sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hei syksy!







Aika herättää blogi horroksesta ja kylläpä olen ikävöinytkin tätä. Lähes koko tämä vuosi on ollut henkisesti sellainen koettelemus vaikeiden päätösten myötä, että tämäkin on tuntunut ihan ylivoimaiselta. Mieli on ollut kuin tyhjä muuri, johon ei tartu mikään eikä siellä synny mitään uutta. Hivenen pelottavakin kokemus.
Lukemani kirjat ovat pyyhkiytyneet mielestäni lähes samantien, kuten kaikki muutkin asiat.
Pyrkimyksenä on olla taas 100%:sti minä, mitä se tänä päivänä sitten ikinä onkaan.
Lukemisesta ja kirjoista saan kuitenkin edelleen niin paljon hyvää ja ihanaa, että niistä en luovu niin kauan kuin henki pihisee.
Ei enempiä avautumisia, vaan käynnistetään syksy hyvällä kirjalla.

Helmikuussa löysin Johanna Valkaman Itämeren Aurin, josta pidin aikas paljon (kirjoituksen löydät täältä) ja silloin toivoinkin sarjalle jatkoa ja sitähän onneksi tuli.
Linnavuoren Tuuli (Otava 2017) on toinen osa, jonka luin ensimmäisen kerran kesän alussa ja nyt ihan hiljattain uudestaan.
Edelleen eletään Hakoisten Linnavuoren maisemisssa rautakauden aikaan ja nyt parantaja Auri on asettunut sinne puolisonsa kanssa. Lapsiakin on saatu ja heistä vanhimmat, Tuuli ja Unti, koettelevat jo omien siipiensä lentoa.

Auri toivoisi tietysti tyttärestään jatkajaa parantajan työlleen ja muutenkin apua kodinhoidossa.
Tuuli on kuitenkin enemmän isänsä Haakonin kaltainen viikinkiluonne, sotaisa ja villi. Hän ei tunne minkäänmoista kutsumusta parantajaksi.
Hämettä uhkaa Karjalan suunnasta tulevat valloittajat ja sodan uhka on lähempänä kuin koskaan. Haakon on lähetetty johtamaan Hämeen isoimman linnoituksen Rapolan rakentamista, jonka lyömättömyys on koko puolustuksen ydin.
Tuulin veli Unti lähetetään viemään sanaa Rapolaan lisääntyvistä hyökkäyksistä Hämeen ympärillä ja matkaan lähtee myös komea noita Arijoutsi ja Hämeen kuninkaan Antero Kaukomielen poika Tommo.
Tuuli näkee tässä retkessä tilaisuutensa koittaneen. Tilaisuuden päästä itse vaikuttamaan kodin ja itsensä puolustamiseen. Hän ei halua alistua hennoksi neidoksi, joka on riippuvainen miesten suojelusta. Tuuli karkaa mukaan, vaikka pelkää kuollakseen isänsä reaktiota soturihaaveisiin.

Tässä toisessa osassa oli myös edeltäjänsä tavoin luonnon mystiikkaa ja mielenkiintoista kerrontaa ajasta, jolloin luonto hallitsi ihmistä eikä päinvastoin. Ihailen suuresti kirjailijan taustatyön tuloksia, historiallisten paikkojen tuntemusta ja niiden uskottavaa sijoittumista itse tarinaan. Teksti on kauniin monimuotoista ja siitä huokuu luonnon ja esi-isien juurien vahva läsnäolo. Havupuiden huminan ja muhevan metsän tuoksun voi melkein aistia sivuilta.
Olisipa aikakone, jolla matkustaa rautakauden Hämeeseen ja nähdä se kaikki.
Metsästämisen ja taisteluiden sekaan mahtuu tietysti myös ihastumista, mustasukkaisuutta ja vankkaa ylpeyttä.
Itämeren Aurin jälkeen innostuin viikinkihistoriasta, tosin lähinnä fiktiivisestä sellaisesta, ja ahmin tv-sarja Vikingsinkin kaikki kaudet. Hämeessä ja muinaisessa Suomessa eivät käsittääkseni viikingit ole eläneet eikä heistä näissäkään kirjoissa sen kummemmin kerrota, mutta kiinnostus heihin heräsi kyllä näiden myötä. Erityisesti myös siihen miten Hämeen korvellakin on kiehtova menneisyys ja historia.

Vaikka Linnavuoren Tuuli itsenäinen osa onkin, en silti lukisi sitä ilman ensimmäistä osaa. Mielestäni ensimmäinen osa luo pohjan kaikelle ja tämä toinen on se luonnollinen seuraava kerros. Jos jotain kaipasin, niin ehkäpä olisi ollut kiva lukea Aurin ja Haakonin yhteiselon alkuvuosista, se tuskin on ollut pelkkää ruusuilla tanssimista.

Heittäytyminen toiseen aikaan, elämään ja erilaiseen tulevaisuuteen, täydellinen pakomatka arjesta!

Kuulaita syyspäiviä odotellen!