Mamma mia!

Olen löytänyt "uuden" lempikirjailijan!
Luin muistaakseni joskus viime talvena kirjan Minä en pelkää. Sen on kirjoittanut Niccolò Ammaniti (Otava 2004, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Ammaniti on italialainen kirjailija (s. 1966), jonka kirjat ovat keränneet mainetta ja kunniaa niin Italiassa kuin muuallakin.
En muista mistä kirjan olen saanut, mutta se oli kauheasta tarinastaan huolimatta mielettömän hyvä. Yksi yö(vuoro :D) meni sitä lukiessa, mutta kirjaa ei vain voinut laskea käsistään. Siitä tuli niin voimakas puistatus ja epäusko, että teki mieli mennä herättämään kaikki työkaverit ja kertoa, että oletko kuullut tätä. Kirjan teemat pyöri päässä päiväkausia. Siitä on myös tehty elokuva, jota en ole nähnyt enkä ehkä taida pystyä sitä katsomaankaan.
Joten siis kun viimeksi kirjastossa bongasin hyllyn reunalla norkoilevan Ammanitin Juhla alkakoon (Otava 2011) tuli pakottava tarve lukea se heti!

Eikä tarvinnut pettyä! Vaikkakin Juhla alkakoon on kyllä täysin erilainen kuin Minä en pelkää.

Homma lähtee liikkeelle Mantosista, joka on saatananpalvojaryhmä Abaddonin petojen johtaja. Tullakseen  maailmankuuluksi ja pelätyksi johtajaksi pitäisi keksiä jotain todella ennenkuulumattoman saatanallista. Sehän ei olekaan perheenisälle ihan kaikkein helpointa. Hän on vaarassa jäädä seuraajineen suurempien ja maineikkaimpien lahkojen varjoon.

Yhtälailla kirjailija Fabrizio Ciban pitäisi kirjoittaa uusi menestysromaani. Edellisestä on jo vuosia ja pelko ihmisten unohtamisesta on kestämätön. Jo ensimmäisiltä sivuilta mielessä alkaa pyöriä Paolo Sorrentinon elokuva Suuri kauneus. Jatkuvat juhlat ja näyttäytyminen oikeissa piireissä on kuin suoraan elokuvasta.

Tulee hetki jolloin roomalainen miljonääri päättää järjestää vuosisadan mahtavimmat bileet. Paino sanalla mahtavat. Juhlissa pitää kaikki olla mahdollisimman överiä, rahalla ei ole mitään väliä eikä kukaan saa ajatellakaan jättävänsä niitä väliin. Miten sitten saatananpalvojat, kirjailija ja miljonääri toisiinsa liittyvät ovat tämän kaiken solmuinen punainen lanka.

Ammanitilla on mielestäni uskomaton kyky kehitellä sellaisia juonenkäänteitä, että ei voi kuin hämmästellä. Ihan kuin koko kirja olisi  liskojen yön painajaista, joka on niin oudon kauhistuttava että pelkäät sen olevan totta. Ja se vain pahenee mitä pidempään yö jatkuu.
Tapahtumat ovat niin unenomaisia,ettet tiedä ollaanko tässä nyt oikeasti sittenkin hereillä vai unessa.
Kirjailija ei mielestäni sorru kuitenkaan liialliseen kikkailuun eikä pyri tarkoituksellisesti mahdollisimman paljon sekopäisyyteen. Uni vaan sattuu jatkumaan ja muodostaa mitä ihmeellisimpiä lonkeroita.

Periaatteessa kirja on mainiota satiiria julkkispiireistä ja nykymaailman pohjattomasta itsekkyydestä. Kirjassa on myös raakuutta ja väkivaltaa, niin ihmisiä kuin eläimiäkin kohtaan, ei liikaa kuitenkaan. Mutta tämä oli kuitenkin huomattavasti kepeämpi kuin tuo Minä en pelkää, siinä raakuus ja pahuus ihmisen toimesta oli niin voimakasta, että tunsin suoranaista raivoa sitä lukiessani.

Tällä kirjalla saan Helmet-haasteeseen kohdan kirjassa juhlitaan. Luen Helmet-haasteen facebook sivuilta lukijoiden vinkkejä eri kohtiin ja huomasin siellä mainittavan, että tämä soveltuu myös kohtaan olympialaisista kertova kirja. Olin jo lukemassa kirjaa pitkälti yli puolivälin ja ajattelin mielessäni, että mitä siellä oikein niin lukee, eihän tämä olympialaisiin liity mitenkään. Mutta kappas kyllä, niin uskomattomalta kun se alun perusteella vaikuttaa, siihenkin aiheeseen päästään.

Jos se ei tästä hehkutuksesta vielä nyt välittynyt niin suosittelen ehdottomasta lukemaan molemmat! Minulla on jo odottamassa Ammanitin Taivaan ja maan väliltä. Sitä täytyy nyt vähän säästellä, joten luin Marian Keysin Kuuleeko kukaan? Siitä sitten aatoksia seuraavaksi.

Tunnelmallisia elokuun iltoja!