lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuoden 2016 viimeinen päivä





Lokakuu tai uuden vuoden aatto; sää lähes sama


Sinne se meni jälleen kokonainen vuosi. Kauhean nopeasti, oikeastaan niin nopeasti että saa ankarasti pohtia mitä oikein tapahtuikaan vai tapahtuiko mitään ihmeellistä. Tai paremminkin olisi tärkeintä muistaa niitä arkisia juttuja mitä elämä kuitenkin 98%:sti on eikä vaan niitä huippukohtia.
Tämä mennyt vuosi toi kyllä kaikkea kivaa tullessaan. Tästä blogista tuli vuoden mittaan osaa elämää ja vasta nyt se oikeastaan pikku hiljaa alkaa löytää oman uomansa ja siitä ei enää halua luopua. Tämän  ansiosta olen saanut tutustua uusiin ihmisiin niin kasvotusten kuin täysin virtuaalisestikin. Tämä on tuonut  tullessaan uusia kiinnostavia asioita lukemisen parissa sekä myös avannut itselleni täysin uuden kirjamaailman.
Kuten jo aiemmin kirjoitinkin tuli tänä vuonna luettua enemmän kuin aikoihin. Luetuista mieleenpainuvin oli ainakin Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Ja on se Lopottikin mainittava. Löysin myös Jussi Adler-Olsenin ja Kristina Ohlssonin dekkarit. Ja niin monia muita.


Tänä vuonna löysin myös uudestaan tv-sarjat. Pitkään katsoin aika harvoin telkkaria (lukuunottamatta Pikku Kakkosta ja muita lastenohjelmia lapsen kanssa). Nyt kiitos kirjaston dvd-boxien uppouduin täysin Dowton Abbeyhin ja koukahdin Walking Deadiin. Samoin BBC:n uusi minisarja Sota ja Rauha vei täysin mennessään ja siinä imussa tulivat Poldark ja Grantchester.
Lukeminen on tietenkin edelleen suurin intohimoni mutta kyllä myös nämä tarjosivat ihanan pakomatkan arjesta. Tältä vuodelta täytyy kyllä sanoa erityiskiitokset lähikirjastolleni Riihimäen kaupunginkirjastolle. Huomasin lainaushistoriastani lainanneeni 744 nimikettä. Luvussa on mukana siis myös dvd:t ja cd:t, mutta suurin osa aikuisten ja lastenkirjoja. Kiitos kirjastoille, en tulisi toimeen ilman niitä.

Innolla eilen lueskelin uuden Helmet-lukuhaasteen kohtia ja veikkaanpa että ensi vuodesta tulee myös aika kiinnostava lukuvuosi. Haastetta en ajattele suorituksena, vaan kutkuttavana inspiraationa kirjavalintoihin. Määrällä ja nopeudella ei ole väliä vaan itse lukeminen on se juttu. Ilman stressiä ja paineita.
Huomenna polkaistaan haaste käyntiin! Kirjan veikkaan löytäväni omasta hyllystä.
Helmet- haasteen löydät täältä.
Ajattelin laittaa tähän uuden vuoden tervehdyksen Mr. kirjakirsulta, mutta Väinö rakettipelkoisena on linnoittautunut sängyn alle. Yritetään uudelleen ensi vuonna.





Iloista vuoden vaihdetta kaikille ja ihanaa lukuisaa uutta vuotta 2017!

perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulukuun 23.

Huomenna on jouluaatto! Nyt on hetki aikaa nauttia joulun tunnelmasta, tuoksuista ja kaikesta mahdollisesta jouluisesta ja vähemmän jouluisesta
kukin ihan omalla tavallaan.
Ihania lukuhetkiä ja rauhallista joulua kaikille!



tiistai 13. joulukuuta 2016

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli







Joulukuu alkaa olla puolessa välissä, joten on aika myöntää etten saa luettua kaikkia Helmet- kirjahaasteen 52. kohtaa. Harmi sinänsä, olen heikko sietämään keskeneräisiä tai kesken jääneitä asioita. Toisaalta taas olen haasteen ansiosta lukenut tänä vuonna enemmän kirjoja kuin esimerkiksi viime vuonna. Paljon on löytynyt itselleni ihan uusia ja kiinnostavia kirjailijoita/kirjoja. Myös kotimaiset kirjailijat ovat silmissäni hyvässä nosteessa. Joten eipä jäädä märehtimään -olispitänyt- ajatuksiin, vaan jatketaan viimeisimmällä kirjalla.

Sen nappasin pikaisella kierroksella kirjastossa vain ja ainoastaan kannen ja punareunaisten sivujen perusteella (tätä ei kai saisi tunnustaa). Antti Tuomaisen nimi oli jäänyt jostain etäisesti mieleen, mutta kirjat oli lukematta. Tämä Mies joka kuoli (Like 2016) on hänen uusimpansa.

Romaanissa 37-vuotias sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa saa kuulla lääkäriltään, että hänen päivänsä ovat luetut. Hänestä löytyy valtavia pitoisuuksia tuntematonta myrkkyä, joka tuhoaa hänen sisäelimensä. Kaunismaalla ei ole aavistustakaan miten myrkky on häneen joutunut, joten sanomattakin on selvää että hänet halutaan hengiltä.

Tuomaisen kerronta on herkullisen suoraa ja konstailematonta. Kirjassa on mainio kuvaus suomalaisesta pikkukaupungista pienine ympyröineen. Päällepäin ei näy mitään, mutta pinnan alla kuhisee.
Sieniyrittäjän maailma luonnollisesti kääntyy päälaelleen, keitä hänen lähellään elävät ihmiset oikeastaan ovat ja keneen hän voi luottaa. Haluatko viimeisillä voimillasi selvittää murhaajasi vai lamaantua odottamaan viimeistä henkäystä?
Mikä on tärkeintä siinä vaiheessa kun elämää onkin jäljellä ehkä vain yksi tai 20 päivää?

Kirja ei kuitenkaan ole pelonsekaista jännitystä vaan enemmän komedia siitä miten kaikki tapahtuu vähän vahingossa ja tarkoittamatta. Asiat tuppaavat mennä akuankkamaisesti käsille viattomasta yrityksestä huolimatta. Ironinen, kuiva musta huumori sai junassa matkatessani tirskumaan. Saako tälle edes nauraa, murha ei nyt liene leikin asia, mutta tässä mennään sellaisiin sfääreihin, että kyllä mielestäni saa.
Mies joka kuoli vilisee koomisia henkilöhahmoja, joita takuuvarmasti löytyy aika monelta tämä maan kirkonkylältä.

Mainio kirja piparinpaiston ja lanttulootan teon välimaastoon.


PS. Kävin eilen elokuvissa katsomassa Mia Hansen-Løven ohjaaman Tämän jälkeen (L'avenir Ranska-Saksa 2016).
Lämpimän haikea tarina pariisilaisen opettajattaren elämän käännekohdista. Ihania maisemia ja paljon kirjoja :) Täydellistä hyvän mielen lääkettä pimeisiin iltoihin. Suosittelen!

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän







Viimeisin lukemani kirja onkin saanut paljon näkyvyyttä lehdissä vai onko hehkuvan oranssi hieno kansi kiinnittänyt vaan helpommin huomioni. Tiranan sydän (Otava 2016) on Pajtim Statovcin toinen kirja.
Statovci (s. 1990) on julkaissut esikoisromaaninsa Kissani Jugoslavia 2014. Kirjailija voitti sillä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä.

Tiranan sydämessä kaksi nuorta Bujar ja Agim ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Bujarilla on ollut hyvä lapsuus ja kun hän 14-vuotta täytettyään saa kuulla isänsä olevan vakavasti sairas on hän surun murtama.
Molempien poikien perheet ovat köyhiä ja nälkä on jatkuvasti läsnä. Pojat tukevat toisiaan ja he haaveilevat uudesta elämästä ja uudesta alusta Euroopassa. He haaveilevat koulutuksesta, hyvästä työstä ja ennen kaikkea tulevaisuudesta.

He haluavat jättää Albanian. Sillä ei ole tarjota heille kuin kurjuutta, köyhyyttä ja toivottomuutta.
Albanialaisuus on likaista, hyljeksittävää ja se on heille este uudelle alulle. Häpeä, joka on kätkettävä eikä sitä saa koskaan myöntää. Toisaalta myös isien tarinat ylpeistä ja rohkeista esi-isistä ja sukujen voimasta  repii ristiriitoja heidän sisällään.
He sulkeutuvat omaan ulkopuolisilta kätkettyyn maailmaansa myös seksuaalisuutensa osalta. Ilmassa velloo epätietoisuus siitä mikä määrittely heihin sopii. Onko sitä määriteltävä vai voisiko vain elää sellaisena kuin on syntynyt ilman, että itsensä tarvitsisi arvottaa jonkin käsitteen alle? Mitä jos sitä ei voi tehdä, niin mitä sitä sitten on?

Uusi elämä edellyttää luonnollisesti taloudellisia resursseja. Bujar ja Agim muuttavat asumaan pieneen asuntoon kaupunkiin ja yrittävät löytää työtä, jotta saisivat rahaa pakoaan varten.
Epätoivo ajaa epätoivoisiin tekoihin kun vaakakupissa on vapaus uudelle alulle tai alistuminen sorrolle. Kurjuudessakin löytyy aina joku, joka hyötyy toisen hädästä ja on valmis surutta käyttämään sitä hyväkseen.

Tiranan sydän on koskettava romaani irrallisuudesta, pakolaisuudesta ja seksuaalisista vähemmistöistä. Turvallista synnyinmaata ei enää ole ja mahdollisuudet uusien juurien ja uuden kotimaan luomiselle ovat häviävän pienet.
Turvaa ei välttämättä löydy myöskään omasta kehosta. Keho onkin vankila, joka ei anna oikean minän tulla esiin. Mieli tuntee toista ja tietää mitä on, mutta ulkoinen kuori on täysin väärä. Ei riitä että itse kärsit vääryydestä, vaan saat todistella muille ihmisille olemassaolosi oikeutusta. Kyse ei ole oikusta tai päähänpistosta, vaan kaikki on totta.


Pidän Statovcin kielestä ja aikaan ja paikkaan sidotuista luvuista. Väistämättä se sai mieleen syksyn lehtijutut tuhansista mereen huuhtoutuneista perheistä, jotka olivat matkalla kohti parempaa elämää. Osuvasti kirjassa Bujar järkyttyy suomalaisten kylmyydestä ja naiivista asenteesta ettei maamme ulkopuolella ole mitään. Sitä ei ole jos sitä ei ajattele.
Hyvä kerronta kokee pienen notkahduksen lopun laulukilpailuineen, joka mielestäni söi tarinan hyvää terää.

Surullinen ja ilman muuta ajankohtainen ja lukemisen arvoinen kirja. Nostaa pinnalle lopulta aika vaiettuja asioita, kuten transvestismin ja valtavan epätoivon voiman, joka saa ihmisen pakkaamaan vastasyntyneen vauvan kiikkerään veneeseen tuhoontuomitulle matkalle.


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Loma!

Olen nyt pahasti laiminlyönyt kirjoittamisen tänne ja luettujen kirjojen pino senkun kasvaa. Edellisessä postauksessa mainitsemani kommentit Marilynistakin ovat vielä muistikirjasssa.
Mutta nyt on ehkä paras tekosyy ikinä, eli loma :)
Nyt oli mahdollisuus vielä kaiken huipuksi pitkästä aikaa päästä reissuunkin. Kaikki oli kyllä hyvin lähellä mennä täysin pieleen. Kohteena oli Gambia ja loma oli erityisesti pyhitetty joogalle. Täydellistä yhdistää loma ja rakas harrastus. Tätä lomaa olikin odotettu jo keväästä asti.
Mutta lähtöä edeltävä iltana, tietenkin vasta klo 19:25, itsevarmana tarkistan passini voimassaolon. Koska tottakai se on voimassa vielä pitkät ajat, vuosia tai edes kuusi kuukautta. No eihän se ollut kuin nipinnapin kaksi kuukautta (matkaehdoissa 6kk sanottiin olevan ehdoton minimi)
Sitä tunteiden vuoristorataa valtavalla pelolla, siitä että kaikki epäonnistuu vain muutamaa tuntia ennen lähtöä, ei voi edes kuvailla. Ja kaikki täysin omaa syytä.

Matkatoimistosta ei uskottu reissun onnistumiseen mutta ystävien kannustuksella lähdin kuitenkin aamuyöllä vain käsimatkatavaroineni kohti lentokenttää kuulemaan viimeisen tuomioni.
En ollut nukkunut koko yönä ja itku oli kentällä herkässä kun lähtöselvitykseen passiani häpeillen näytin. Mutta vielä mitä, enkeli tiskin takana sanoo, että tämä on ihan ok ja kyllä sinä lähdet tällä passilla matkaan.
Olin koko kaksi tuntia kentällä kuin vaaleanpunaisessa usvassa, kaikki pelko ja murhe lähti hartioilta ja ihana lähtökuume valtasi mielen. Ikinä koskaan ei millekään reissulle ole ollut näin kamalaa lähtöä.
Kyllä silti Gambiaan saavuttaessa pidättelin vielä hengitystä passin tarkastuksessa, mutta ei mitään ongelmia.

Olin siis perillä, kohtalaisen minimaalisilla matkatavaroilla, ei joogamattoa (kiitos maton lainasta opettajille)  ja vain välttämättömimmät mukana, kuten esimerkiksi kirja!
Alunperin oli tarkoitus ottaa useampikin pokkari mukaan, mutta kuten kaikki meni kuten meni, nappasin lähtiessä vain paksuimman ja se oli Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät (Bazar 2011, suom. Marja Luoma).

Kotu beach


Cape Point


Pancol on v. 1954 syntynyt ranskalainen kirjailija-toimittaja. Hänen esikoiskirjansa on ilmestynyt vuonna 1979 ja sittemmin hän on kirjoittanut 16 teosta. Suomennettuna on viimeiset neljä, Nämä ihanan värikkäät kirjan kannet on kiinnittänyt huomioni aiemminkin,  mutta vielä en ollut päässyt lukemaan.

Krokotiilin keltaisissa silmissä keskiössä on nelikymppinen Joséphine ja häneen erilailla linkittyvät ihmiset. Monikaan heistä ei ole sitä mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää ja he ovat kaikki omalla tavallaan elämänsä käännekohdassa. Joko kaikki on täydellistä tai kaikki on romahtamassa.
Kirjailija osaa kertoa aika viiltävän osuvasti naisen elämästä, ulkonäkö- ja ikäpaineista, lapsista ja lapsettomuudesta sekä yleensäkin odotuksista elämää kohtaan. Mukana myös miesten kriisejä, pisteet siitä.
Tämä ei ollutkaa ihan sitä kepeintä chick litiä mitä ehkä sorruin ennakkoon olettamaan. Joséphine tutkii työkseen erityisesti 1100-luvun historiaa Ranskassa eikä esim. työskentele mainostoimistossa, joka on heti jo tervetullut ero perinteiseen kaavaan. Muitakin arvoja kuin raha ja merkkivaatteet löytyy, joskin tottahan toki niillä osansa tässäkin on.
Aineksia hyväksi rantakirjaksi löytyy: vähän romantiikkaa, raivostuttavan itsekeskeisiä henkilöhahmoja ja vähän tuhkimoa. Mutta voi apua miten pitkä! 697 sivua hyvin yksityiskohtaista kerrontaa henkilöiden päivittäisestä elämästä. Se on vähän liikaa. Ajoittain kirjassa oli aikamoisen pitkästyttäviä jaksoja, jolloin ainoastaan pakottavalla asenteella -tämä on pakko saada luettua ennen kotiinlähtöä- pääsi eteenpäin. Tämä olisi mielestäni kaivannut todellakin tiivistämistä ja ehkä joidenkin hahmojen heivaamista kyydistä.
Täytyy myöntää että odotin enemmän.
Voin suositella sillä varauksin että varaat aikaa ja kärsivällisyyttä.

Fajara beach


Senegal, Fathala nationalpark



Jooga-ja lukupäivät Atlantin leppeässä tuulessa ovat nyt takanapäin, joten on aika keskittyä täysillä tunnelmoimaan joulun aikaa kynttilän valossa. Niin ja palata tietenkin arkeen, mutta jos vasta huomenna kellon herättäessa 3:50.

Tunnelmallista toista adventtia!

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Marraskuun matalapaine ja Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan







Marraskuu on mennyt taas sellaista vauhtia eteenpäin, että päivistä vaan loppuvat jatkuvasti tunnit kesken. Lumi ja pakkanen onneksi tuli nyt hyvissä ajoin piristämään, mutta kylläpä silti meinaa väsyttää aikamoisesti. Helmet -lukuhaastetta varten luin koko marraskuun alun Daniel Spoton elämäkertaa Marilyn Monroesta. Kirja aiheutti kevyttä tuskaa, joten olen äärimmäisen helpottunut luettuani eilen siitä viimeisen sivun. Palataan siihen vimeistään viikonloppuna. Yleensä kirjat voittavat tv:n katselun mutta nyt pimeys, kylmyys, työt ja väsymys ovat sekoittaneet vuorokausirytmin sen verran,että yömyöhään on tullut kahlattua niin Walking Deadia, Nousuvettä ja Poldarkia (Ross!!!).
Luettu on silti koko ajan enemmän tai vähemmän ja päätinkin ryhdistäytyä kirjastolainojeni suhteen ja pinosta löytyi Cecelia Ahernin Kuinka rakastutaan  (Gummerus 2015, alkuteos How To Fall In Love 2013).

Cecelia Ahernilta olen aiemmin lukenut kirjan PS. Rakastan sinua, josta pidin paljon. Joskin täytyy rehellisesti myöntää, että ensin siitä tulee mieleen kirjaan perustuva leffa PS. I love you ja ihanat Gerard Butler ja Jeffrey Dean Morgan. Joten muistikuvani perustuvat enemmänkin leffaan kuin kirjaan.

Kuinka rakastutaan on kirjailijan kymmenes suomennettu romaani. Siinä kolmikymppinen Christine Rose on elämässään käännekohdassa. Hän jättää aviomiehensä traagisen onnettomuuden jälkimainingeissa koska ei enää tunne itseään onnelliseksi eikä hän ole varma onko koskaan ollutkaan onnellinen. Työssään hän on viihtynyt mutta epäily omista kyvyistä herää silläkin saralla. Hän on elämäntaito-oppaiden suurkuluttaja ja etsii niistä vastauksia ongelmiinsa.
Traagisille tapahtumille ei näy loppua, vaan päinvastoin, hän törmää tuntemattomaan mieheen, joka on hyppäämässä sillalta tappaakseen itsensä. Christine puhuu hänet odottamaan vielä kaksi viikkoa syntymäpäiviinsä. Sinä aikana hänen on vakuutettava Adam elämisen ihanuudesta ja saatava hänet luopumaan itsetuhoisista ajatuksista.

Teksti on kevyttä ja nopealukuista sisältäen tietysti romantiikkaa ja ajoittain nokkelaakin huumoria. Kirjan pohjavire on kuitenkin koko ajan yllättävänkin synkkä, koska kuolema kummittelee taustalla.
Ajoittain Christinen ripustautuminen Adamiin käy hermoja raastavaksi. Kaikkeen etsitään vastaus elämäntaito-oppaista eikä kenelläkään tunnu olevan halua ratkaista itse mitään. Christinen neuroottisuus syö häntä kohtaan alussa tuntemaani empatiaa. Kuten arvata saattaa on loppu kovin ennalta arvattava.

Tekstistä löytyy kyllä osuvia huomioita avioliitoista ja parisuhteista ja uskon että aika moni tunnistaa samoja leipääntymisen ajatuksia. Rakastumista kun on kovin vaikea selittää ja vielä vaikeampaa on käsittää mihin se vain yhtäkkiä hiipuu ja häviää. Kyse ei ole tässä ehkä kuitenkaan siitä kuinka rakastutaan vaan kuinka et voi rakastaa toisen puolesta.

Lyhykäisyydessään kelpo kirja, mutta nimi ei kyllä ole mielestäni onnistunein valinta. Jäin odottamaan vielä jotain enemmän.

Marraskuun lukuhaaste jatkuu Pajtim Statovcin Tiranan sydämellä ja Coldplaylla. Jotenkin on ollut vastustamaton tarve kuunnella heidän musiikkiaan pitkästä aikaa poikkeuksellisen paljon. Sillä on ihan selkeästi meditatiivinen vaikutus mieleeni.

Mukavaa ja toivottavasti ei ihan lumetonta loppuviikkoa!

maanantai 31. lokakuuta 2016

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64







Ihan kohta on marraskuu! Lokakuun viimeisen päivän kunniaksi aurinkokin päätti käydä näyttäytymässä. Sääennusteiden perusteella tämä on tyyntä myrskyn edellä, mutta katsotaan mitä loppuviikko tuo tullessaan.
Pimeitä ja harmaita päiviä piristi ehdottomasti Jussi Adler-Olsenin Tapaus 64 (Gummerus 2015, suom. Katriina Huttunen.)
Tapaus 64 jatkaa Osasto Q-sarjaa ja on sen neljäs osa. Carl Mørckia olikin tullut jo vähän ikävä. Hänhän oli se vanhoja selvittämättömiä tapauksia tutkivan Osasto Q:n pomo. On se vaan niin ärsyttävä ja siksi niin kiinnostava. Apureina edelleen tutut Rose ja Assad. Heidän elämästään saadaan tässä taas tietää hieman lisää mutta kuitenkin niin vähän, että herää vain lisää kysymyksiä.

Nete Hermansen on nainen, jonka elämä alkaa murentua jo lapsuudessa hädin tuskin ennenkuin se on ehtinyt alkaakaan. Väkivallan ja monien uskomattoman epäonnisten käänteiden jälkeen hänet lähetetään Sprogøn saareen, jossa hoidetaan yhteiskuntakelvottomiksi leimattuja nuoria naisia. Saari ei ole mikään kesäleiri eikä hoitaminen ole ihan sitä mitä voisi ajatella heidän tarvitsevan.

Myös Mørckia haavoittanut ja hänen kollegansa tappanut tapaus putkahtaa yllättäen esiin.
Kasassa alkaa olla aikamoinen vyyhti kadonneita ihmisiä, eräänlaista rotu-oppia sekä suosiota kasvattava uusi puolue. Vaikka puolueen puolueohjelma on erittäin kyseenalainen ja herättää vastarintaa, on se silti löytänyt kannattajansa ja menossa kohti kansankäräjiä.
Tämän enempää en oikeastaan voikaan sanoa, koska mikään ei ole pahempaa kuin spoilattu dekkari.

Adler-Olsenin tyyli vaan on niin pettämätön tässäkin. Hän on onnistunut jälleen ottamaan mukaan päivän polttavia teemoja politiikasta ja arvotaistelusta mitä parhaillaan monessakin yhteiskunnassa käydään. Hän ei myöskään anna unohtaa historian kauheuksia.
Kirjoissa esille nostetaan usein heikommassa asemassa olevia antamalla heillekin oma ja kuuluva ääni.
Adler-Olsen osaa näpäyttää yhteiskuntakritiikkinsä  mustan huumorin verhoamana alakoukkuna suoraan palleaan.



Kirsu haistaa hyvän dekkarin!

PS. Huomenna 1.11 alkaa Karo Hämäläisen järjestämä kirjahaaste, jossa marraskuun jokaisena päivänä luetaan 30 sivua kaunokirjallisuutta. Haasteen löydät mm. facebookista sekä oheisesta Yle puheen linkistä:  http://yle.fi/radio/ylepuhe/lukuhaaste_puheen_paivassa/8414261
Mukana ollaan!


maanantai 24. lokakuuta 2016

Hanna Weselius: Alma!







Kotimainen kirjallisuus jyrää tällä hetkellä lukupinossani varmaan enemmän kuin koskaan. Johtuen tietysti siitä, että nyt hyviä kotimaisia on osunut kohdalle ennätysmäärä.
Viimeisin on Hanna Weseliuksen Alma!(WSOY 2016). Weselius on toiminut kuvajournalistina, kuvataitelijana ja vapaana kirjoittajana. Hän on taiteen tohtori ja työskentelee valokuvataiteen yliopistonlehtorina. Alma! on hänen esikoisromaaninsa ja se on voittanut WSOY:n ja WSOY:n kirjallisuussäätiön järjestämän Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun.

Alma! oli virkistävän erilainen lukukokemus jo ihan rakenteeltaankin. Mustekalan päänä on Alma Mahler, joka oli itävaltalainen säveltäjä ja taiteilija (1879-1964). Hänellä oli useita aviomiehiä ja rakastajia, mutta tässä hän näkyy enimmäkseen säveltäjä Gustav Mahlerin vaimona. Hän alistuu kylmän, vihamielisen ja välinpitämättömän miehensä varjoon. Miehen, jonka ehtona avioliitolle oli että Alma luopuu omasta säveltäjänurastaan miestänsä tukeakseen.
Alman henki kulkee mukana nykyhetkessä hyvin erilaisten naisten elämässä. Nämä nykyhetken naiset ja muutama mieskin kietoutuvat lonkeroina toisistaan tietämättöminä yhteen. Hahmoja lähestytään monesta eri näkökulmasta ja herutetaan heistä vähän ja juuri kun luulet saaneesi heidät kiinni lähtee kertoja lentoon ja kaikki kiepsahtaa.

Pidin siitä kuinka romaani nosti monta naisiin kohdistuvaa epäkohtaa esille tavalla, jossa kertoja kertoo hirvittävät tapahtumat silminnäkijänä, päivän uutisina. Niitä ei selitellä, ei etsitä seurauksia tai asiaan johtaneita syitä. Kylmät faktat esiin ja ole hyvä lukija,  mieti miten tämän tiedon käsittelet. Muuttavatko uutiset yleensäkin ajatusmaailmaasi ja saavatko ne sinut toimimaan joko ajatuksen tasolla tai konkreettisesti?

Esillä on vahvasti myös julkinen keskustelu naisen määrittelystä. Lähteekö kaikki vieläkin ulkonäöllisistä seikoista, oletko pätevämpi kireällä nutturalla vai blondina heti tyhmä bimbo?
Kaikki kaivetaan esiin, jos olet antanut jopa tahtomattasi kasvosi julkisuudelle. Sen jälkeen olet täysin vapaata riistaa ja kaikilla on oikeus keksiä mitä villeimpiä haukkumasanoja, jolla ulkonäköäsi voi julkisesti nimimerkin takaa solvata. Vaikka asiat riitelisivät, silti ensimmäiseksi kaivetaan nettipalstoilla kehostasi jokainen reikä, aukko ja uloke mikä ikinä voikaan olla viallinen ja epäkelpo ja hyeenat repivät siitä kaiken irti. Asialla ei ole enää merkitystä kun lumipallo on lähtenyt liikkeelle. Tärkeintä on vain kuinka karmeasti se on lihonut ja mitä ihmettä sillä on päällään.

Kirjassa on luomisen tuskaa, onnen etsintää, maailman järjettömyyttä, pahuutta, rakkauttakin..kaikkea sulassa sovussa ja samalla riidassa keskenään. Hämmentävä ja voimakkaita ajatuksia herättävä kirja. Tälläiseenkö maailmaan tytöt kasvatetaan.

Suosittelen, jos kaipaat erilaista, ajankohtaista ja teräväkielistä otetta.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Lopotti






Viime viikon maanantaina oli Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. En päivän hengessä haalinut käsiini Kiveä, mutta suomalaista kirjallisuutta on tullut luettua pitkin viikkoa.
Lukuvuorossa oli Tommi Kinnusen uusin romaani Lopotti (WSOY 2016).
Täytyy myöntää, että kyllä jännitti tarttua siihen. Edeltävä kirja Neljäntienristeys oli niin koskettavan hyvä, että odotukset tätä uutukaista kohtaan oli pelonsekaiset. Mutta odotukset tuli lunastetuksi 100%:sti.

Olisihan se hienoa jos osaisin kuvailla romaanin mukavasti juoksevia rakenteita ja soljuvaa kieltä tarkoin analyysein, mutta ei, sitten tämä ei olisi minun juttuni. Minulle tärkeintä kirjoissa on niiden luomat mielikuvat, tunnetilat ja mahdollisuus samaistua. Kokea olevansa joku toinen tai lukea kaltaisestaan. Kokea elävänsä toisessa ajassa ja paikassa. Itselleni kirjoista jäävät mieleen niiden synnyttämät tunnetilat eikä niinkään niiden tekninen taituruus mitä minulla ei ole edes kykyä arvioida. Tunteiden, järjestä viis, haluan välittyvän myös tänne ja olevan blogini punainen lanka. Joten tunteisiin siis.

Lopotissa palataan Neljäntienristeyksen sukuun ja etenkin tytär Helenaan. Miten hän koki lapsuuden suvun voimahahmojen  keskellä ja miten elämä yksin Helsingissä sujuu.
Ollaan myös ajassa, jossa suvun lapsenlapset alkavat olla aikuisia.

Lopottikin on edeltäjänsä tavoin viiltävän tarkkanäköistä kuvausta historian, kylmyyden, rakkaudettomuuden ja yksinäisyyden vaurioittamista kohtaloista.
Sokean Helenan taistelu ihmisarvoisen ja itsenäisen oman elämänsä herruudesta on niin liikuttavaa, että pala nousee kurkkuun.

Kinnunen on jäätävän hyvä kuvailemaan ihmisten julmuutta ja ennakkoluuloisuutta normista poikkeavaa kohtaan. Erilaiset vammat ja rajoitteet ovat syy olettaa ettei ihmisestä millään muullakaan saralla ole mihinkään. Miksi antaa mahdollisuus opiskeluun ja opastaa, kun ei heistä kuitenkaan tule mitään.
Suomalaiset kunnostautuvat kyllä tässä tekopyhyydessä. Aika ajoin paheksutaan syvästi vanhustenhuollon tilaa, lastensuojelun ongelmia tai resurssien pulaa kuntoutustoiminnassa. Mutta kun pitäisi ruveta sanoista tekoihin alkaa perääntyminen, syitä ja syyllisiä löytyy lukematon määrä ja pääasia on ettei vaan mikään tule minun takapihalleni ja minun silmieni eteen.

Lapsenlapsista Lopotissa kerrotaan Tuomaksesta, joka kamppailee oman seksuaalisuutensa kanssa. Tai hän ei kamppaile, hän tietää mitä on ja mitä haluaa olla. Mutta muut eivät näe asiaa yhtä helposti. Papasta ei puhuta ja vähistä tiedoista mitä hänestä tihkuu herää vain lisää kysymyksiä. Mikä sai papan päätymään omaan ratkaisuunsa ja ovatko he Tuomaksen kanssa samanlaisia.
Tuomaksen hyväksynnän ja rakkauden kaipuu koskettaa. Miten jälleen muut ihmiset määrittävät mikä on oikea tapa elää, kuka saa rakastaa ja miten.
Tuomaksen onni on elää nykyaikana toisin kun pappansa.  Mutta ei se helppoa ole vieläkään.

Jotta kaikki ei olisi niin lohdutonta niin onneksi uusi sukupolvi irroittautuu suvun vanhoista kahleista. Ne ovat edelleen olemassa, mutta eivät hallitse tässä hetkessä elävien perheitä. He pystyvät puhumaan ja rakastamaan ja tuntevat toisenlaista yhteenkuuluvuutta. Kylä muuttuu eikä vanhoja asioita ole enää monikaan muistelemassa.
Toivo paremmasta herää, mutta se on vielä kovin hauras ja murskaantuu herkästi. Kirjan loppu saa sen alusta asti kutittavan palan kurkusta nousemaan ja kyyneleet silmäkulmaan.

Tommi Kinnusen molemmat kirjat ovat sellaisia, jotka saavat oman paikkansa kirjahyllystäni. Siellä ne saavat odottaa myös tyttäreni kasvavan ja toivon hänen ne lukevan, koska sieltä löytyy paljon sellaista sielunmaiseman historiaa, jota hänenkin suvustaan löytyy.





maanantai 3. lokakuuta 2016

Kirkkaus




Se on jo lokakuu! Syksy on mennyt kyllä hurjaa vauhtia ja ihanaa että säät ovat olleet näin loistavia. Kaunista ruskaa ja leutoja päiviä.
Viime päivinä on tullut luettua monta hyvää kirjaa, nyt yritän niistä saada mahdollisimman pian muutamat sanat tänne.
Kotikirjastooni Riihimäelle on ilokseni ilmestynyt pikalainahylly, josta siis saat lainata kirjan viikoksi ilman uusimis- tai varausmahdollisuutta. Sieltähän bongasin heti lukuun Riitta Jalosen uuden romaanin Kirkkaus (Tammi 2016). Tästä saankin sopivasti Helmet- haasteeseen kohdan 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

En ole aiemmin lukenut häneltä muita kirjoja, vaikka tämä uusin on jo kahdestoista.
Tilanne on kyllä korjattava, koska Kirkkaus oli erittäin mielenkiintoinen.
Kirkkaus on kuvaus uusiseelantilaisen Janet Framen elämästä vuosina 1924-1963. Hän oli kirjailija, jonka lapsuutta varjosti molempien siskojen hukkuminen sekä veljen sairaus. Perhe eli köyhyydessä ja herran nuhteessa eikä Janetilla ollut juurikaan ystäviä. Häntä hyljeksittiin likaisuuden ja resuisten vaatteiden vuoksi. Kruununa vielä hänen hiuksensa, pelottava punainen linnunpesä, jonka täytyy olla paholaisen tekosia, ainakin isän mielestä.
Paholaisen syytä oli myös veljen sairastuminen ja oikeastaan kaikki epäonni, joka heitä koettelee.
Janetin mieli lähtee uusille tuntemattomille raiteille ja pään sekasorto pyörii lukuisina sanojen pyörremyrskyinä. Kirjoittaminen on ainoa mahdollisuus saada käsitellä siskojen menetyksen tuskaa ja syyllisyyttä veljen kohtalosta. Pyörremyrsky pään sisällä tuntuu jo oireina punaisissa hiuksissa, jotka elävät omaa elämäänsä
Janetin on saatava sanat paperille, pois sekoittamasta lisää. Hän ei voi vastustaa niitä eikä haluakkaan. Niitä ei voi hallita eikö pakottaa. Ne vain soljuvat kuin lähteestä.
Siskojen järkyttävä kohtalo saa hänetkin hukkaamaan halunsa elää ja toivomaan kuolemaa, koska tulevaisuutta ei ole. Mieli kertoo hänelle kummallisia asioita ja saa hänet välillä ahdistumaan paniikin valtaan.
Ennen pitkää Janet Frame päätyy psykiatriseen sairaalaan, jossa hänellä todetaan skitsofrenia.
Ensimmäinen sairaala ei ole sairaala, vaan sen niminen kauhutalo, jollaista paikkaa ei toivoisi kenelläkään.
Janet kuitenkin kirjoittaa elämästään ja kokemuksistaan, vaikka hänen olemassaolonsa on koko ajan vaakalaudalla. Välillä sanojen tulva tyrehtyy, mutta yleensä jokin muutos saa aina aikaan uuden käynnistymisen ja sanoja alkaa tipahdella.
Vuosien ja kahdensadan sähköshokki hoidon jälkeen hänet todetaan diagnosoidun aiheetta skitsofreenikoksi. Sitä hän ei ole. Hoidon ja avun tarpeessa kyllä, muttei lobotomian.

On aivan uskomatonta, että kaikkien käsittämättömien kärsimysten (jotka osa tietysti ovat olleet sen aikakauden tietämyksen mukaan pätevää hoitoa) aikana hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan. Ja kirjoittamaan vielä niin hyvin, että hänen kirjojaan halutaan julkaista ja ne saavat lukijoita useassa maassa. Tämän kirjan myötä on kyllä pakko lukea ainakin hänen kirjoittamansa omaelämäkerta.

Minua kiehtoo paljon kaikki mielen koukerot ja varsinkin se mikä sen saa järkkymään ja miten. Mitenkään en halua ihannoida mielisairauksia, vaan ne ovat mielenkiintoinen osoitus siitä miten uskomatttoman monimutkainen kokonaisuus päässämme on. Mikä loppujen lopuksi on mielenvikaisuutta ja mikä vain erilaisuutta. Kuka määrittelee sinut epänormaaliksi ja eristää epäsopivana yhteiskuntaan.
Kuka loppujen lopuksi on hullu?!

Jalosen kirja oli monisäikeinen ja osin niin kiemurainen, että välillä hengästytti pysyä mukana. Mutta sellainenhan ihmismieli on; kiemurainen sokkelo, jonka perässä on välillä mahdotonta pysyä mukana.
Kaunis ja liikuttava kirja.

Aurinkoista uutta viikkoa!


perjantai 23. syyskuuta 2016

Pullopostia






Syksyn kuutamon hohtoisiin iltoihin sopii dekkarit täydellisesti. Keplerin lisäksi kirjastossa haaviin tarttui Jussi Adler-Olsenin Pullopostia (Gummerus 2014, suom. Katriina Huttunen), joka on kolmas osa Osasto Q- sarjaa.
Sarjahan käsitteli osastoa, joka tutkii vanhoja selvittämättömiä rikoksia ja jota johtaa kohtalaisen kusipäinen ja työtä vieroksuva apulaispoliisikomisario Carl Mørck. Toki hän työnsä hoitaa hyvin sitten, kun se sattuu kiinnostamaan ja päiväunet on otettu.

Muutenkin koko osasto Q on hieman hyljeksitty ja välttämätön paha poliisitalolle. Tiimissä on vain kolme jäsentä, joista kaikki ovat kohtalaisen omalaatuisia persoonia. Tämä tekeekin näistä mielestäni niin hyviä, heistä kukaan ei ole mikään täydellinen kiillotettu sankaripoliisi vaan enemmän ja vähemmän kuolevaisia. Osia voi lukea erikseen, mutta olennaisia viittauksia menneisiin tapahtumiin on sen verran ettei kannata.
Pidän ihan hulluna näistä tanskalaisen Adler-Olsenin kirjoista ja se onkin Lars Keplerin ja Kristina Olhssonin kanssa ehdottomasti omassa kärkikolmikossani uudemmista pohjoismaisista dekkareista.
Pullopostia on myös ollut palkintoraatien mieleen, koska se on voittanut mm. Lasiavain-palkinnon vuonna 2010 eli vuoden parhaan pohjoismaisen dekkarin palkinnon.

Pullopostia on jälleen sitä taattua laatua. Kuvottavia rikoksia ja piinaavaa jännitystä. Kirjan 551 sivua hujahtaa siivillä. Kirjailijalla on myös silmää osuvalle mustalle huumorille, jota kieltämättä tarvitaan kaikkien raakuuksien keskelle.
Kirjassa on yhdistetty itselleni kaksi pahinta "rikostyyppiä". Ensimmäinen on lapset ja heihin kohdistuva fyysinen ja henkinen väkivalta ja julmuus. Tässä se kohoaa vielä potenssiin 10, koska mukaan astuu uskonlahkot ja heidän harjoittamansa "kasvatus". Sydäntä raastaa pienet lapset, joita omat vanhemmat pelottelevat  kuoliaaksi Jumalan vihalla. Ja Jumala ei koskaan ole mikään lempeä tapaus, vaan se, joka systemaattisesti hakkaa synnit sielusta ja ruumista pihalle. Ja mikään sille ei riitä. Se ei anna anteeksi eikä varsinkaan tunne armoa. Jumalaahan ei tietenkään koskaan näy, vaan teot aina toimeenpanee hänen nöyrin seurakuntalaisensa.
Sen enemmän menemättä omiin vakaumuksiini ei minkään jumalallisen olennon kuulu aiheuttaa pelkoa, kärsimystä ja murtuneita luita.

Hyvänä kakkosena tulee parisuhdeväkivalta. Yksiä pahimpia julmuuden muotoja on saada toinen ihminen niin alistettua, että olet onnistunut nujertamaan hänen itsetuntonsa ja uskon kykyyn pärjätä enää koskaan itsenäisesti. Jäljellä on raunio, joka tekee kaikkensa ettei puoliso vaan hermostuisi ja antaisi taas opetusta.
Yritän olla sortumatta vihapuheeseen, jota joka tuutissa tällä hetkellä vilisee, mutta saan purra kieleen ja lujaa, etten julista mihinkä nämä näiden lajien rikolliset  mielestäni saisi upottaa.

Adler-Olsen osaa kirjoittaa erittäin tunteisiin menevästi (tai sitten käyn vaan itse ylikierroksilla näistä aiheista) ja toisaalta erittäin uskottavasti.  Tutkijoiden työn voisi kuvitella olevan aikalailla tuon kaltaista, joskin ehkä kaikki Mørckin tempaukset eivät menisi tosielämässä läpi.

Hahmoihin pääsee niin sanotusti nahkoihin niin syvälle, että verenpaineet nousee halusta päästä puolustamaan uhreja sadistista murhaajaa vastaan. Uhrien epätoivo ja halu pelastua on niin käsin kosketeltavaa, että se saa lukijaparan tuskanhien pintaan.
Mutta siksipä juuri nämä ovat niin loistavia.

Tähän kirjaan, tekstiin ja hetkeen:  Adele ja River Lea.

Kaunista viikonloppua!

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Playground







Lars Keplerin uusin romaani Playground (Tammi 2016) on luettu erinäisten haasteiden jälkeen (kirjassa onkin varaus->liian vähän aikaa ->ei voi jättää kesken ->missä lähin kirjakauppa). Olen aiemmin jo kirjoittanutkin olevani ehdoton Kepler-fani. Joona Linna-dekkarit ovat yksiä parhaimpia jännityksen nostattajia mitä tiedän.
Siksi olikin kiva suurella mielenkiinnolla tarttua tähän uutukaiseen.
Etukäteen tiedossa oli, että Joona Linnasta ei tässä enää kerrota ja teos on ihan oma tarinansa.

Ja niin se kyllä olikin. Nyt ollaan sodassa maanpäällisessä helvetissä eikä kuolemakaan tuo helpotusta ja ikuista rauhaa. Päinvastoin.
Kepler on lähtenyt uusille urille ottamalla mukaan "perinteisien" murhaajien mukaan yliluonnollisempia näkökantoja.
Mihin joudumme kuoltuamme ja ymmärrämmekö itse olevamme kuolleita?
Kuoleman kohdatessa kerrotaan näkyvän valoa tunnelin päässä, mutta onko se sittenkään taivaallinen paratiisi pilvien keskellä? Tässä tapauksessa ei.

Jasmin Pascal-Anderson on luutnantti, joka haavoittuu pahasti Kosovossa. Hänen sydämensä on ollut pysähtyneenä ja toipuessaan hän alkaa hourailemaan käynnistään tuonelan satamassa, jonne kuolleet joutuvat. Luutnantin katsotaan olevan psykoosissa ja hän joutuu pakkohoitoon.

Jasmin myöhemmin vapautetaan hoidosta ja hän  jatkaa elämäänsä miehensä kanssa kohti elämänhallinnan menettämistä. Muistot menneestä piinaavat ja Jasmin yrittää aloittaa uuden elämän sihteerin työssä ja jättää sotilasuran. Uutta toivoa ja suunnan muutosta tuo heille syntyvä poika.

Elämä kuitenkin osoittaa jälleen julmuutensa ja pojan henki on vaarassa. Jasminin mieleen palaa kuolleiden satama. Jos se onkin oikeasti olemassa. Hän on suunniltaan pelosta, koska poika ei tule selviämään yksin satamassa.

Kirja on alusta loppuun niin synkän sysipimeää, että haluaisi sen pian loppuvan. Mutta sitä on pakko ahmia, jotta tietää onko kaikki tosiaan niin lohdutonta ja kääntyykö mikään hyväksi.

Ei paljon painajaismaisempaa ajatusta voisi keksiä, kuin se ettei kuolemakaan toisi helpotusta ja rauhaa ihmiselle. "Tuonelassa" olisikin vastassa vain lisää sotaa ja kärsimystä. Valta mielipuolisilla terroristeilla, jotka alistaisivat heikoimmat ja teloittaisivat vastustajansa. Siellä olisi myös niin suurta välinpitämättömyyttä, että viattomien kidutus ja teloitus on parasta viihdettä. Vedonlyönnin kohde on kuinka kauan ihminen kestää.

Ai mutta sehän on todellisuutta monessa maassa, tässä elämässä ja tällä hetkellä.

Kepler fanitukseni vahvistui entisestään.

torstai 8. syyskuuta 2016

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Neljäntienristeys




Syyskuu on nyt sitten täällä ja aloitetaan se lupaamallani kotimaisella kirjallisuudella. Ensimmäinen on Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (WSOY 2014).
Neljäntienristeys kertoo Mariasta, pitäjänkätilöstä, ja hänen suvustaan eri aikakausina. Ajassa liikutaan vuodesta 1895 vuoteen 1996 asti pohjoisen karussa maaperässä.

Alku on dramaattinen kamaline synnytyksineen. Mitä muutakaan voi odottaa 1900- luvun alun synnytyksiltä, ne tapahtuvat kotona, lääketieteessä ollaan missä ollaan ja olot köyhyydessä ovat alkeelliset. Jos ja kun hankaluuksia ilmenee niin ne harvemmin päättyvät hyvin.

Kinnunen kuvailee järkyttävän uskottavasti kätilön työtä tuolta ajalta. Niin hyvin, että se saa melkein voimaan pahoin.
Itsenäinen ja itsensä elättävä nainen on kauhistus. Kätilönä häntä tarvitaan vaikeissa tapauksissa henkien pelastamiseksi, mutta muuten varsinkin miehet paheksuvat häntä. Etenkin hänen ylpeytensä vuoksi.
Sukupolvia syntyy lisää ja sotavuodet tuovat uusia tuskan lähteitä. Evakkoon on lähdettävä ja kaikki entinen on jätettävä taakse. Suvun naiset ja vähäiset miehet eivät puhu. Kaikki suru, tuska, epätoivo ja toivo paremmasta elämästä pidetään sisällä. Kaikki se kasaantuu vuosien saatossa äideiltä tyttärille ja kaikkien sisällä kasvaa selittämättömän pahan olon muuri. Toivoa on turha ylläpitää.

Aluksi ärsyynnyin siitä, että miksi taas suomalainen nainen kuvataan katkeraksi, puhumattomaksi ja ilkeäksi noidaksi. Nainen olevinaan rakastaa lapsiaan, mutta ne ovat kuitenkin vain taakka, joka syntyy väkisin maailmaan. Miehet ovat välttämätön paha, joiden pitää rakentaa talo ja tuoda leipä. Häpeän pelko on niin kaikensyövä, että on parempi odottaa vain hiljaa kuolemaa ja pääsyä taivaaseen. Aika on ollut kovaa tottakai, mutta eikö mitään hyvää?

Mitä enemmän kirjaa luin ärsytykseni väheni ja  mieleeni tuli mummoni (hän ei kyllä ollut kätilö). Hänkin joutui jättämään kaiken sodan tieltä, koki menetyksiä ja kärsimyksiä mahdollisesti paljonkin, mutta ei valittanut eikä puhunut juuri  koskaan näistä asioista.
Suomalaiseen perimään on iskostunut syvälle ajatus siitä, että on pärjättävä vaikka väkisin, yksin. Heikkoutta ei saa näyttää eikä sitä saa tunnustaa. Avun pyytäminen toiselta on häpeällistä, vaikka se olisikin vain henkistä tukea.
Ja mitä tulee puhumattomuuteen, se on hengissä vielä myös näin vuonna 2016. Tunnistan sen itsessänikin, olen huono puhumaan tunteista ja tunne siitä, ettei ole koskaan riittävän hyvä kulkee monesti mukana.
Neljäntienristeys jäi mieleen myllertämään ja teki sinne pieniä pesiä, joita joutunee makustelemaan hyvän tovin.


Huomenna etsin käsiini Lopotin.



keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kuuleeko kukaan?





Elokuun viimeinen päivä oli ihanan lämmin ja aurinkoinen. Ei sitä millään haluaisi päästää kesästä irti!
Viimeiset lämpimät päivät kului Marian Keyesin Kuuleeko kukaan? (Tammi 2007,suom.Liisa Laaksonen)  kanssa.
Marian Keyesiin voi aina luottaa. Kuten aiemmin olen jo kirjoittanutkin, niin hänen kirjansa ovat juuri sopivaa luettavaa viihteen nälkään.
Tosin tämä Kuuleeko kukaan? ei ehkä ollutkaan niin paljon täydellisen miehen, täydellisen työpaikan ja täydellisen elämän metsästystä.

Kirjassa Anna Walsh on kotonaan vanhempiensa luona Irlannissa ja hän on niin pahoin loukkaantunut, ettei pysty käymään edes wc:ssä ilman apua. Vähän poikkeava aloitus aiempiin kirjoihin nähden herätti kiinnostuksen heti.
Mitä Annalle on tapahtunut ja missä? Missä hänen miehensä on ja onko hän muuttanut takaisin vanhempiensa luokse ja jos niin, miksi herran tähden? Kirjailijan edeltävissä kirjoissa Naura,Claire Naura, Rachelin loma ja Enkelit kerrotaan Walshin perheen sisaruksista, joihin tämä Annakin kuuluu. Tyypit siis tuttuja jo ennestään.

Tarina alkaa avautumaan mukavan hitaasti ja sisältää yllättävän surullisia ja koskettaviakin käänteitä.
Tottakai mukana on tutun kaavan mukaista romantiikkaa, shoppailua ja ilmaista kosmetiikkaa.
Eihän se muuten olisi Keysia ollenkaan.
Virkistävää, että hän on vaihteeksi kirjoittanut takaumien avulla ja ottanut vakaviakin teemoja mukaan. Tästäkin kirjasta tulee eräs elokuva mieleen, mutta jätän sen sanomatta, koska siitä seuraisi juonipaljastus ikäänkuin vahingossa ja siihen en halua sortua.

Tykkään muutenkin, että hän useimmiten sijoittaa kirjansa jollainlailla myös Irlantiin. Irlantiin haluaisin jonain päivänä matkustaa. Sen luonto ja kulttuuri kiinnostavat ja miksei ne kuuluisat pubitkin. Sitä odotellessa ei auta kun kuvitella Gerard Butler (hän tosin taitaa olla skotti, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin) samoilemaan Killarneyn kansallispuistossa :D

Ajattelin tämän kirjan olevan vain sivupolku Helmet -haasteen lukua ajatellen, mutta siitähän löytyykin kohta Kirjan nimi on kysymys, joten senkin saisi täytettyä. Koska olen jo Marian Keyesin laittanut kohtaan 30. Viihteellinen kirja, en halua käyttää samaa kirjailijaa useampaan kohtaan. Eihän sillä nyt oikeasti ole mitään väliä, mutta mieluiten jokaiselle kohdalle omansa.

Nyt on korkea aika lukea pitkästä aikaa kotimaista kirjallisuutta ja siihen valikoitui Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (olenkin varmaan viimeisiä hämäläisiä, joka sitä ei ole lukenut).

Tervetuloa syksy!


sunnuntai 28. elokuuta 2016

Mamma mia!




Olen löytänyt "uuden" lempikirjailijan!
Luin muistaakseni joskus viime talvena kirjan Minä en pelkää. Sen on kirjoittanut Niccolò Ammaniti (Otava 2004, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Ammaniti on italialainen kirjailija (s. 1966), jonka kirjat ovat keränneet mainetta ja kunniaa niin Italiassa kuin muuallakin.
En muista mistä kirjan olen saanut, mutta se oli kauheasta tarinastaan huolimatta mielettömän hyvä. Yksi yö(vuoro :D) meni sitä lukiessa, mutta kirjaa ei vain voinut laskea käsistään. Siitä tuli niin voimakas puistatus ja epäusko, että teki mieli mennä herättämään kaikki työkaverit ja kertoa, että oletko kuullut tätä. Kirjan teemat pyöri päässä päiväkausia. Siitä on myös tehty elokuva, jota en ole nähnyt enkä ehkä taida pystyä sitä katsomaankaan.
Joten siis kun viimeksi kirjastossa bongasin hyllyn reunalla norkoilevan Ammanitin Juhla alkakoon (Otava 2011) tuli pakottava tarve lukea se heti!

Eikä tarvinnut pettyä! Vaikkakin Juhla alkakoon on kyllä täysin erilainen kuin Minä en pelkää.

Homma lähtee liikkeelle Mantosista, joka on saatananpalvojaryhmä Abaddonin petojen johtaja. Tullakseen  maailmankuuluksi ja pelätyksi johtajaksi pitäisi keksiä jotain todella ennenkuulumattoman saatanallista. Sehän ei olekaan perheenisälle ihan kaikkein helpointa. Hän on vaarassa jäädä seuraajineen suurempien ja maineikkaimpien lahkojen varjoon.

Yhtälailla kirjailija Fabrizio Ciban pitäisi kirjoittaa uusi menestysromaani. Edellisestä on jo vuosia ja pelko ihmisten unohtamisesta on kestämätön. Jo ensimmäisiltä sivuilta mielessä alkaa pyöriä Paolo Sorrentinon elokuva Suuri kauneus. Jatkuvat juhlat ja näyttäytyminen oikeissa piireissä on kuin suoraan elokuvasta.

Tulee hetki jolloin roomalainen miljonääri päättää järjestää vuosisadan mahtavimmat bileet. Paino sanalla mahtavat. Juhlissa pitää kaikki olla mahdollisimman överiä, rahalla ei ole mitään väliä eikä kukaan saa ajatellakaan jättävänsä niitä väliin. Miten sitten saatananpalvojat, kirjailija ja miljonääri toisiinsa liittyvät ovat tämän kaiken solmuinen punainen lanka.

Ammanitilla on mielestäni uskomaton kyky kehitellä sellaisia juonenkäänteitä, että ei voi kuin hämmästellä. Ihan kuin koko kirja olisi  liskojen yön painajaista, joka on niin oudon kauhistuttava että pelkäät sen olevan totta. Ja se vain pahenee mitä pidempään yö jatkuu.
Tapahtumat ovat niin unenomaisia,ettet tiedä ollaanko tässä nyt oikeasti sittenkin hereillä vai unessa.
Kirjailija ei mielestäni sorru kuitenkaan liialliseen kikkailuun eikä pyri tarkoituksellisesti mahdollisimman paljon sekopäisyyteen. Uni vaan sattuu jatkumaan ja muodostaa mitä ihmeellisimpiä lonkeroita.

Periaatteessa kirja on mainiota satiiria julkkispiireistä ja nykymaailman pohjattomasta itsekkyydestä. Kirjassa on myös raakuutta ja väkivaltaa, niin ihmisiä kuin eläimiäkin kohtaan, ei liikaa kuitenkaan. Mutta tämä oli kuitenkin huomattavasti kepeämpi kuin tuo Minä en pelkää, siinä raakuus ja pahuus ihmisen toimesta oli niin voimakasta, että tunsin suoranaista raivoa sitä lukiessani.

Tällä kirjalla saan Helmet-haasteeseen kohdan kirjassa juhlitaan. Luen Helmet-haasteen facebook sivuilta lukijoiden vinkkejä eri kohtiin ja huomasin siellä mainittavan, että tämä soveltuu myös kohtaan olympialaisista kertova kirja. Olin jo lukemassa kirjaa pitkälti yli puolivälin ja ajattelin mielessäni, että mitä siellä oikein niin lukee, eihän tämä olympialaisiin liity mitenkään. Mutta kappas kyllä, niin uskomattomalta kun se alun perusteella vaikuttaa, siihenkin aiheeseen päästään.

Jos se ei tästä hehkutuksesta vielä nyt välittynyt niin suosittelen ehdottomasta lukemaan molemmat! Minulla on jo odottamassa Ammanitin Taivaan ja maan väliltä. Sitä täytyy nyt vähän säästellä, joten luin Marian Keysin Kuuleeko kukaan? Siitä sitten aatoksia seuraavaksi.

Tunnelmallisia elokuun iltoja!

tiistai 16. elokuuta 2016

Norwegian Wood








Hmm, on aina jotenkin vaikeaa aloittaa puhuminen kirjasta, josta ei oikein pitänyt. Puhdas inhokin on helpompaa, mutta tämä valju fiilis on kaikista vaikein selitettävä.

Kirja oli Haruki Murakamin Norwegian Wood (suomennos englanninkielisestä käännöksestä on Aleksi Milonoffin). Kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos on ilmestynyt 2012 ja kaikesta suitsutuksesta huolimatta luin sen vasta nyt.
Olin jemmannut pokkaria hyllyssäni jo pitkään ja ajattelin että se tarvitsee juuri sopivan hetken lukemiseen, koska täytyyhän sen olla älyttömän hyvä. Hetki tuli, mutta voi ei mikä pettymys!

Päähenkilön, tokiolaisen miehen, muistot nuoruudesta 1960-luvulla saa esiin Beatlesin Norwegian Wood. Hän oli silloin nuori yliopisto-opiskelija joka eli opiskelijaelämää asuntolassaan ja kohtasi myös ensirakkautensa ja muutaman muun rakkauden.

Murakami kirjoittaa kyllä ihan soljuvaa tekstiä, mutta en millään saa kiinni henkilöiden maailmasta. Haahuilut yliopistolla, kaljan juonti, yksinäisyys, käteen vetäminen ja jonkin sortin naisen kaipuu ovat pääteemoina suurimman osan ajasta. Eipä kai nuorella miehellä muuta ole mielessä, mutta ei se millään riitä ylläpitämään kiinnostustani kirjaan.
Ajoittain tuntui, että nyt tästä irtoaa jo vähän enemmän tunnetta ja pureksittavaa esim. henkilöiden mielenterveyden järkkyessä, mutta ei. Siihen se jää ja palataan taas onttoon tyhjyyteen.

Suhteistakaan ei oikein irtoa riittävästi eikä niissä päästä puusta pidemmälle. Oikeastaan aika suomalaiselta vaikuttava peruspessimistinen tunnelma pysyi läpi koko kirjan. Ei kannata yrittää kun ei siitä kuitenkaan mitään tule. En kaipaa rakkausromaanilta (sellaiseksi tämä mainitaan pokkarin kannessa) siirappia, mutta tunnetta pitää sen verran olla, että se vie jalat alta joko itkettämällä tai niin että sydämessä läikähtää vielä päivienkin päästä.

En vaan saa kiinni sitä ilmiömäisyyttä minkä sanotaan kirjassa piilevän, se häipyy mielestä yhtä nopeasti kun on sinne tullutkin. Ehkä kirjailijan muut kirjat sytyttävät enemmän, täytyy ainakin kokeilla. Kuuntelin nyt kuitenkin vielä lopuksi tunnelmaa hakiessani Norwegian Woodin. Niin...ihan kiva..niinkuin lämmin leipäkin..

Mutta hyväähän tässä on tietysti se, että saan tällä kuitattua Helmet- haasteen kohdan: aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Sopii myös kohtaan kirjassa kirjoitetaan kirjeitä.

Tällä hetkellä luen Niccolo Ammanitin romaania Juhla alkakoon ja Juha Nirkon tietokirjaa suomen kesästä. Niistä makusteluja tuota pikaa :)

Sää on kuin morsian, mutta siitä huolimatta, mukavaa viikkoa!



perjantai 5. elokuuta 2016

Holy Cow!







Se on taas jo täällä, elokuu. Haikea fiilis, joko se kesä meni. Vaikka vielä olisikin aurinkoisia ja lämpimiä päiviä ei se silti ole sama. Yritän olla ajattelematta ajan kulua, koska muuten alan suremaan kesän päättymistä. Aina se on niin lyhyt ja arvaamaton.

Edellisen lukemani kirjan oli mainostettu olevan aikuisten satu ja niin oli tämä seuraavakin hassua kyllä!
Kirjastosta nappasin David Duchovnyn esikoiskirjan Pyhä lehmä. Ja vain ja ainoastaan siksi, että hän oli sen kirjoittanut. Kirja on ilmestynyt 2015 ja suomennos on Ilkka Salmenpohjan.
Duchovnysta tulee heti tietysti mieleen X-files ja Fox Mulder. Hahmo on jäänyt  mieleen vaikka sarjaa oli aikanaan pakko katsoa sormien välistä vain sieltä täältä. Alien-jutut eivät ole ollenkaan minua varten. Pelkäsin jo lapsena ihan hirveästi ajatusta avaruusolioiden kaappauksista enkä vieläkään pysty/halua katsoa scifiä, koska painajaiset ovat taattuja.
 Alien-fobiat sikseen ja palatakseni kirjaan, sillä ei onneksi ole mitään tekoa avaruuden ulkopuolisen elämän kanssa.

Pyhä lehmä oli ihan pimeä, mutta niin hauska. Tarinan kertojana toimii Elsie-lehmä (kyllä, lehmä), jolle valkenee kotitilallaan muutamia ikäviä faktoja lehmänä olemisesta ja hän päättää paeta Intiaan. Intiaan tietysti siksi, että lehmät ovat siellä pyhiä.
Matkan varrella Elsie märehtii niin politiikkaa, tehotuotantoa ja ihan vaatimattomasti elämän tarkoitusta.
Ja edelleen lehmän ja hänen ystäviensä (kalkkuna ja sika, tottakai) kertomana.
Idea on ihan pähkähullu, joskin ei varmaankaan ainutlaatuinen, mutta toimii. Eihän aina kaiken tarvitse olla totta, jos kalkkuna lentää suihkukonetta niin se lentää.

Jos huomiot esim. eläinten tehotuotannosta olisi kerrottu ihmisen suulla ei vaikutus olisi varmaankaan ollut sama.
Tämän jälkeen liha ei oikein maistunut.
Paljon hyviä pointteja ihmisten loputtomasta ahneudesta ja kyltymättömyydestä verhottuna mustaan huumoriin. Uppoaa minun huumorintajuun kuin veitsi voihin.

Täytyy myöntää että odotukset tämän kirjan suhteen eivät olleet mitenkään erityisen korkealla (hollywood-planttu jne.) mutta kyllä tämä ylitti ne. Teksti oli sujuvaa ja sisälsi paljon viittauksia pinnalla oleviin ilmiöihin. Mukaan mahtui myös piikkejä pinnallisuudesta, jota kyseisen kirjalijankin elämänpiirissä oletettavasti esiintyy.

Kuten jo sanoinkin, hauska ja hyvin hyvin hämärä. Ei pidä ottaa liian vakavasti.

Aurinkoista viikonloppua!




perjantai 22. heinäkuuta 2016

Lukija aamujunassa





Tässä toinen jo hetki sitten lukemani kirja ja tämä lähti mukaan kirjastosta juurikin nimensä perusteella. Kirjan nimi puhutteli kyllä itseäni aika hyvin. Aamujunassa olen poikkeuksetta kirja kädessä.
Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa on kirjailijan esikoisromaani vuodelta 2014. Sen on suomentanut Kira Poutanen (2015).

Tämä oli outo ja ihana. Guylain Vignolles lukee joka aamu junassa matkalla töihin ääneen irrallisia kirjan sivuja, joita hän on ottanut talteen työpaikaltaan.
Kirjan takakanteen on kirjoitettu kirjan olevan aikuisten satu lukemisen taikavoimasta. Eikä tätä olisi kyllä voinut paljon paremmin kuvailla.
Tämä ei ole mikään iloinen satu, vaan pätkä toisilleen ennestään tuntemattomien  miehen ja naisen yksinäistä ja kokolailla ankeaa elämää.

Teksti on niin soljuvasti kirjoitettua, että sitä on nautinnollista lukea. Vignollesin elämän yksinäisyys on riipaisevaa ja kuvaus siitä miten hän vihaa työtään on niin osuvaa. Vignollesin kuvotus  työtään kohtaan saa hänet oksentamaan ja teksti onnistuu välittämään lukijalle hänen kokemansa ahdistuksen, toivottomuuden ja pahanolon tunteen.
Voin niin samaistua tähän turhautumiseen. Toimit kuin robotti ja suljet kaikki tunteet pois päältä, koska et uskalla päästää niitä vapaaksi romahduksen pelossa.
Tarinan toinen päähenkilö on ostoskeskuksen yleisen vessan hoitaja. Vessantädin huomiot ihmisten käyttäytymisestä toisiaan kohtaan työn perusteella ja ammatista muodostetut ennakkoluulot ja oletukset ovat vähään aikaan paras lukemani kuvaus väheksymisestä ja mitätöinnistä.

Kirja ei ollut mitenkään masentava, vaan höystetty mustalla huumorilla. Se oli pitkästä aikaa lukemistani romaaneista omalaatuisin. Tästä jäi se mukavan kutkuttava epätodellinen tunne, mikä ainakin itselleni tulee hyvän kirjan lukemisen jälkeen. Juuri se tunne mikä innostaa lukemaan aina vaan enemmän. Maanisen kuuloista mutten mahda mitään.
Alkumetreillä kyllä hämmensi päähenkilön lukeman tekstin kuvaus koivun valuvasta pihkasta?! Sen verran maalainen olen, että ei kai nyt sentään koivusta pihkaa valu vaan mahlaa. Vai onko mahlalla ja pihkalla joku salaperäinen piilomerkitys mitä en ole tajunnut?! Tiedä sitten, tämä nyt tietysti ihan sivuseikka, mutta hivenen häiritsevä sellainen.

Kirjailija on aiemmin julkaissut novelleja ja tämän perusteella kiinnostaisi tutustua myös niihin. Niistä ei kyllä taida suomennoksia olla olemassa.
Jos kaipaat piristystä omaan ehkei niin palkitsevaan työhön, niin lue tämä, oma työ alkaa vaikuttaa sittenkin aika siedettävältä.

Rentouttavaa viikonloppua!

PS. Nyt olen valmis Downton Abbeyn neloskauteen, joten yökukkumiset senkun jatkuu ;)

torstai 21. heinäkuuta 2016

The Food of Love




Aurinkoista heinäkuuta!

Vihdoin olen saanut nauttia kesälomasta jo kohta viikon verran. Onpa ollut ihanaa elää ilman isompia aikatauluja. Illat olen pyhittänyt Downton Abbeyn jaksoille, mutta nyt kolmas kausi sekä "jouluspesiaali" musersi kaiken. Toipumiseen menee kyllä ainakin tämä yksi ilta, jotta pystyn jatkamaan neloskautta. Mutta nyt onkin sitten hyvä päivittää viimeiset kirjat. Tämä seuraava kirja saa ikävoimään Roomaan.

Ruokaa Amore on Anthony Capellan 2004 julkaistu romaani. Anthony Capella on lontoolainen kirjailija, joka osan vuodesta viettää Italiassa. Kirjailija on syntynyt Ugandassa 1962.
Alkuperäisteos The Food of Love on hänen esikoiskirjansa. Nyt onkin sattumalta tullut viime aikoina luettua useampikin esikoisteos. Suomennoksen on tehnyt Pirkko Biström.

Kirjan pääosassa on ikuinen kaupunki Rooma ja ehdottomasti ruoka. Laura Patterson on amerikkalainen opiskelija, joka tulee Roomaan vuodeksi taidehistorian opintojen vuoksi.
Kaunista Lauraa piirittää kaksi italialaiskaverusta Tommaso ja Bruno.
Valloitustaistelu käydään ruoan avulla. Tapahtumat sijoittuvat ravintolamaailmaan sekä kotikeittiöihin.

Capella kuvailee niin yksityiskohtaisesti aterioiden valmistusta, tuoksuja, makuja ja niiden herättämiä tunteita, että vesi herahtaa kielelle. Joskin roomalaiseen keittiöön kuuluu paljon sisälmyksistä tehtyjä ruokia, jotka ei kyllä omia makuhermojani niin kovasti houkuttele. Munuaiset, kivekset, aivot, maksa, mahalaukku sekä suolet saavat ajoittain olon vihertäväksi.
Mutta epäilemättä kun ennakkoluuloista luopuisi ja vain maistaisi voisi yllättyä.  Tai no virtsarakossa kypsytetyistä aivoista en lähtisi yllättymään ollenkaan.
Jos mieli tekee päästä kokkailemaan kirjassa mainittuja ruokia,  niin kirjan lopusta löytyvät myös reseptit.
Itse rakkaustarina Lauran ja miesten välillä ei ole niinkään kovin kiinnostava ja tunteita herättävä.
Mutta ruoka-annosten maun voi jo melkein maistaa!
Myös kuvailut roomalaisista ja heidän tavoistaan solvauksineen on kirjan parasta antia.

Tämän jälkeen kaipaus Roomaan ja Italiaan taas vain kasvaa. Niin hyvin kirjan kanssa uppoutui nojatuolimatkalle, että meinasin junailla oman asemani ohi.

Suosittelen kaikille italialaisesta ruoasta ja elämänmenosta kiinnostuneille.

Anthony Capellalla on myös aika hauskat kotisivut mistä löytyy lisää matkakertomuksia.

http://www.anthonycapella.com/

Taidan vaihtaa kirjahaasteen ruoasta kertovan kirjan tähän opukseen.

Ihanaisia kesäpäiviä!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Perunankuoripaistosta





Heinäkuussa on ollut hyvä vire lukemisessa. Tekisi mieli ahmia koko ajan kirjoja ja joka puolelta tarttuu mukaan hyviä vinkkejä. Ja toisaalta myös aletarjouksia niin, ettei kohta uskalla avata sähköpostia.
Tämä pienimuotoinen sadekausi on hieman lannistanut tunnelmaa (ulkona olisi niin mukava lukea), mutta toisaalta on ihana käpertyä sohvan nurkkaan kirjan kanssa sateen ropistessa katolle. Samaan aikaan olen myös lainannut kirjastosta kaikki Downton Abbeyn jaksot ja katsellut niitä yötä myöden. Pidän siitä aivan hulluna ja se vie kyllä täysin mennessään.

Yksi näistä heinäkuun kirjoista on kuitenkin  Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Kirja on Shafferin esikoisromaani  (1934-2008), jonka on viimeistellyt tätinsä puolesta lastenkirjailija Barrows.
Romaani on ilmestynyt 2008, joten Shaffer ei ehtinyt näkemään kirjansa menestystä. Sitä on myyty 1,5 miljoona kappaletta ja oikeuksia myyty 30 maahan. Suomentajana on toiminut Jaana Kapari-Jatta.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (huh, miten hengästyttävä nimi) kertoo Guernseyn saaren asukkaista, joista Dawsey Adams on saanut käsiinsä kirjan  jonka sisäkanteen on kirjoitettu Juliet Ashtonin nimi. Ashton on kirjailija, jolle Dawsey Adams päättää kirjoittaa kirjallisuuspiiristä, jonka he perustivat Guernseyn saksalaismiehityksen aikana. Piiri syntyi, kun joukko saarelaisia jäi kiinni ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta salaisen porsaspaisti-illallisen jälkeen. Kuulostaa pöljältä, mutta ei ole sitä.
Juliet kiinnostuu saaren tapahtumista ja kirjoittaa kaikille piiriin kuuluville jäsenille ja pyytää heitä kertomaan kokemuksistaan miehityksen ajalta. Tästä alkaa kirjeenvaihto saarelaisten kanssa ja esiin tulee monta surullista, iloista ja omalaatuista tarinaa saaren ihmisistä.

Itselläni oli kirjan alun kanssa hienoisia käynnistysvaikeuksia. Teksti muodostuu pelkästään näistä kirjeistä ja se ei lähtenyt rullaamaan kovin kevyesti. Ensimmäiset  kirjeet olivat vähän kökköjä ja ihmettelin, että mistä ihmeestä tässä on kyse.
Mutta pakko tämäkin on kehuksi muuttaa. Kun kirjeissä päästiin saksalaisten toimiin ja miehityksen vaikutuksiin heräsi jälleen historian nälkäinen minäni ja luin kirjan siltä istumalta loppuun.
Ei mikään mestariteos, mutta kaikenkaikkiaan ihan luettava.
Helmet-haasteeseen sopisi luonnollisesti kohtaan kirjassa kirjoitetaan kirjeitä.



torstai 30. kesäkuuta 2016

Rakkauskirjeitä




Pidemmän aikaa pokkarihyllyssä on odottanut seuraava kirja: Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (suom. Heli Naski 2014).Tämä on ensimmäinen kirjailijalta lukemani kirja, samoin myös hänen ensimmäinen suomennettu teos. Muut ovat Kerro minulle jotain hyvää (2015) sekä Jos olisit tässä (2016).
Jojo Moyes on 1969 Lontoossa syntynyt nainen, joka on siirtynyt toimittajan työstä kirjojen pariin. Suosiota riittää, myyntiluvut ovat miljoonissa ja kirjoja on julkaistu jo 30. kielellä.

Tässä kirjassa liikutaan Lontoossa kahdessa eri ajassa, 2003 sekä 1960-luvulla.
1960-luvulla Jennifer Stirling on joutunut auto-onnettomuuteen. Hän ei muista itse onnettomuutta eikä myöskään aiempaa elämäänsä rikkaana seurapiirirouvana. Mies joka kertoo olevansa hänen aviomiehensä tuntuu täysin vieraalta ja ajatus yhteisestä elämästä hänen kanssaan mahdottomalta.
Jennifer löytää kotoaan kirjan välistä rakkauskirjeen, jonka täytyy olla hänelle. Mutta tästäkään ei tietysti ole muistikuvia eikä aavistustakaan kuka kirjoittaja voisi olla.

2003-luvun Lontoossa vilkasta elämää viettävä toimittaja Ellie Haworth löytää lehtensä arkistoista vanhan rakkauskirjeen. Hän kiinnostuu kirjeen kirjoittajan ja rakastetun kohtalosta. Saivatko he loppujen lopuksi toisensa vai eivät?

Tässä siis ainekset ja aika mehukas kertomus siitä onkin saatu aikaan. Alun Ellie Haworthin suhdekiemurat saivat epäilevälle kannalle, mutta siirtyminen 60-luvun tapahtumiin tempaisi ihan mukaansa. Alku toi mieleen Bridget Jonesin, josta kyllä pidän paljon, mutta onneksi tämä ei osoittautunut sen "kopioksi".Mielestäni parhaita lukuja olivat nuo Jenniferistä kertovat. Niissä oli mielenkiintoisesti kirjoitettua ajankuvaa, johon oli helppo uppoutua. Historiasta pidän muutenkin paljon huolimatta siitä onko se fiktiivistä vai ei. Joten tämän pelasti ehdottomasti nuo pätkät.

Kyllä tämä oli oikea kunnon vanhanajan rakkaustarina nykyajan mausteilla, ihana!
Tarinassa oli kyllä myös sopivasti draamaa ja elämän epäreiluutta, jotta ei menisi liian imeläksi.
Mieleenpainuvuutta lisäsi mukana olevat aidot rakastavaisten jäähyväiskirjeet/viestit, joita Moyes oli tätä varten kerännyt.
Tätä on luettava lisää.
Helmet- haasteeseen kuittaan tällä kohdan 41: Kirjassa lähetetään kirjeitä.


Mutta nyt on se ihanan kutkuttava hetki, kun voi taas valita seuraavan luettavan kirjan. Sormet syyhyää lainapinolle, mutta toisaalta taas niin moni odottaisi lukijaansa myös omassa hyllyssä. Mikä ihana valinnanvaikeus!

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Näytelmät






Helmet- haasteen suoritus on jäänyt nyt hieman retuperälle muiden kirjojen kiilatessa jonon ohi, mutta nyt saan yhden haastekohdan pois päiväjärjestyksestä: 12. Näytelmä.
Menin kirjastoon näytelmien kohdalle ja siellähän oli sopivasti aseteltu tyrkylle William Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään ja Anton Tšehovin kokoelma (pokkarina?!), josta löytyvät Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkatarha.

En osannut päättää kumman valitsen, joten nappasin molemmat mukaan.
Näytelmiä olen lukenut äärimmäisen vähän. Olisikohan viimeksi ollut ala-asteella näytelmäkerhon joku pläjäys.
Shakespearen on suomentanut Leena Tamminen 2007 ja se onkin uutuutensa vuoksi näin ollen aika lukijaystävällinen versio.
Äkäpussi näytelmää en ole livenä nähnyt ja tarina itsessään olikin ihan tuntematon, vaikka nimen olenkin kuullut.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan näytelmässä päähenkilöt ovat kauniit sisarukset Katherina ja Bianca. Bianca on sisaruksista nuorempi ja lempeä, jolla kosijoita riittää ja Katherina kiukkuinen ja suorapuheinen.
Tyttärien isä toivoo naitettavan ensiksi tietysti vanhemman Katherinan.
Katherina on pahasuisena pelästyttänyt kaikki kosijat, mutta itsevarma Petruchio lupaa naida hänet, jotta Petruchion ystävät pääsevät kosimaan Biancaa. Petruchion tavoite on tietysti samalla kesyttää Katherina.
Äkäpussihan sitten kesytetään nöyryytyksellä, nälällä ja unenpuutteella. Silloin hänestä saadaan kuuliainen vaimo, jolle mies on kuningas ja johtaja. Apua!
Vaikka näytelmä on ensi kerran esitetty ajanjaksolla 1589 -1592 (ajasta on vain arvioita) ja aikakausihan on luonnollisesti ollut täysin erilainen, niin saa tämä silti niskakarvat nousemaan. Oikein kivat keinot "kesyttämiseen" näin naisnäkökulmasta.
Sen verran minustakin feministiä löytyy, että tarina ärsyttää suunnattomasti. Varsinkin, kun yhä edelleen nykymaailmasta löytyy miehiä, jotka omaavat samanlaisen ajatusmaailman.

Professori Sirkku Aaltonen on kirjoittanut tähän esipuheen, jossa on mielenkiintoista tietoa mm. näytelmän historiasta, Shakespearesta itsestään ja teatteriohjaajien näkökulmista näytelmään.
Yllättävää oli myös se, että näytelmän ensimmäinen suomenkielinen esitys on nähty näyttämöllä 1883, ja sen jälkeen sitä on esitetty jokaisella vuosikymmenellä jossain päin Suomea.

Itse tekstiä oli hieman raskasta lukea, kun on niin tottunut "tavallisiin" romaaneihin. Henkilöissä perässäpysyminen, varsinkin kun he vaihtoivat osia keskenkaiken, oli aikamoista. Tipahdin monessa kohtaa kyydistä.
Näytelmien lukeminen oli kyllä mukavaa vaihtelua ja ei varmasti olisi tullut luettua ilman tätä haastetta.
Tšehoviin en mene sen tarkemmin. Tykkään tuossa opuksessa olevista melankolisista näytelmistä, mutta kyllä oli näissäkin hahmoissa haastetta pysyä perässä kuka kukin on :)

Nyt pitäisi kyllä päästä näkemään livenä nykypäivän versio äkäpussin kesytyksestä!



sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Kesä ja dekkarit!






Mikä olisikaan parempaa lukemista riippumatossa kuin dekkarit?
Tämän kesän ensimmäinen riippumattokirja oli Kristina Ohlssonin Varjelijat, joka on kolmas osa Fredrika Bergman- sarjaa. Varjelijat on ilmestynyt suomenkielisenä 2013.

Jälleen kerran koukuttavaa tekstiä. Nyt homma lähtee käyntiin metsästä löytyvästä nuoren naisen paloitellusta ruumiista. Tapahtumat linkittyvät niin nykypäivään, kuin kauas vuosikymmenten taakse.
Kiinnostavaa aloituksessa on myös se, että kaikki alkaa kuulustelupöytäkirjoilla, jossa Bergman on itse todistajan ominaisuudessa eikä tutkijana. Herää heti mielenkiinto siihen, että mikä on mennyt vikaan, koska asetelma on kääntynyt näin.

Tässä kolmannessa osassa Fredrika Bergman on jo kiinteä osa työyhteisöä eikä hänen tarvitse enää todistella kenellekään pätevyyttään eikä hakea kollegoidensa arvostusta.
Tiimin pomo luottaa hänen ja aiempien osien vastahakoinen työpari Peder Rydh on myös muuttanut asennettaan häntä kohtaan.
Tämä hyvä, koska vastakkainasettelua korostettiin aiemmissa osissa jo niin paljon, että oli aika päästä asiasta yli.
Tämän osan koukuttavuus lisääntyi myös sillä, että varsinaisten työn alla olevien rikosjuttujen lisäksi henkilöiden yksityiselämässä moni asia muuttui. Aiheelliseksi tuli myös pohtia miten pysyä objektiivisena työssään, kun omista läheisistä alkaa paljastua liikaa salaisuuksia.
Tästäkään Ohlssonin kirjasta ei voi paljon kertoa paljastamatta liikaa juonenkäänteitä.
Ei voi valittaa, vie dekkarin nälkää ja koukuttaa sopivasti.

Joskin loppuratkaisu oli mielestäni vähän lässähtänyt, viitteet loppuhuipennukseen olivat olemassa mutta huipennusta ei oikeastaan tullutkaan. Siihen olin hieman pettynyt, mutta kirja kokonaisuutena toimi kyllä. Toimi ainakin niin hyvin, että on se neljäs osakin saatava luettavaksi.  

Mitä löytyy teidän kesädekkari valinnoista?

Huoh, miksi ihmeessä laitoit kirjan puuhun?! -Väinö





keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Siivousta


Ilme, joka kiteyttää kaiken ;)

Luin jo aiemmin keväällä Marie Kondon KonMari siivouksen elämänmullistava taika. Japaniksi kirja on ilmestynyt 2011 ja suomennoksen on tehnyt Päivi Rekiaro englanninkielisestä käännöksestä 2015.
Ei mullistunut kyllä elämä eikä siivous tämän myötä.
Peruspointtihan on hyvä. Tavaraa on aivan liikaa ja sitä tulee vain lisää ellei ala toimimaan kehityksen pysäyttämiseksi.
Mm. vaatteet tulisi käydä läpi, sovittaa ajatuksella ja säilyttää tietysti vain ne sopivimmat ja mieluisimmat. Tämä oli ihan järkeenkäypä vinkki, itse olen välillä yrittänyt tehdä inventaariota vaatekaappiini vain silmäilemällä ihan ok:t toiseen pinoon ja toiset epämääräiseen "ehkä" pinoon. Mikään ei varsinaisesti muutu, kun vaatteet siirtyivät kasasta toiseen.
Kondon vinkistä sovitin lähes kaikki ja se olikin aika masentavaa, en olisi halunnut säilyttää oikein mitään.
Mutta kirjassa neuvottua vaatteiden taittelua en oikein ymmärtänyt. Miten ihmeessä taittelu toimii syvissä hyllyissä? Ja etenkin paksuilla vaatteilla, (esim. hupparit ja neuleet) miten ihmeessä ne pysyy suorakaiteena tai saati löysät vaatteet. Olisin tarvinnut havainnollistavia kuvia ymmärtääkseni jutun hienouden.
Ehkä paras anti kirjassa oli toteamus vaatteiden "alentamisesta" kotivaatteiksi. Siis sitä ei tulisi missään tapauksessa tehdä! Voi hyvänen aika, minulta löytyy parhaimmillaan yli 10 vuotta sitten kotipaidoiksi alennettuja paitoja, joita ei muka raaski heittää pois. Mutta ei myöskään ole halua niitä käyttää edes kotona, koska niissä on aina se joku vika miksi ne alunperinkin ovat muuttuneet hylkiöiksi. Säälittävää, tiedän!

Kaikki kama tulisi käsitellä ajatuksella saanko siitä iloa vai en. Myös vanhoja valokuvia ei tulisi säilöä, josta olen kyllä eri mieltä. Niitä en heitä pois vaikka en kaikkia niin hirveästi haluaisi enää edes katsella. Mutta ne ovat osa elämääni ja en halua niitä hylätä vain roskikseen.
Mikä ärsyttää kirjassa pidemmän päälle on, että  kaikki heitetään roskiin. Aika karmeaa ekologiselta kantilta vai eikö Japanissa ole vielä kierrätys- ja tuunaushenkeä.
Kirja oli aika iso pettymys hehkutukseen nähden. Toistoa on hurjasti ja karkeasti kaikki olisi mahtunut sivumäärästä puoleen.
Hyvä kirja kyllä sen puolesta, että herättelee miettimään miksi kaikkea turhaa pitää haalia ja vielä säilöä kaikki paikat täyteen.
Lopputuloksena vaatekaapista lähti 3 säkkiä hyväntekeväisyyteen kirkon vaatekierrätykseen ja lähti sieltä jopa yksi myös roskikseen ja ei yhtään liian aikaisin ;)

Löytyykö sieltä joku, jonka elämä on tällä mullistunut? Olisi hirveän kiinnostavaa kuulla kokemuksista!

Aurinkoista loppuviikkoa!

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Lazy Sunday!



Tänään on ihanan laiska sunnuntai, vapaapäivä eikä mitään suunniteltua menoa, mahtavaa!
Hetkeni kyseisen pokkarin kanssa on loppuviikosta.

Kirjana Mikael Bergstrand Sumua Darjeelingissa -ja teetä. 
Ilmestynyt 2013 (suom. Sanna Manninen) ja tänä vuonna pokkaripainos.

Tämän nappasin Ärrän pokkarihyllystä junaan matkalla töihin, koska jumalattomassa aamukiireessä repusta jäi niin kirja kuin eväätkin. Noin 50min junamatka on piinallinen ilman luettavaa. 

Täytyy kyllä heti kärkeen sanoa, että miksi ihmeessä tällä on näin ärsyttävä nimi. Tuo ei käänny omassa mielessäni mitenkään oikeinpäin. Ruotsinkielinen alkuteos on Dimma över Darjeeling. Joten mistä ihmeestä tämä tee tähän tulee?!?

Bergstrandia en ole lukenut aiemmin (ensimmäinen suomennos on Delhin kauneimmat kädet). 
Pokkarin kannesta selviää hänen olevan malmöläinen toimittaja ja kirjailija. Hän ollut toimittajana Sydsvenskan -lehdessä ja hänen toimipaikkanaan on ollut New Delhi.

Rehellisesti sanottuna kirja oli aika höttöä. Harmitonta ja kevyttä viihdettä tapahtumapaikkoina Ruotsi ja Intia. Päähenkilöinä keski-ikäiset kaverukset, toinen Malmöstä, toinen Darjeelingista. Täydellinen välipala Rothin jälkeen. Nopea syödä ja lisää nälkää päästä käsiksi seuraavaan superhyvään kirjaan.

Mutta on kuitenkin virkistävää lukea vaihteeksi miehen kirjoittamana miehen sydänsuruista, keski-iän kriisistä ja ulkonäköpaineista. Voisiko tätä sanoa mies chick litiksi? Onko se silloin sitten guy lit tai lad lit?!

Juonessa ei ole juurikaan mainittavaa, koska se on aika köykäinen. Hauskoja pätkiä mutta kokonaisuutena nopeasti unohtuva tarina.
Sopivasti itseironiaa eikä liikaa ryppyotsaisuutta.


Sopii rannalle tai riippumattoon!



PS. Menisi tietysti Helmet- haasteen kohtaan viihteellinen kirja, mutta se kun osaltani on jo korkattu, niin täyttäköön välipalatehtävänsä.



Aurinkoista tulevaa viikkoa!

lauantai 28. toukokuuta 2016

Tervetuloa kesä!


Ihana vehreä kesä on jo tullut ja edellisestä kirjoituksesta on hävettävän kauan. Jäin pieneen lukujumiin, mutta se on nyt selätetty ;)

Lukujumin aiheutti Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali. Kirja on ilmestynyt 1997 ja suomennettuna ilmestynyt 2000 (Kristiina Rikman). Kirja on voittanut myös Pulitzerin ilmestymisvuonnaan.

Philip Roth oli minulle ihan vieras tapaus ennen tätä. Hän on kuitenkin vahvasti esillä Yhdysvaltojen kirjallisuudessa ja vuonna 2010 on ilmestynyt hänen 31. teoksensa.
Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun vuosien murrokseen pienessä Newarkissa ja amerikkalaisessa yhteiskunnassa ylipäänsä juutalaisesta näkökulmasta. 

Kirja oli aika raskassoutuinen niinkuin ehkä kuvitella saattaa. En ehkä ollut ihan sopivassa mielentilassa tätä lukiessa koska ajoittain tuntui etten saa tästä mitään irti.

Kirjan päähenkilö Seymor Levov on ihailtu nuori baseball-tähti, joka kuitenkin jättää peliuransa ja keskittyy jatkamaan isänsä käsinetehtaassa. Tapahtumien kertojana toimii Nathan Zuckerman, joka muistelee menneitä luokkatapaamisessa, jossa Newarkin pojat ovat jo miltei vanhuksia.

Äärimmäisen tiivistetysti voisi tämän sanoa olevan tarina miehestä, jolla kaikki on täydellisesti nuoresta pitäen. Lahjakas pelaaja, peritty tuottava yritys, seurustelu Miss New Jerseyn kanssa, niin eihän mikään voi mennä vikaan. Mutta tietysti se menee.
Avioliitto ei ole itsestäänselvyys juutalaisen Seymorin ja katolilaisen Dawnin välillä. Pari kohtaa vastarintaa monelta suunnalta. Käsineala ja muutenkin käsityöläisyys teollisuudessa on murroksessa ja laatu ei olekaan enää menestymisen tae. Tehtaita siirretään halvempiin maihin ja työntekijöiden oikeudet puhuttavat.
Vietnamin sota on pinnalla eivätkä kaikki sitä varauksetta pidä oikeutettuna.
Tähän kaikkeen kulminoituu myös Levovin tytär, joka teiniksi kasvettuaan kääntyy vanhempiaan ja etenkin isäänsä vastaan päätyen rikokseen, joka tuhoaa perheen. 

Roth kirjoittaa pitkät rivit yksityiskohtaisesti hansikkaiden valmistuksesta raaka-aineiden käsittelystä lähtien ommelten viimeistelyyn. Nämä kohdat koettelivat kyllä lukijaa ja ajattelin etten pääse tätä ikinä loppuun. 
Mutta näin kirjan luettua ymmärtäisin niin, että kertoja halusi korostaa miten tarkasta ja vaativasta huippuosaamisesta hansikkaiden valmistuksessa päädyttiinkin uuteen aikaan, jossa ei enää haluttukaan hansikkaita ja kuinka vääjäämättömästi ala kulki kohti unohdusta ja halpatuontia. 
Tämähän on erittäin ajankohtaista monella alalla tälläkin hetkellä. Suomessakin kotimainen vaateteollisuus kokenut saman kohtalon.

Samalla kun Seymorin sukupolvien ylittävän elämäntyön alasajoa käsitellään vahvasti on mukana myös perhekriisi.
Miten vaikeaa vanhemman on suhtautua lapseensa, joka hyökkää kaikkia perheen arvoja vastaan ja on valmis tekemään mitä tahansa tuhotakseen ne. 
Mikä saa aikaan sen kaiken? Voiko vanhempien teot vaikuttaa lapsen kehittyessä niin, että hänestä tulee hirviö tai onko se estettävissä? Miten kiltistä ja "normaalista" voi tulla paha vai onko pahuus ollut hänessä aina?
Seymor Levovin tuntema syyllisyys, epäusko ja pelko on raastavaa, mutta nostaa kyllä esiin mielenkiintoisia pohdintoja. 

Kirjasta jäi aika tyhjä olo ja en oikein osaa sanoa mitä ajattelisin siitä. Mielenkiintoisia teemoja ja tervetullutta kritiikkiä amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen arvoja kohtaan nyt ainakin.


Ehkä tämä olisi syytä lukea vielä joskus uudestaan sopivammalla hetkellä (hetkenä, jolloin ei jätski ja auringonpaiste houkuttele kirjansivuja enemmän).

Leppoisaa viikonloppua!