sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 12. Jesper Malmose: Vallan linnake






Heinäkuun toista päivää jo eletään eikä helteitä vieläkään näy. Onneksi raekuuroja ei nyt sentä hetkeen ole tullut, mutta aika nihkeästi tuntuu tuo lämpömittari kipuavan edes kahteenkymmeneen asteeseen.
Kesäloman aika ei itselläni vielä ole, mutta mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman usein ulos kirjan kanssa. Riippumattoon vaikka pipo päässä, jos ei muuten tarkene.
Haastekirjoja ja sivupolkuja on luettuna taas jo vino pino ja yritän tässä heinäkuun inspiraation iskiessä purkaa niitä pois.

Jo keväällä luin Jesper Malmosen kirjan Vallan linnake (Into 2014, suom. Päivi Kivelä). Romaani perustuu Adam Pricen käsikirjoittamaan tv-sarjaan Vallan linnake (Borgen) ja sen ensimmäiseen tuotantokauteen. Tanskalaisen sarjan tuotanto alkoi 2010 (3.tuotantokautta) ja sitä on esitetty myös Suomessa. Se on ollut huippusuosittu kotimaassaan ja siitä on pidetty myös kansainvälisesti.
Tykkäsin myös sarjasta kovasti, hyvä käsikirjoitus ja kiinnostavat taitavat näyttelijät. Etenkin pääosaa esittävä Birgitte Nyborgia näyttelevä Sidse Babett Knudsen on rautaisen hyvä.
Tämä saikin kiinnostumaan myös itse tästä kirjasta, vaikka yleensä vähän epäilyttävät tv-sarjaan pohjautuvat kirjat. Samalla tästä sai kivasti haasteen kohdan 12. Politiikasta tai politiikosta kertova kirja.

Pääpointtihan on siis se, että tapahtumat keskittyvät Tanskan parlamenttitalo-Borgeniin. Vaaleissa pienehkö Maltilliset-puolue saa yllätysvoiton ja onkin yhtäkkiä historiallisessa tilanteessa sillanrakentajana vasemmiston ja oikeiston välillä.
Vaihtelevien ja yllättävien käänteiden jälkeen vastoin kaikkia odotuksia Maltillisten johtajasta Birgitte Nyborgista tulee Tanskan ensimmäinen naispääministeri.
Itse käsikirjoitus on mielestäni mielettömän hyvin kehitelty kokonaisuus politiikasta, poliitikoista ja vallanhimosta. Vallan jakautuminen pienen porukan kesken ja sen sumeilematon käyttö, mukaan lukien median rooli, on koukuttavaa.
Kirjan ja sarjan vahvuuksia on juuri tämä useammasta roolista ja näkökulmasta tarkastelu. On poliitikot Borgenissa, uutistoimisto ja sen toimittajat sekä henkilöiden yksityiselämä. Voiko olla mitään yksityiselämää, jos olet maasi käytettävissä 24/7?. Myös naisnäkökulma on kiinnostavaa, kuinka vielä 2010-luvullakin peliä pyörittävät miehet.

Itse tv-sarja pesee mennen tullen tämän Malmosen kirjan. Kirja valottaa kyllä hieman enemmän tietysti yksityiskohtia ja taustoja, mutta se on tekstin osalta paikoin hieman kökköä. Kuten "Sitten hän istui." -tyylisesti. Mutta sanoisin, että ihan kelpo lisä tv-sarjaan.
Kaikkinensa viihdyttävää ja kiinnostavaa fiktiivistä (joskin kovin osuvan todentuntuista verrattuna myös Suomen tapahtumiin) tekstiä politiikasta.

Aurinkoista heinäkuun alkua!


torstai 22. kesäkuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 42. Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme





Riina Paasosen Kaikki minkä menetimme (Minerva 2017) valitsen kohtaan 42. Esikoisteos. Se on yksi tänä vuonna ilmestyneistä esikoiskirjoista.
Tämä olikin aika kiehtovan outo tapaus. Kaikki henkilöhahmot romaanissa herätti eriasteista vastenmielisyyttä ja en pitänyt heistä yhdestäkään. En heidän luonteestaan, tavoistaan tai olemuksestaan. Itselleni tämä on kuitenkin suht harvinaista, yleensä aina löytyy joku josta pitää. Tämä ei ole tässä kohtaa negatiivinen asia, vaan koukutti kirjaan entistä enemmän. Mitä näille raivostuttaville ihmisille tapahtuu?!

Johannes elää tavallista elämää tamperelaisessa rintamamiestalossa vaimonsa ja kahden jo lähes aikuisen lapsensa kanssa. Tulee yö, jolloin hän palaa pitkän ajon jälkeen töistä ja tien laidassa valokeilaan osuu supikoirapariskunta. Hän ei ehdi väistää ja ajaa toisen kuoliaaksi. 

Tapahtuma nyrjäyttää Johanneksen sijoiltaan. Henkiin jääneen eläimen huuto kaikuu hänen korvissaan yhä edelleen ja hänet valtaa selittämätön häpeä ja syyllisyys. On palattava takaisin, jotta kuollut eläin saisi asiallisen haudan ja Johannes itselleen mielenrauhan.

Kukaan perheestä ei ymmärrä Johanneksen ajatuksia ja katumusta. Itse asiassa kukaan heistä ei ole enää pitkään aikaan ollut kiinnostunut mistään hänen ajatuksistaan tai olemassaolostaan ylipäänsä.
Vaimo on pettynyt ja kyllästynyt hänen tylsyyteensä eikä näe miehestään olevan enää mihinkään.
Vaimo ei myöskään voi sietää Johanneksen äitiä, jolla on poikaansa kuristavan tiukka ote.
Perheen poika Arvi ei pysty ahdistukseltaan poistumaan kotoa ja tuntee isäänsä kohtaan lähinnä inhoa. Tytär Aura kokee itsensä näkymättömäksi vanhempiensa silmissä eikä ymmärrä isäänsä.
He ovat perhe, jossa rakkaus on paennut rintamamiestalon natiseviin nurkkiin ja he ovat vieraantuneet muukalaisiksi toisilleen. Talo yhdistää ja toisaalta myös vangitsee heidät.

Supikoiran puoliso ilmestyy pihapiiriin ja Johannes huomaa omistautuvansa sen hoivaamiselle. 
Uusi aamu koittaa ja vaimo häviää Johanneksen pelikaverin matkaan.
Talolle ja sen suojaisaan puutarhaan syntyy oma Twin Peaks- maailma, jossa tunteet ja rajat menettävät merkityksensä.

Teksti maistuu toteutumattomille haaveille, sanomatta jääneille sanoille ja yksinäisyydelle.
Elävästi ja mieleenpainuvasti punottu romaani.

Suosittelen hämyiseen kesäiltaan.

Kaunista juhannusta kaikille, raekuurojen ja muiden juhannussään oikkujen aikana on hyvä hetki tarttua kirjaan!





sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 32. David Ebershoff: Tanskalainen tyttö






Kauhistuttavan kauan onkin ehtinyt kulua edellisestä raapustuksesta. Päässä on vellonut sellainen myrsky etten ole saanut sieltä pilkottua mitään kirjoihin liittyvää ulos. Kirjoja olen kuitenkin lukenut entiseen malliin, joten nyt toimeen ennenkuin on jo kesäkuu :)

Huhtikuun puolella luin David Ebershoffin esikoisromaanin Tanskalainen tyttö (Otava 2000, suom. Markku Päkkilä.) Hän toimii kustannusjohtajana Random House -kustantamossa New Yorkissa.
Haasteessa on kohta 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, johon tämän valitsen. Kirjaan perustuvan elokuvan The Danish Girl (2015) on ohjannut Tom Hooper ja sen pääosissa ovat Eddie Redmayne ja Alicia Vikander. Vikander sai roolistaan parhaan naissivuosan Oscarin. Elokuvan näin ensin viime vuonna ja kirjan vuoro oli nyt.

Romaani kertoo tarinan taiteilijapariskunta Einar ja Greta Wegenerista. Greta on amerikkalainen ja rakkaus yliopistolla opettavaan Einariin saa hänet jäämään Tanskaan. Pariskunta asuu vuonna 1925 kööpenhaminalaisessa ateljeeasunnossaan  ja omistautuvat taiteen tekemiselle. Einar on heistä tunnetumpi ja hänen maisemataulunsa ovat kysyttyjä. Gretan on vaikea saada jalansijaa gallerioista ja hän on jäänyt miehensä varjoon.

Greta maalaa muotokuvia ja kerran hän tarvitsee apua tauluaan varten. Einar saa auttaa toimimalla mallina ja pukemalla naisen sukat jalkaan, jotta Greta saa maalaukseensa täydellisen nilkan kaaren. Tämä herättää Einarin sisällä jotain uutta, piilossa ollutta ja vielä tiedostamatonta. Greta rohkaisee Einaria ja hänen naiseksi pukeutumisestaan tulee heidän yhteinen hauska leikkinsä.
Lili Elbe on syntynyt.
Gretalle Lili on ehtymätön inspiraation lähde ja hän maalaa tästä useita tauluja. Taulut kauniista ja salaperäisestä Lilistä herättävät myös taiteen ostajien kiinnostuksen ja Gretan tähti on nousemassa.

Einar alkaa pukeutua Liliksi yhä useammin Gretan poissa ollessa. Einar rohkaistuu viemään Lilin ulos ja tekemään hänestä aidon ihmisen asettaen itsensä alttiiksi muiden ihmisten hyväksynnälle tai torjunnalle. Lili haluaa vahvistuksen olemassaololleen.
Greta huomaa tilanteen muuttuneen, kyse ei olekaan enää heidän leikistään vaan Lili on tullut jäädäkseen ja Einar on lipumassa pois.
Greta on ristiriitojen repimä, hän ei halua luopua rakastamastaan miehestä ja haluaa Lilin lähtevän. Toisaalta Einar on katoamassa ja häätämällä Lilin Greta menettää molemmat.
Einar ei enää tiedä kuka on, Lili hänessä on ottamassa vallan eikä hän enää tiedä kuka mies nimeltä Einar on ja onko häntä koskaan ollutkaan. Lääkärit haluavat sulkea hänet osastolle ja poistaa Lilin mm. röntgensäteillä ja muilla äärimmäisen kivuliailla "parannuskeinoilla". Viimeisimmät hyvät tulokset on saatu lobotomialla.
Lili ei halua kuolla, joten Gretan ja hänen on jätettävä Tanska ja kokeiltava uutta alkua Pariisissa.
He löytävät lääkärin, joka uskoo vakaasti pystyvänsä tekemään Lilistä täydellisen ja päättämään elämän Einarina lopullisesti.

Ebershoff on mielestäni luonut täydellisen tarinan. Einarin tuntema häpeä, pelko ja epätoivo satuttaa. Miksi häntä rangaistaan väärällä keholla ja miksi hänen ainoa vaihtoehtonsa on jättäytyä muiden armoille. Hän kun vain haluaisi rakastaa ja täydellisessä maailmassa myös perheen.
Gretan rakkaus miestään kohtaan ja halu pelastaa Lili unohtamalla oma elämänsä on niin riipaisevaa, että pala nousee useamminkin kurkkuun.
Kirjailija ei mässäile teemoilla transeksuaalisuudesta ja halvenna sitä, vaan kirjoittaa liikuttavan romaanin äärimmäisen rohkeasta ihmisestä, joka taistelee mahdollisuudesta olla oma itsensä kaikkine muotoineen. Hän kuvaa taistelua oikeudesta olla vapaa huolimatta seksuaalisuutensa muodosta sekä kehonsa uhraamisesta kokeelliselle hoitomuodolle.
Ja jälleen historian ja epäkohtien esiintuominen synnyttää kiinnostavan kirjan.

Einar Wegenerille tehtiin yksi maailman ensimmäisistä sukupuolenvaihdosleikkauksista. Einar ja Greta ovat olleet romaanin innoittajat, mutta muuten se on täysin fiktiivinen.

Lue kirja ja katso elokuva. Maailmankuvasi saattaa avartua.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 14. Jo Baker: Longbournin talossa




Tämä kirja oli helppo valinta kohtaan 14. valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella. Lainaan tässä pätkän takakannesta:
" Longbournissa, Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon talossa, on myös palvelusväki, jonka elämästä Bennetin hienot neidit eivät tiedä mitään: se on köyhyyden, kovan työn, rakkauden ja kiihkeiden haaveiden maailma."
Ylpeys ja ennakkoluulo mainittu, joten mukaanhan kirja kirjastosta lähti. Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi klassikkosuosikeistani ja onkin mielenkiintoista lukea siitä ympäristöstä toisesta näkökulmasta, palvelusväen silmin.

Jo Baker on Lancasterissa, Englannissa asuva kirjailija (s. 1973). Longbournin talossa on ilmestynyt Helene Bützowin suomentamana ja Tammen kustantamana 2014. Alkuteos Longbourn on ilmestynyt vuotta aikaisemmin.

Romaani tosiaan nostaa esiin palvelusväen, jolla ei ole aikaa miettiä mitä tekisi, jotta aikansa saisi kulumaan.
Palvelustyttö Sarahin päivä alkaa aikaisin aamulla tulien sytyttämisellä uuneihin, alusastioiden tyhjennyksellä ja jatkuu pyykkäämisellä, vaatehuollolla, siivoamisella, aterioiden valmistuksella ja kaikella mitä rouva Hill, palveusväen emäntä, määrää hänet tekemään.
Seuraavan kerran hän lepää illalla kaatuen rättiväsyneenä sänkyyn. Sarah on kuitenkin kiitollinen osastaan. Hänet on pienenä nälkiintyneenä orpotyttönä otettu taloon Hillin siipien suojaan ja hän on saanut mahdollisuuden tulevaisuuteen. Tulevaisuus on tietysti täynnä kovaa työtä, varsinkin talossa, jossa palvelusväkeä ei ole kuin Hillin jo vanhaksi käyvä pariskunta ja toinen häntä nuorempi palvelustyttö. Sota vaatii miesväkeä rintamalle ja töitä tehdään riippumatta sukupuolesta tai iästä.

Isäntäperhe kohtelee kyllä palvelijoitaan hyvin, mutta he ovat tietenkin vain palvelijoita, välttämättömyys, mutta ei mitään muuta.
Työtä on jäätävän paljon ja luonnollisesti nykyajan mukavuuksista pesukoneineen ja keskuslämmityksineen ei ole vielä tietoakaan. Vapaa-aikaa ei ole juuri nimeksikään.
Jotta kertomus ei olisi pelkkää työtä ja talon neitien pynttäystä tanssiaisiin, palkataan taloon etäinen ja hiljainen nuori miespalvelija. Se saa Sarahin miettimään elämäänsä. Onko jossain mahdollisuus elää vain itselle, ilman loputonta työtä ja hallita omaa elämäänsä? Mitä elämä kaupungissa voisi olla ja voisiko hän joskus tuntea rakkautta. Taustat ovat kaikilla enemmän ja vähemmän rikkonaisia ja menneisyys uhkaa tuhota myös haaveet paremmasta tulevaisuudesta.

Jo Baker kirjoittaa elävästi ja mielenkiintoisesti palvelijoiden raadannasta ja toisaalta yleensäkin kiinnostavaa ajankuvaa. Kaikki luokkayhteiskunnan käyttäytymiskoodit, tavat ja mitä velvollisuuksia ja etuoikeuksia asema asettaa. Luokasta riippumatta maineen ja kunnian menetys sulkee kaikki ovet. Tänä päivänä ei hyvällä ja kunniallisella maineella ole mitään merkitystä, päinvastoin vastakohta on tie valtionpäämieheksi.

Väittäisin toimivan Downton Abbeyn ja pukudraaman ystäville.
Viihdyttävä sopivalla rosoisuudella, epätoivolla ja rakkaudella maustettuna.

Pääsiäinenkin on ihan ovella, hyvää aikaa lukea herkuttelun lomassa! Mitä löytyy teidän pääsiäisen lukulistalta?
Itse arvuuttelen vielä lukisinko Peter Høegin Susanin vaikutusta vaiko jotain ihan muuta?!

Keväistä viikon alkua kaikille!

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 7. Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin



Hei Huhtikuu!

Edellisestä kirjoituksesta onkin jo tasan kuukausi, auts! Podin mahtavaa kevätflunssaa melkein koko maaliskuun eikä lukemisesta tahtonut tulla oikein mitään. Samalla jumitin melkein koko kuukauden viime tekstissäkin mainitsemani Zadie Smithin kanssa. Se oli kaikkinensa nyt niin kuluttava kokemus etten taida edes kirjoittaa koko kirjasta mitään. Mutta nyt on viimein talviloman ensimmäinen päivä ja on aikaa uppoutua kirjoihin uusilla voimilla, mahtavaa!

Dekkareita jaksan mainostaa hyväksi lääkkeeksi lukujumeihin ja näin kävi nytkin. Sain lainaan Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin (Otava 2016, suomennos Päivi Kivelä). Samuel Bjørk (s.1969) on, kappas taas, norjalainen kirjailijatapaus. Oikealta nimeltään hän on Frode Sander Øien ja hän on kirjoittanut näytelmiä sekä musiikissa vaikuttanut julkaisemalla kuusi albumia. Nyt sitten vielä kaksi romaania, joista tämä lukemani on ensimmäinen. Kirjathan myyvät tietysti kuin häkä, mitä muuta voisikaan odottaa pohjoismaiselta dekkarilta?! Helmet-lukuhaasteessa olikin vielä avoinna kohta 7. salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, joten saadaan haastettakin mukavasti eteenpäin.

Mutta siis tämähän oli mielestäni oikeinkin toimiva ja vetävä dekkari.
Jälleen toiminnan ytimessä on jo vanhempi arvostettu, joskaan ei enää niin terässä oleva, tosikko poliisimies Holger Munch sekä hänen parinsa yliluonnollisen lahjakas Mia Krüger.
Tämä asetelmahan on jo niin nähty mm. Kristina Olhssonin ja Jussi Adler-Olsenin kirjoissa, mutta kuitenkin tässä on jotain uutuuden viehätystä. Munchilla ja Krügerilla on omat tragediansa, jotka vaikuttavat heidän persoonaansa ja työskentelyynsä poliisissa.

Työt alkaa metsästä löytyneestä pikkutytön ruumiista, joka on puettu nukenvaatteisiin. Hänen kaulassaan on lappu "Minä matkustan yksin" eikä hän jää ainoaksi matkalaiseksi.
Juoni on rakennettu koukuttavasti ja vastaan tulee niin perheväkivaltaa kuin ikuista elämää malttamattomina odottavia lahkolaisia. Syyllisen kirjailija onnistuu pitämään piilossa viime metreille asti ja tapahtumat sekä tutkinta tuntuvat todentuntuisilta. Parempi kuitenkin taas olla sanomatta enempiä etten paljasta liikaa.
Romaani ei niinkään ole pelottava, vaan jännittävän kiinnostava perusdekkari. Kauhua löytyy tietysti kammottavista rikoksista ja ihmisten julmuudesta, mutta ei tässä ole esim. Keplerin niskakarvat nostattavaa säikyttelyä.
Munchista ja Krügerista on nyt idut itämässä, joten mielenkiintoista nähdä mitä heistä tulevaisuudessa kasvaa. Hyvät pohjat on ainakin saatettu alulle.

Toimii mutkattoman perinteisen dekkarin ystäville.

PS. Flunssan jälkimainingeissa luin Jo Bakerin Longbournin talossa sekä David Ebershoffin Tanskalaisen tytön. Tykkäsin molemmista ja yritänkin niistä tuoreeltaan kirjoitella tässä lomani aikana.

Voimia uuteen viikkoon!


lauantai 4. maaliskuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 2. John Williams: Stoner





Jälleen olisi uusi kuukausi edessä. Se näyttää alkavan säiden puolesta aika harmaissa ja sumuisissa tunnelmissa, mutta ei vaivuta synkkyyteen!  Maaliskuu kyllä tekee jo pienen lupauksen lähestyvästä keväästä toivottavasti aurinkoisine päivineen.
Tällä hetkellä luen hyllynlämmittäjä haasteen (12 kirjaa omasta hyllystä, 12 kuukautta aikaa lukea) inspiroimana Zadie Smithin esikoista Valkoiset hampaat. Kirja katkaisi alkuvuoden lukuvireen, olen sen kanssa totaalisessa lukujumissa. Teksti on kyllä hyvää, mutta nyt vaan jumii.

Mutta viime kuussa lukemani John Williamsin Stoner ei juminut. Stonerin englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 1965 ja tämä lukemani uusi suomennettu painos 2015 (Bazar kustannus). Suomennos on Ilkka Rekiaron käsialaa. Kirjaa on hehkutettu monella foorumilla uuden tulemisen myötä vuodesta 2006. Silloin en ehtinyt mukaan junaan, joten korjataan tilanne nyt ja se saakin paikan Helmet-lukuhaasteen kohdasta 2: Kirjablogissa kehuttu kirja.
Kehuksi se menee tämäkin postaus.
William Stoner elää lapsuutensa Yhdysvalloissa Keskilännen maaseudulla kotitilalla, jossa elanto on saatavissa vain raskaalla työllä. Köyhät vanhemmat lähettävät hänet kuitenkin opiskelemaan maataloutta, jotta hän mahdollisesti oppisi uusia viljelytapoja köyhtyneen maan elvyttämiseen ja luonnollisesti jatkaisi valmistuttuaan tilan hoitoa.
Opiskelu vie Stonerin mennessään, maatalous saa väistyä ja kirjat ja kirjallisuustiede tempaavat hänet mukaansa.
Yliopistosta muodostuu Stonerin turvapaikka ja hän sulautuu osaksi sen omaa maailmaa ja samalla sulkee itsensä muun maailman ulkopuolelle. Hänellä on muutama ystävä, mutta käytännössä hän elää kuin erakko.
Maailmansota riehuu maailmalla ja sen seuraukset vaikuttavat ja muuttavat  myös Stonerin suojaista yliopistoelämää.
Stoner elää kuin lasikengät jalassaan. Hauraassa omassa kuplassaan omistautuen työlleen ja hyvin omalaatuiselle vaimolleen. Hän on huomaamattaan luonut itselleen lasihäkin, jossa hän liikkuu varoen omaa varjoaankin. Työhuone on hänen koko maailmansa.

Williams kirjoittaa hyvin vähäeleisesti ja jopa ankeasti tavallisen miehen elämästä, jonka onni on ohutta kuin hämäkinseitti. Hän on yksinäinen linnake, jolle vain kirjat tuovat lohtua ja niille hän omistautuu kokonaan. Hän alistuu kohtaloonsa eikä oikeastaan taistele vastaan. Vuodet kuluvat eikä hän odota elämältä enää juuri mitään.
Kirja saa miettimään miten surullinen ja hukkaan heitetty elämä hänellä onkaan! Siinä ei tapahdu varsinaisesti paljonkaan, mutta pienin sanoin ja tunnelmin saadaan kuvattua lohduttomuus ja kuinka elämä vain lopulta nopeasti valuu läpi sormien. Ajankuva on mielenkiintoista. Tänä päivänä onnellisuus tuntuu olevan jotain mitä on pakonomaisesti tunnettava kaikesta mitä teet.
Stonerin maailmassa se ei tule kysymykseen, hän on onneton ja nujerrettu, mutta ei oikeastaan ajattele sitä. Hän kokee surua, mutta ajattelee sen olevan hänen elämänsä osa eikä ajattele sen muuttamista. Häntä kohdellaan väärin ja lähes pahoinpidellään henkisesti, mutta silti hän ei jätä elämäänsä ja aloita jossain muualla alusta. Miksei, se on hämmentävää. Se ei kyseisenä aikana ole varmasti ollut helppoa, josko mahdollista ollenkaan, mutta silti mitä elämän tuhlausta. Herättää ristiriitaisia ajatuksia eikä tosiaan ole mikään iloisuuden ylistys.
Jää kaihertamaan mieleen hyvänä lukukokemuksena.

Sitten takaisin Valkoisten hampaiden pariin vai ottaisiko kuitenkin jonkun koukuttavan välipalan tähän väliin?

Rentouttavaa viikonloppua!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Helmet- lukuhaaste kohta 31. Johanna Valkama: Itämeren Auri





Kirjaston hyllyllä oli niin houkuttelevan kannen omaava kirja etten voinut vastustaa. Helmet-haasteestahan löytyisi kohta myös kauniiseen kanteen, mutta jätetään se vielä hautumaan.
Haastekohta 31. Fantasiakirja tuntui kuitenkin osuvammalta. Kirja on Johanna Valkaman Itämeren Auri (Otava 2016). Romaani on Valkaman (s.1982) esikoisromaani.

Auri on Hämeen sydämessä asuva nuori nainen, jonka pyrkimys on tulla Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi. Eletään rautakauden Pohjolassa syvällä jykevien kuusten suojassa samalla kun Itämeren aalloilla viikingit ryöstelevät ja käyvät taistoa maiden herruudesta.
Jos Auri haluaa parantajaksi on hänen annettava itsensä kokonaan metsän valtiaalle Tapiolle ja hänen on toimittava työssään metsän henkien ja jumalten tahdon mukaan.
Se edellyttää, että Auri luopuu perinteisestä naisen roolista. Suuri parantaja ei voi olla vaimo ja äiti. Parantajan on omistauduttava täysin työlleen ja vain silloin hän saa kaikkein voimakkaimmat lahjat ja kyvyt metsän jumalilta.
Aurin tielle osuu yllättäen haavoittunut tuntematon ratsuineen, joka herättää hänessä tunteita, joiden olemassaoloa hän ei ole edes osannut kuvitella. Tunteet saavat hänen vakaumuksensa lujuuden häilymään.

Aloitin lukemaan kirjaa vähän epäluuloisissa tunnelmissa. Eläminen henkiolentojen, loitsujen, taikojen ja erilaisten jumalien maailmassa ei ole ollut sitä tutuinta ja omaksi tuntemaani kerrontaa. Toisaalta pidän paljon historiallisista romaaneista ja yleensäkin historian mukaan ottamisesta. Mitä pidemmälle pääsin tarinassa tempauduin täysin mukaan. Metsän jumalat ja niille uhraaminen eivät tuntuneetkaan enää häiritsevän "hörhöltä", vaan olennaiselta mielenkiintoiselta osalta Suolammen kylän elämää.
Kuvaus oli todella tarkkanäköistä  ja todentuntuista. Varmasti rautakaudella esi-isämme ovatkin eläneet tälläisessä kiehtovassa symbioosissa metsän ja ennenkaikkea luonnon ehdoilla. Uskomattoman sääli että noista tavoista ja uskonnoista ei taida olla enää mitään juurikaan jäljellä. Pyyhkikö kristinuskon ja kaikenmoisten puhdistusten tulo kaiken alleen?

Elämä on yksinkertaista. Miesten työ on metsästää, elättää perheensä ja puolustaa kotikylää. Naiset ovat ensin isiensä ja sitten miestensä omaisuutta. Heidän virkansa on olla tunnollisia tyttäriä ja ahkeria vaimoja.
Auri on poikkeus, hän haluaa olla vahva ja itsenäinen. Parantajana hän saa arvostusta ja kunnioitusta taidoistaan sairauksien ja vammojen hoitajana. Pelonsekaista kunnioitusta, jota nainen ei tulisi muuten koskaan saamaan. Se tie on kuitenkin yksinäinen. Noitamaisien kykyjensä vuoksi häneen pidetään yhteisössä etäisyyttä.
Mutta ei Aurikaan ole immuuni komealle muukalaiselle, josta päästäänkin sitten romantiikkaan. Se on tässä tinderittömässä ajassa ihanan riipaisevaa, suurilla tunteilla varustettua rakkautta!

Kävin viime kesänä juuri tuolla Hakoisten linnavuorella, joka esiintyy yhtenä merkittävänä paikkana kirjassa ja on oikeastikin sitä tuona ajankohtana ollut. Kieltämättä siellä oli sellaista pysähtyneisyyden ja viimeisen linnakkeen tunnelmaa. Nyt paikka herääkin mielikuvituksessa ihan toiseksi tämän myötä. Aurista muodostui mielessäni muuten heti tv-sarja Poldarkin Demelza (Eleanor Tomlinson)! Vaikkakin Auri ymmärtääkseni on jäätävän vaalea. Heissä on jotain samaa päättäväisyyttä, voimaa ja kauneutta.

Kaunista tekstiä ja hykerryttäviä juonenkäänteitä. Koukkuun jäätiin, toivottavasti kirja saa jatkoa!

Kaunista viikkoa!