojen ja erilaisten jumalien maailmassa ei ole ollut sitä tutuinta ja omaksi tuntemaani kerrontaa. Toisaalta pidän paljon historiallisista romaaneista ja yleensäkin historian mukaan ottamisesta. Mitä pidemmälle pääsin tarinassa tempauduin täysin mukaan. Metsän jumalat ja niille uhraaminen eivät tuntuneetkaan enää häiritsevän "hörhöltä", vaan olennaiselta mielenkiintoiselta osalta Suolammen kylän elämää.
Kuvaus oli todella tarkkanäköistä  ja todentuntuista. Varmasti rautakaudella esi-isämme ovatkin eläneet tälläisessä kiehtovassa symbioosissa metsän ja ennenkaikkea luonnon ehdoilla. Uskomattoman sääli että noista tavoista ja uskonnoista ei taida olla enää mitään juurikaan jäljellä. Pyyhkikö kristinuskon ja kaikenmoisten puhdistusten tulo kaiken alleen?

Elämä on yksinkertaista. Miesten työ on metsästää, elättää perheensä ja puolustaa kotikylää. Naiset ovat ensin isiensä ja sitten miestensä omaisuutta. Heidän virkansa on olla tunnollisia tyttäriä ja ahkeria vaimoja.
Auri on poikkeus, hän haluaa olla vahva ja itsenäinen. Parantajana hän saa arvostusta ja kunnioitusta taidoistaan sairauksien ja vammojen hoitajana. Pelonsekaista kunnioitusta, jota nainen ei tulisi muuten koskaan saamaan. Se tie on kuitenkin yksinäinen. Noitamaisien kykyjensä vuoksi häneen pidetään yhteisössä etäisyyttä.
Mutta ei Aurikaan ole immuuni komealle muukalaiselle, josta päästäänkin sitten romantiikkaan. Se on tässä tinderittömässä ajassa ihanan riipaisevaa, suurilla tunteilla varustettua rakkautta!

Kävin viime kesänä juuri tuolla Hakoisten linnavuorella, joka esiintyy yhtenä merkittävänä paikkana kirjassa ja on oikeastikin sitä tuona ajankohtana ollut. Kieltämättä siellä oli sellaista pysähtyneisyyden ja viimeisen linnakkeen tunnelmaa. Nyt paikka herääkin mielikuvituksessa ihan toiseksi tämän myötä. Aurista muodostui mielessäni muuten heti tv-sarja Poldarkin Demelza (Eleanor Tomlinson)! Vaikkakin Auri ymmärtääkseni on jäätävän vaalea. Heissä on jotain samaa päättäväisyyttä, voimaa ja kauneutta.

Kaunista tekstiä ja hykerryttäviä juonenkäänteitä. Koukkuun jäätiin, toivottavasti kirja saa jatkoa!

Kaunista viikkoa!

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 41. Steven Rowley: Lily ja mustekala






Eihän nyt osuvampaa kirjaa kirjakirsulle voi ollakaan kuin kirja, jonka kannessa on mäyräkoira. Helmet- haasteeseen käytän tämän ehdottomasti kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.
Ja voi itku mikä kirja!
Steven Rowleyn Lily ja mustekala (Bazar 2016, suom. Sari Karhulahti) on kertomus Ted Flaskista, joka on neljänkympin korvilla oleva sinkkumies, rakkauselämä vähän heikolla hapella ja työelämä takkuaa. Hän on etääntynyt perheestään, mutta ympäriltä löytyy kuitenkin muutama läheinen. Hän on silti tyytyväinen, koska hänellä on kaikkein rakkain eli mäyräkoira Lily.
Lily on jo aika vanha, mutta se ei menoa haittaa. He pelaavat Tedin kanssa monopolia, katsovat elokuvia, leikkivät ja käyvät kävelyillä tutkimassa mitä Los Angelesin kaduilta löytyy.
Sitten Lilyn päähän ilmestyy mustekala. Julma ja ahne mustekala, joka aikoo viedä Lilyn.

Vitsit että nämä eläinjutut ovat pahoja minulle, pala nousee kurkkuun jo miettiessäni kirjan kulkua.
En tiedä pahentaako tätä se, että perheessäni on Väinö, rakas mäyräkoirani ja siksi kaikki tuntuu niin tutulta ja juuri sellaiselta kun se tuollaisen pötkylän kanssa on.
Toisaalta vaikka itselläni ei olisikaan lemmikkiä saisi tämä minut silti itkemään.

Rowley osaa kirjoittaa liikuttavan hauskasti Tedin sydänsuruista ja kumppanin etsimisestä. Kuinka sitä loppujen lopuksi ei jaksaisi tehdä vaikutusta keneenkään ja mukavinta olisi vain käpertyä sohvalle koira kainalossa.
Lily voisi ihan yhtälailla olla myös kuka ja mikä tahansa muu kuin koira. Se, jota rakastat ja suojelet viimeiseen asti. Se, jolle kuitenkin joskus aina hermostut etkä kestäisi sen uppiniskaisuutta enää hetkeäkään. Se, joka silti kuitenkin on ihaninta maailmassa. Ja kun yhteinen aika väistämättä lähenee loppuaan tulee mieleen ne kaikki hetket, kun olisi voinut toimia toisin ja hetket, joita ei vaihtaisi mihinkään. Kyllähän sen tietää, että nuo tassukaverit kulkevat täällä kanssamme vain rajallisen ajan eikä siihen viimeiseen yhteiseen hetkeen voi varautua mitenkään. Mutta hemmetti miten se sattuu sydämeen.

Kirja on täyttä luopumisen tuskaa, yhteisen elämän muistoja ja vihaa väistämätöntä kohtaan. Vihaa sitä kohtaan kun ei voi enää tehdä mitään. Surua, jota moni ei tunnusta oikeaksi, koska kyseessä on "vain" eläin.  Ironisen koskettavaa tekstiä, jossa huumoriakin melankoliasta huolimatta on.
Ennenkaikkea tämä on kirja eläinystäville, mutta toivoisin myös, että muutkin lukisivat ja ehkä se avaisi sitä kaikkea mitä nuo pienet mantelisilmät elämäämme tuovat.

Toivon että yhteisiä vuosia meillä Väinön kanssa olisi vielä monia, mutta kun se sitten aikanaan päättyy, etsin tämän kirjan uudestaan käsiini ja aion itkeä silmät päästäni.

Hyvää lukurauhan päivää!

perjantai 3. helmikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 24. Ari Räty: Syyskuun viimeinen







Tammikuun loppu meni aika synkkäsävyisillä kirjoilla ja tämä esikoisteos on niistä yksi.
Ari Rädyn Syyskuun viimeinen (Tammi 2017) on tosiaan tämän vuoden esikoisia ja olikin aika vetävä dekkari. Räty (s.1968) on työskennellyt mm. veneenrakentajana, laituriyrittäjänä sekä työtoiminnanohjaajana vankilassa.
Tämän laitan Helmet- lukuhaasteen kohtaa 24. Kirjassa selvitetään rikos.

Romaani kertoo pojasta, lempinimeltään Syyskuu ja keväästä, joka tulee muovaamaan hänen elämänsä suunnan.
Syyskuu on kavereineen lintsaamassa liikuntatunnilta kuin he suunnistusta pakoillessaan löytävät kuolleen tytön.
Löytöhetken tapahtumat rikkovat Syyskuun jo ennestään rikkonaista sisintä lisää ja hän lupaa tytön sameita silmiä katsoessaan löytää hänen murhaajansa.
Vuosien kuluttua kaveriporukan muisto tytöstä on haalistunut, mutta Syyskuulle tapahtunut on kuin eilinen ja hän edelleen jatkaa loputonta etsimistä.

Räty kirjoittaa niin todentuntuisesti keväisestä koululuokasta oppilaineen, suunsoittoineen ja suosion kalasteluineen että hetkeksi kaikki omasta kouluajasta palaa mieleen. Tuoksut, koulunpiha ja se ihmeellinen teini-iän rintaa puristava ahdistus tuntemattomasta aikuisuudesta tulee elävänä mieleen.
Poikien ajoittain julmaakin sanailua lukiessa tulee myöskin hyvin nopeasti tunne että luojan kiitos en ole enää koululainen.
Murhatun tytön kohtalo ei yksistään tee kirjasta synkkää tai raakaa, vaan koko kirjan yllä leijuu vahva väkivallan ja pahuuden peitto. Itselleni pahimmassa mahdollisessa muodossa eli kohdistuen lapsiin.
Lainaan tähän yhtä kohtaa, joka jäi vaivaamaan, sai raivon valtaan ja samalla pohjattoman surulliseksi. Pieni Tomi (Syyskuu) on ollut Hilkka-tädillään hoidossa ja pulputtaa tohkeissaan taukoamatta kotimatkalla äidilleen  (joka on tullut hakemaan häntä puolitoista tuntia myöhässä) uudesta kaverista, jonka kanssa leikki.
---
"Sit mä-"
"LOPETA JO!"
Lyönti tulee lujaa ja yllättäen, keskelle Tomin kasvoja. Tomi retkahtaa vasten selkänojaa, kimpoaa kohti etupenkkiä, ponnahtaa vielä veltosti takaisin. Nenästä tulee verta. Äidin sormuksen kivi on viiltänyt hänen poskeensa syvän, hurjan haavan. Se ei ole ensimmäinen äidin tekemä.
"Voi paska, Tomppa! Kato nyt mitä sä sait mut tekemään! Voi paskapaskapaska!
"Tomi on hiirenhiljaa takapenkin kulmassa ja pitelee nenäänsä. Hän nielee verta. Äiti kääntää taustapeiliä. Tomi ei katso kohti.
"Sattuks sua."
Se ei ole kysymys - Tomi ei tiedä mitä se on, mutta kysymys se ei ole.
"Ei."
"Mä oon aina sanonu et älä pyöri siellä takapenkillä. Tollee siinä sit käy."
"Joo."
---
Arvostan, että kirja nostaa myös tämän perheväkivallan puolen esiin. Ei ne ole aina ne pahat isät vaan myös ne hirviömäiset äidit. Äidit, joiden pitäisi suojella, rakastaa ja hoitaa.
Räty on nostanut myös toisen osuvan teeman ja sen keskiöön Hagmanin, poliisin, joka on poliisi vain nimikkeeltään, ei arvoiltaan tai teoiltaan. Hän on silkkaa pahuutta ja käyttää asemaansa surutta hyväksi. Vaikka sitä kuinka toivoo tämän olevan fiktiota, nousee samalla uutisvirrassa eräskin poliisipäällikkö ja toinen, joka puree lastaan kasvatusmielessä. Puistattaa ja murentaa pahasti omaa luottamusta ja uskoa poliisiin.

Sivuissa pilkahteli myös muutama toivon murunen, luottamus tovereihin ja rakkauttakin. Ympäristön ja tunnelmien kuvaukset olivat myös liikuttavan todentuntuisia ja kauniita.
Tässä olisi ainesta tanskalais-ruotsalaiseen sarjaan (vink vink Sillan tekijät ;) )

Kaikenkaikkiaan hyvä dekkari, vihastutti, raivostutti ja ihastutti. Kaikkia niitä ominaisuuksia mitä tämän lajin edustajalta odotan.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö






Tammikuun viimeistä päivää viedään ja onpa ollut melkoinen lukukuukausi. Välillä tulee tämä tälläinen ihan zombimainen lukuvire, tuntuu että pystyisi ahmimaan aamusta iltaan kirjoja.
Yritän pysyä näissä kirjoituksissa jotenkin perässä, joten otetaanpa ensimmäisenä puheeksi Marko Hautala ja Kuiskaava tyttö (Tammi 2016).
Marko Hautala (s. 1973) on vaasalainen kirjailija ja hän kirjoittaa psykologista kauhua (välillä selvitään ihan vaan jännitykselläkin) ja koukutuin hänen tyyliinsä heti luettuani Käärinliinat (2009) ja koukuttavuus ei ole hiipunut.

Kuiskaava tyttö on jälleen monisäikeinen kauhistuttava painajainen, joka on muuttunut todeksi tai joksikin muuksi.
Kuuluu jatkuvaa kuiskausta, pientä supatusta, juuri ja juuri erottuvia epäselviä kirjaimia, ei niinkään sanoja. Kuiskaus tulee korvan juuresta eikä se taukoa edes nukkuessa. Välillä sen voi aistia kuin ohuen hengityksen.
Onko se hulluutta? Kuuluuko äänet vain hulluille vai onko aina olemassa ääniä, joita aistii vain tietyssä mielentilassa.
Kuiskaavalla tytöllä on surullinen ja väkivaltainen tarina ja se on jäänyt elämään legendana. Vanhat legendathan on vain ajan saatossa värittyneitä satuja. Mutta miksi kuiskaus tarttuu kun luet tai kuulet tytön kohtalosta.

Hautala osaa äärimmäisen taitavasti tuoda esiin ihmismielen pelkoja ja kuvailla kuinka mieli särkyy. Todellisuus värittyy eikä sitä enää erota mielikuvituksesta.
Ei ole soveliasta kuulla ääniä. Ne täytyy saada lääkkeillä kuriin ja oltava puhumatta niistä muille kuin terapeuteille. Ei saa herättää pelkoa muissa.
Jos äänet eivät kuitenkaan yllytä murhiin tai muuhun väkivaltaan niin onko ne nujerrettava? Jos äänet eivät ole pahantahtoisia ja voit elää niiden kanssa. Ihmisen pää ja sen mieli hiuksen hienoine sähköimpulsseineen on ihan äärimmäisen kiehtova. Pienen pieni poikkeama jossain sopukassa saattaa aiheuttaa täysin erilaisen rinnakkaisen maailman, jonne ei muilla ihmisillä ole pääsyä eikä kykyä nähdä sitä.
Kirjassa on hiuksia nostattavaa kauhua ja siihen tarjoaa hyvät puitteet psykoterapiakeskus ja sen yksinäinen psykoterapeutti Anton. Anton haluaa ymmärtää kuiskauksen merkityksen ja ratkaisua etsitään jo tytön legendan syntysijoiltakin vanhan vaasan kirkon raunioista.
Kerronta säikyttelee ja onnistuu aina uudelleen vetämään maton jalkojen alta. Tarinaa yrittää epätoivoisesti ymmärtää ja juuri kun luulet pääseväsi jyvälle et ymmärräkään enää mitään. Tämä kirja ei, eivätkä edellisetkään, ole pelkkää mystistä kauhua vaan niissä on myös koskettavan tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisistä, jotka monesti ovat jääneet vähän ulkopuolelle syystä tai toisesta.

Kuiskaava tyttö ei ihan mielestäni yllä edellisten kirjojen veroiseksi hieman lopahtavan lopun takia, mutta onnistuu säikyttelyssä ja karmivien mielikuvien luomisessa. Kannattaa ehdottomasti tutustua Hautalan tuotantoon, jos kauhunsekaiset  mielensolmut kiinnostavat.

Tammikuun luettuihin kuuluivat vielä Ari Rädyn Syyskuun viimeinen ja hyytävä Albert Sánchez Piñolin Kylmä iho. Näistä lisää tuota pikaa.

Suotuisaa lukutuulta helmikuulle!