keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Ruokaa

Kirjahaasteen ensimmäinen kohta on ruuasta kertova kirja. Tähän löytyisi varmasti hyviä romaanejakin, mutta siihen oli helppo valita Joogaruokaa, jonka on kirjoittanut Anna Gidgård ja Cecilia Davidsson (suomentanut Jenna Yli-Knuuttila). Kirja on vuodelta 2012.

Tunnustan, että kuulun myös joogaan hurahtaneisiin. Muutaman vuoden olen kokeillut eri joogamuotoja ja nyt viimeisen vuoden aikana olen löytänyt lempilajini ja huiput ohjaajat.
Edelleenkin muistutan enemmän saksalaista moukarinheittäjää kuin notkeaa joogia, mutta jopa rautakankimaiset jalkani alkavat pikku hiljaa vertyä.
Joten siis kaikki joogan ympärillä oleva kiinnostaa yhä enemmän ja siksi lainasin myös tämän ruokakirjan.

Kirjassa on pääasiassa reseptejä, mutta myös hieman kerrottu eri ruoka-aineiden vaikutuksista ja miten ne sopii joogan ajatusmaailmaan. Reseptit ovat kaikki kasvisvoittoisia ja lihattomia.
Sopii siis kaikille, vaikkei jooga kiinnostaisikaan. Pääpointti on siinä, että syötävät olisivat helposti sulavia ja niissä olisi paljon entsyymejä, antioksidantteja, kuituja ja maitohappobakteereja.

Ensiksi testasin tietysti makean himoissani kookosletut. Niistä tuli yllättävän hyviä. Sopivan makeita ja silti ilman sokeria. Maistui myös lapselle.
Toinen kokeilu oli intialainen pata, jossa oli paljon kasviksia mausteisessa kastikkeessa. Maistui jälleen aikuisille, mutta oli lapsen mielestä hirveää. Se tosin ei juuri mausteisuuden takia tullut yllätyksenä.
Aika helposti toteutettavia reseptejä ja ainekset löytyy pääosin marketeista. Erikoisempia mausteita ja aineksia löytyy helpoiten etnisistä ruokakaupoista.


tiistai 22. maaliskuuta 2016

Sarjakuvaa!!!





Pääsinkin niin sanotusti jännän äärelle kirjahaasteen kohdassa 11: Sarjakuvakirja.
En ole sarjakuvia juurikaan lukenut sitten lapsuuden Akujen, Roope-setien ja Karvisten jälkeen. Fingerpori kyllä tulee silmäiltyä hesarista, mutta siihen se on sitten jäänyt. Miksi?

Vaikea sanoa, olisiko ne aina vähän jääneet romaanien ja tietokirjojen alle. Edellisiä on yleensä tuhottomasti odottamassa lukemista ja sitten muille ei olevinaan jää aikaa.
Mutta nyt oli kiva kun oli "pakko" tähän valita joku.

Tähän valikoitui oikein piristävän keväinen Robert Kirkmanin luoma The Walking Dead- ensimmäinen kirja (2004). Näitä on ilmestynyt alunperin lehdessä.
Halusin lukea jotain ihan erilaista mitä yleensä ja tästähän se löytyi. Tälläkin hetkellä telkussa pyörii näihin perustuva sarja. Sarjaa en ole ehtinyt katsomaan, mutta täytyy laittaa se korvan taakse, josko sitten jonakin päivänä.

Nimensä mukaisesti sarjakuvassa viilettää eläviä kuolleita (kuulostaapa vanhanaikaiselta), elikkäs zombeja. Tarina lähtee tulille siitä, kun poliisi Rick Grimes herää koomasta todetakseen maailman loppuneen. Maailmanloppu on saanut zombit vilisemään joka puolella ja ne ovat verenhimoisia. Vain harvoja ihmisiä on jäänyt eloon.
Siinähän sitä sitten onkin. Itse tarina ei nyt kovinkaan paljon sykähdyttänyt näin sarjan alun perusteella. Pitäähän se tietysti niin kiteytetyssä muodossa esittää mahtuakseen kuviin, mutta on se jotenkin välillä aika tönkköä. Vai johtuisiko käännöksestä, olisiko sujuvampi englanniksi?
Kuvat oli kyllä hyviä, jos voi sanoa, erittäin näköisiä.
Ensimmäisessä kirjassa juttu ei vielä kauheasti edennyt, joten tarvitsisi varmaan käydä hakemassa myös ne seuraavat osat, jotta juttu kenties aukenisi enemmän.

Mutta lukukokemuksena hauskaa lukea sarjakuvaa. Näitä voisi kyllä tulevaisuudessa lukea enemmänkin vaihtelun vuoksi.

Terrorivapaata viikkoa!

torstai 17. maaliskuuta 2016

Tuntematon kirjailija


Nyt pääsen ruksimaan kirjahaasteessa kohdan 8: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole aiemmin lukenut. Tähän löytyy vuoden mittaan varmasti useita kirjailijoita, mutta jotta haaste taas etenee, niin jotain on valittava. Tämä kirja sopisi myös kirjastosta kertovaan kirjaan.
Kirja oli Geraldine Brooksin Kirjan kansa. Se on ilmestynyt 2008 ja julkaistu suomennettuna 2009 Arto Schroderuksen toimesta.
Brooks on itselleni tosiaan ihan tuntematon tapaus. Kirjan liepeestä luntattuna hän on kirjoittanut romaaneita ja tietokirjoja ja on toiminut pitkään The Wall Street Journalin kirjeenvaihtajana Bosniassa, Somaliassa ja Lähi-idässä. Kansilehti kertoo myös hänen olevan kotoisin Australiasta ja asuvan nykyään Yhdysvalloissa.
Kirjan kansa oli mielenkiintoinen kirja. Päähenkilönä on australialainen vanhojen kirjojen konservointiin erikoistunut tutkija Hanna Heath. Hän saa tehtäväkseen YK:n edustajalta tutkia Jugoslavian sodan aikana kadonneen ja nyt löytyneen juutalaisen kirjoituskokoelman, haggadan, kunnon.
Kirjassa liikutaan 4-5 viidessä ajassa:1400-luvun Sevillassa, 1600-luvun Venetsiassa, 1800-luvun lopun Wienissä ja toisen maailman sodan lisäksi myös nykyhetkessä.
Eri ajoissa liikkuminen oli ajoittain hengästyttävää, joten kirjan lukeminen ruuhkajunassa oli nihkeää.
Juutalaisen haggadan matka läpi aikojen oli myös pysäyttävä kertomus Sarajevon historiasta. Juutalaisten kohtaamat vainot niin monena aikakautena on järkyttävää.
Kenties lapselliseen mieleeni ei kertakaikkiaan mahdu miksei jokainen saa uskoa tai olla uskomatta mihin huvittaa?! Minkäänlainen väkivalta niin henkisesti kuin fyysisestikään ei pitäisi kuulua yhteenkään maan päällä olevaan uskontoon. On hirveää ajatella mikä määrä mittaavan arvokkaita historiallisia kirjoja ja paikkoja on tuhottu inkvisition rovioissa. Puhumattakaan ihmisten vainoista ja kidutuksesta.
Ja vain tarkoituksena puhdistaa "vääräuskoiset" herjaamasta puhdasta "oikeaa" uskontoa. Vastenmielistä.
Mutta ei paasata uskosta vaan faktoista; kirjan pääosassa oleva haggada on oikeasti olemassa sarajevolaisessa museossa ja sitä pidetään yhtenä maailman arvokkaimmista kirjoista.
Kirjan kansa oli mukaansatempaava sekoitus tutkijan työtä, taidetta ja historiaa. Ei huono!




PS. Iso peukutus Pikku Kakkoselle ja Pirkka-Pekka Peteliuksen kertomalle iltasadulle, huippua :)

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Aurinkoista maaliskuuta!

Ulkona on ihana auringonpaiste ja lämpöasteitakin peräti +4! Tähän fiilikseen hieman ristiriitaisesti muutama sana viimeisimmästä dekkarista.
Bongasin kirjastosta viimein Jussi Adler-Olsenin Metsästäjät. Kirja on toinen osa Osasto Q:sta ja sen pomosta Carl Mørckista ja se on julkaistu Tanskassa 2008. Sen on suomentanut Katriina Huttunen. Kirja olikin aika hyvin kesän ja syksyn lainassa ja vasta loppuvuodesta sain sen itselleni (olen huono varailemaan, siitä on olevinaan muka niin paljon vaivaa).
Hyvä oli tämäkin, ehkä jopa parempi kuin ykkösosa Vanki.
Nyt ei ehkä niin paljon märehditty päähenkilöna olevan Mørckin työhaluttomuutta ja masentuneisuutta. Aika alkaa parantamaan menneisyyden haavoja ja nyt oli enemmän motivaatiota työhön eli ratkomaan vanhoja selvittämättömiä rikoksia.

Metsästäjät nimenä viittaa aika hyvin tapahtumiin. Tämä oli monessa kohtaa aika raaka ja koettelee jälleen eläinystävää. Riittänee, että sanon "trophy hunting" ja se jo saa niskavillat nousemaan itselläni pystyyn. Toivon suuresti, että kirjailija on keksinyt kokonaan tämän osuuden kirjaan, mutta Cecil-leijonan tapaus osoittanee, että taitaa olla turha toivo. Mutta ei sen enempää siitä, ettei verenpaineet kohoa liikaa. Myös lapsuuden traumat ja julmuudet ovat tässäkin keskeisessä osassa. Toisaalta myös se voiko omantuntonsa ostaa puhtaaksi rahalla ja kuitata kaikki tekemättömäksi vain siksi, että on valtaa tehdä niin?
Koukuttavia juonenkäänteitä ja hyvin kuvattuja henkilöhahmoja. Ei voi kun taas suositella!

Iloista viikkoa ja pitäkää huoli eläinystävistänne :)

Peppi ja Metsästäjät 


PS. Parhaillaan luen Geraldine Brooksin Kirjan kansaa. Vaikuttaa lupaavalta :)