keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kuuleeko kukaan?





Elokuun viimeinen päivä oli ihanan lämmin ja aurinkoinen. Ei sitä millään haluaisi päästää kesästä irti!
Viimeiset lämpimät päivät kului Marian Keyesin Kuuleeko kukaan? (Tammi 2007,suom.Liisa Laaksonen)  kanssa.
Marian Keyesiin voi aina luottaa. Kuten aiemmin olen jo kirjoittanutkin, niin hänen kirjansa ovat juuri sopivaa luettavaa viihteen nälkään.
Tosin tämä Kuuleeko kukaan? ei ehkä ollutkaan niin paljon täydellisen miehen, täydellisen työpaikan ja täydellisen elämän metsästystä.

Kirjassa Anna Walsh on kotonaan vanhempiensa luona Irlannissa ja hän on niin pahoin loukkaantunut, ettei pysty käymään edes wc:ssä ilman apua. Vähän poikkeava aloitus aiempiin kirjoihin nähden herätti kiinnostuksen heti.
Mitä Annalle on tapahtunut ja missä? Missä hänen miehensä on ja onko hän muuttanut takaisin vanhempiensa luokse ja jos niin, miksi herran tähden? Kirjailijan edeltävissä kirjoissa Naura,Claire Naura, Rachelin loma ja Enkelit kerrotaan Walshin perheen sisaruksista, joihin tämä Annakin kuuluu. Tyypit siis tuttuja jo ennestään.

Tarina alkaa avautumaan mukavan hitaasti ja sisältää yllättävän surullisia ja koskettaviakin käänteitä.
Tottakai mukana on tutun kaavan mukaista romantiikkaa, shoppailua ja ilmaista kosmetiikkaa.
Eihän se muuten olisi Keysia ollenkaan.
Virkistävää, että hän on vaihteeksi kirjoittanut takaumien avulla ja ottanut vakaviakin teemoja mukaan. Tästäkin kirjasta tulee eräs elokuva mieleen, mutta jätän sen sanomatta, koska siitä seuraisi juonipaljastus ikäänkuin vahingossa ja siihen en halua sortua.

Tykkään muutenkin, että hän useimmiten sijoittaa kirjansa jollainlailla myös Irlantiin. Irlantiin haluaisin jonain päivänä matkustaa. Sen luonto ja kulttuuri kiinnostavat ja miksei ne kuuluisat pubitkin. Sitä odotellessa ei auta kun kuvitella Gerard Butler (hän tosin taitaa olla skotti, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin) samoilemaan Killarneyn kansallispuistossa :D

Ajattelin tämän kirjan olevan vain sivupolku Helmet -haasteen lukua ajatellen, mutta siitähän löytyykin kohta Kirjan nimi on kysymys, joten senkin saisi täytettyä. Koska olen jo Marian Keyesin laittanut kohtaan 30. Viihteellinen kirja, en halua käyttää samaa kirjailijaa useampaan kohtaan. Eihän sillä nyt oikeasti ole mitään väliä, mutta mieluiten jokaiselle kohdalle omansa.

Nyt on korkea aika lukea pitkästä aikaa kotimaista kirjallisuutta ja siihen valikoitui Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (olenkin varmaan viimeisiä hämäläisiä, joka sitä ei ole lukenut).

Tervetuloa syksy!


sunnuntai 28. elokuuta 2016

Mamma mia!




Olen löytänyt "uuden" lempikirjailijan!
Luin muistaakseni joskus viime talvena kirjan Minä en pelkää. Sen on kirjoittanut Niccolò Ammaniti (Otava 2004, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Ammaniti on italialainen kirjailija (s. 1966), jonka kirjat ovat keränneet mainetta ja kunniaa niin Italiassa kuin muuallakin.
En muista mistä kirjan olen saanut, mutta se oli kauheasta tarinastaan huolimatta mielettömän hyvä. Yksi yö(vuoro :D) meni sitä lukiessa, mutta kirjaa ei vain voinut laskea käsistään. Siitä tuli niin voimakas puistatus ja epäusko, että teki mieli mennä herättämään kaikki työkaverit ja kertoa, että oletko kuullut tätä. Kirjan teemat pyöri päässä päiväkausia. Siitä on myös tehty elokuva, jota en ole nähnyt enkä ehkä taida pystyä sitä katsomaankaan.
Joten siis kun viimeksi kirjastossa bongasin hyllyn reunalla norkoilevan Ammanitin Juhla alkakoon (Otava 2011) tuli pakottava tarve lukea se heti!

Eikä tarvinnut pettyä! Vaikkakin Juhla alkakoon on kyllä täysin erilainen kuin Minä en pelkää.

Homma lähtee liikkeelle Mantosista, joka on saatananpalvojaryhmä Abaddonin petojen johtaja. Tullakseen  maailmankuuluksi ja pelätyksi johtajaksi pitäisi keksiä jotain todella ennenkuulumattoman saatanallista. Sehän ei olekaan perheenisälle ihan kaikkein helpointa. Hän on vaarassa jäädä seuraajineen suurempien ja maineikkaimpien lahkojen varjoon.

Yhtälailla kirjailija Fabrizio Ciban pitäisi kirjoittaa uusi menestysromaani. Edellisestä on jo vuosia ja pelko ihmisten unohtamisesta on kestämätön. Jo ensimmäisiltä sivuilta mielessä alkaa pyöriä Paolo Sorrentinon elokuva Suuri kauneus. Jatkuvat juhlat ja näyttäytyminen oikeissa piireissä on kuin suoraan elokuvasta.

Tulee hetki jolloin roomalainen miljonääri päättää järjestää vuosisadan mahtavimmat bileet. Paino sanalla mahtavat. Juhlissa pitää kaikki olla mahdollisimman överiä, rahalla ei ole mitään väliä eikä kukaan saa ajatellakaan jättävänsä niitä väliin. Miten sitten saatananpalvojat, kirjailija ja miljonääri toisiinsa liittyvät ovat tämän kaiken solmuinen punainen lanka.

Ammanitilla on mielestäni uskomaton kyky kehitellä sellaisia juonenkäänteitä, että ei voi kuin hämmästellä. Ihan kuin koko kirja olisi  liskojen yön painajaista, joka on niin oudon kauhistuttava että pelkäät sen olevan totta. Ja se vain pahenee mitä pidempään yö jatkuu.
Tapahtumat ovat niin unenomaisia,ettet tiedä ollaanko tässä nyt oikeasti sittenkin hereillä vai unessa.
Kirjailija ei mielestäni sorru kuitenkaan liialliseen kikkailuun eikä pyri tarkoituksellisesti mahdollisimman paljon sekopäisyyteen. Uni vaan sattuu jatkumaan ja muodostaa mitä ihmeellisimpiä lonkeroita.

Periaatteessa kirja on mainiota satiiria julkkispiireistä ja nykymaailman pohjattomasta itsekkyydestä. Kirjassa on myös raakuutta ja väkivaltaa, niin ihmisiä kuin eläimiäkin kohtaan, ei liikaa kuitenkaan. Mutta tämä oli kuitenkin huomattavasti kepeämpi kuin tuo Minä en pelkää, siinä raakuus ja pahuus ihmisen toimesta oli niin voimakasta, että tunsin suoranaista raivoa sitä lukiessani.

Tällä kirjalla saan Helmet-haasteeseen kohdan kirjassa juhlitaan. Luen Helmet-haasteen facebook sivuilta lukijoiden vinkkejä eri kohtiin ja huomasin siellä mainittavan, että tämä soveltuu myös kohtaan olympialaisista kertova kirja. Olin jo lukemassa kirjaa pitkälti yli puolivälin ja ajattelin mielessäni, että mitä siellä oikein niin lukee, eihän tämä olympialaisiin liity mitenkään. Mutta kappas kyllä, niin uskomattomalta kun se alun perusteella vaikuttaa, siihenkin aiheeseen päästään.

Jos se ei tästä hehkutuksesta vielä nyt välittynyt niin suosittelen ehdottomasta lukemaan molemmat! Minulla on jo odottamassa Ammanitin Taivaan ja maan väliltä. Sitä täytyy nyt vähän säästellä, joten luin Marian Keysin Kuuleeko kukaan? Siitä sitten aatoksia seuraavaksi.

Tunnelmallisia elokuun iltoja!

tiistai 16. elokuuta 2016

Norwegian Wood








Hmm, on aina jotenkin vaikeaa aloittaa puhuminen kirjasta, josta ei oikein pitänyt. Puhdas inhokin on helpompaa, mutta tämä valju fiilis on kaikista vaikein selitettävä.

Kirja oli Haruki Murakamin Norwegian Wood (suomennos englanninkielisestä käännöksestä on Aleksi Milonoffin). Kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos on ilmestynyt 2012 ja kaikesta suitsutuksesta huolimatta luin sen vasta nyt.
Olin jemmannut pokkaria hyllyssäni jo pitkään ja ajattelin että se tarvitsee juuri sopivan hetken lukemiseen, koska täytyyhän sen olla älyttömän hyvä. Hetki tuli, mutta voi ei mikä pettymys!

Päähenkilön, tokiolaisen miehen, muistot nuoruudesta 1960-luvulla saa esiin Beatlesin Norwegian Wood. Hän oli silloin nuori yliopisto-opiskelija joka eli opiskelijaelämää asuntolassaan ja kohtasi myös ensirakkautensa ja muutaman muun rakkauden.

Murakami kirjoittaa kyllä ihan soljuvaa tekstiä, mutta en millään saa kiinni henkilöiden maailmasta. Haahuilut yliopistolla, kaljan juonti, yksinäisyys, käteen vetäminen ja jonkin sortin naisen kaipuu ovat pääteemoina suurimman osan ajasta. Eipä kai nuorella miehellä muuta ole mielessä, mutta ei se millään riitä ylläpitämään kiinnostustani kirjaan.
Ajoittain tuntui, että nyt tästä irtoaa jo vähän enemmän tunnetta ja pureksittavaa esim. henkilöiden mielenterveyden järkkyessä, mutta ei. Siihen se jää ja palataan taas onttoon tyhjyyteen.

Suhteistakaan ei oikein irtoa riittävästi eikä niissä päästä puusta pidemmälle. Oikeastaan aika suomalaiselta vaikuttava peruspessimistinen tunnelma pysyi läpi koko kirjan. Ei kannata yrittää kun ei siitä kuitenkaan mitään tule. En kaipaa rakkausromaanilta (sellaiseksi tämä mainitaan pokkarin kannessa) siirappia, mutta tunnetta pitää sen verran olla, että se vie jalat alta joko itkettämällä tai niin että sydämessä läikähtää vielä päivienkin päästä.

En vaan saa kiinni sitä ilmiömäisyyttä minkä sanotaan kirjassa piilevän, se häipyy mielestä yhtä nopeasti kun on sinne tullutkin. Ehkä kirjailijan muut kirjat sytyttävät enemmän, täytyy ainakin kokeilla. Kuuntelin nyt kuitenkin vielä lopuksi tunnelmaa hakiessani Norwegian Woodin. Niin...ihan kiva..niinkuin lämmin leipäkin..

Mutta hyväähän tässä on tietysti se, että saan tällä kuitattua Helmet- haasteen kohdan: aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Sopii myös kohtaan kirjassa kirjoitetaan kirjeitä.

Tällä hetkellä luen Niccolo Ammanitin romaania Juhla alkakoon ja Juha Nirkon tietokirjaa suomen kesästä. Niistä makusteluja tuota pikaa :)

Sää on kuin morsian, mutta siitä huolimatta, mukavaa viikkoa!



perjantai 5. elokuuta 2016

Holy Cow!







Se on taas jo täällä, elokuu. Haikea fiilis, joko se kesä meni. Vaikka vielä olisikin aurinkoisia ja lämpimiä päiviä ei se silti ole sama. Yritän olla ajattelematta ajan kulua, koska muuten alan suremaan kesän päättymistä. Aina se on niin lyhyt ja arvaamaton.

Edellisen lukemani kirjan oli mainostettu olevan aikuisten satu ja niin oli tämä seuraavakin hassua kyllä!
Kirjastosta nappasin David Duchovnyn esikoiskirjan Pyhä lehmä. Ja vain ja ainoastaan siksi, että hän oli sen kirjoittanut. Kirja on ilmestynyt 2015 ja suomennos on Ilkka Salmenpohjan.
Duchovnysta tulee heti tietysti mieleen X-files ja Fox Mulder. Hahmo on jäänyt  mieleen vaikka sarjaa oli aikanaan pakko katsoa sormien välistä vain sieltä täältä. Alien-jutut eivät ole ollenkaan minua varten. Pelkäsin jo lapsena ihan hirveästi ajatusta avaruusolioiden kaappauksista enkä vieläkään pysty/halua katsoa scifiä, koska painajaiset ovat taattuja.
 Alien-fobiat sikseen ja palatakseni kirjaan, sillä ei onneksi ole mitään tekoa avaruuden ulkopuolisen elämän kanssa.

Pyhä lehmä oli ihan pimeä, mutta niin hauska. Tarinan kertojana toimii Elsie-lehmä (kyllä, lehmä), jolle valkenee kotitilallaan muutamia ikäviä faktoja lehmänä olemisesta ja hän päättää paeta Intiaan. Intiaan tietysti siksi, että lehmät ovat siellä pyhiä.
Matkan varrella Elsie märehtii niin politiikkaa, tehotuotantoa ja ihan vaatimattomasti elämän tarkoitusta.
Ja edelleen lehmän ja hänen ystäviensä (kalkkuna ja sika, tottakai) kertomana.
Idea on ihan pähkähullu, joskin ei varmaankaan ainutlaatuinen, mutta toimii. Eihän aina kaiken tarvitse olla totta, jos kalkkuna lentää suihkukonetta niin se lentää.

Jos huomiot esim. eläinten tehotuotannosta olisi kerrottu ihmisen suulla ei vaikutus olisi varmaankaan ollut sama.
Tämän jälkeen liha ei oikein maistunut.
Paljon hyviä pointteja ihmisten loputtomasta ahneudesta ja kyltymättömyydestä verhottuna mustaan huumoriin. Uppoaa minun huumorintajuun kuin veitsi voihin.

Täytyy myöntää että odotukset tämän kirjan suhteen eivät olleet mitenkään erityisen korkealla (hollywood-planttu jne.) mutta kyllä tämä ylitti ne. Teksti oli sujuvaa ja sisälsi paljon viittauksia pinnalla oleviin ilmiöihin. Mukaan mahtui myös piikkejä pinnallisuudesta, jota kyseisen kirjalijankin elämänpiirissä oletettavasti esiintyy.

Kuten jo sanoinkin, hauska ja hyvin hyvin hämärä. Ei pidä ottaa liian vakavasti.

Aurinkoista viikonloppua!