maanantai 31. lokakuuta 2016

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64







Ihan kohta on marraskuu! Lokakuun viimeisen päivän kunniaksi aurinkokin päätti käydä näyttäytymässä. Sääennusteiden perusteella tämä on tyyntä myrskyn edellä, mutta katsotaan mitä loppuviikko tuo tullessaan.
Pimeitä ja harmaita päiviä piristi ehdottomasti Jussi Adler-Olsenin Tapaus 64 (Gummerus 2015, suom. Katriina Huttunen.)
Tapaus 64 jatkaa Osasto Q-sarjaa ja on sen neljäs osa. Carl Mørckia olikin tullut jo vähän ikävä. Hänhän oli se vanhoja selvittämättömiä tapauksia tutkivan Osasto Q:n pomo. On se vaan niin ärsyttävä ja siksi niin kiinnostava. Apureina edelleen tutut Rose ja Assad. Heidän elämästään saadaan tässä taas tietää hieman lisää mutta kuitenkin niin vähän, että herää vain lisää kysymyksiä.

Nete Hermansen on nainen, jonka elämä alkaa murentua jo lapsuudessa hädin tuskin ennenkuin se on ehtinyt alkaakaan. Väkivallan ja monien uskomattoman epäonnisten käänteiden jälkeen hänet lähetetään Sprogøn saareen, jossa hoidetaan yhteiskuntakelvottomiksi leimattuja nuoria naisia. Saari ei ole mikään kesäleiri eikä hoitaminen ole ihan sitä mitä voisi ajatella heidän tarvitsevan.

Myös Mørckia haavoittanut ja hänen kollegansa tappanut tapaus putkahtaa yllättäen esiin.
Kasassa alkaa olla aikamoinen vyyhti kadonneita ihmisiä, eräänlaista rotu-oppia sekä suosiota kasvattava uusi puolue. Vaikka puolueen puolueohjelma on erittäin kyseenalainen ja herättää vastarintaa, on se silti löytänyt kannattajansa ja menossa kohti kansankäräjiä.
Tämän enempää en oikeastaan voikaan sanoa, koska mikään ei ole pahempaa kuin spoilattu dekkari.

Adler-Olsenin tyyli vaan on niin pettämätön tässäkin. Hän on onnistunut jälleen ottamaan mukaan päivän polttavia teemoja politiikasta ja arvotaistelusta mitä parhaillaan monessakin yhteiskunnassa käydään. Hän ei myöskään anna unohtaa historian kauheuksia.
Kirjoissa esille nostetaan usein heikommassa asemassa olevia antamalla heillekin oma ja kuuluva ääni.
Adler-Olsen osaa näpäyttää yhteiskuntakritiikkinsä  mustan huumorin verhoamana alakoukkuna suoraan palleaan.



Kirsu haistaa hyvän dekkarin!

PS. Huomenna 1.11 alkaa Karo Hämäläisen järjestämä kirjahaaste, jossa marraskuun jokaisena päivänä luetaan 30 sivua kaunokirjallisuutta. Haasteen löydät mm. facebookista sekä oheisesta Yle puheen linkistä:  http://yle.fi/radio/ylepuhe/lukuhaaste_puheen_paivassa/8414261
Mukana ollaan!


maanantai 24. lokakuuta 2016

Hanna Weselius: Alma!







Kotimainen kirjallisuus jyrää tällä hetkellä lukupinossani varmaan enemmän kuin koskaan. Johtuen tietysti siitä, että nyt hyviä kotimaisia on osunut kohdalle ennätysmäärä.
Viimeisin on Hanna Weseliuksen Alma!(WSOY 2016). Weselius on toiminut kuvajournalistina, kuvataitelijana ja vapaana kirjoittajana. Hän on taiteen tohtori ja työskentelee valokuvataiteen yliopistonlehtorina. Alma! on hänen esikoisromaaninsa ja se on voittanut WSOY:n ja WSOY:n kirjallisuussäätiön järjestämän Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun.

Alma! oli virkistävän erilainen lukukokemus jo ihan rakenteeltaankin. Mustekalan päänä on Alma Mahler, joka oli itävaltalainen säveltäjä ja taiteilija (1879-1964). Hänellä oli useita aviomiehiä ja rakastajia, mutta tässä hän näkyy enimmäkseen säveltäjä Gustav Mahlerin vaimona. Hän alistuu kylmän, vihamielisen ja välinpitämättömän miehensä varjoon. Miehen, jonka ehtona avioliitolle oli että Alma luopuu omasta säveltäjänurastaan miestänsä tukeakseen.
Alman henki kulkee mukana nykyhetkessä hyvin erilaisten naisten elämässä. Nämä nykyhetken naiset ja muutama mieskin kietoutuvat lonkeroina toisistaan tietämättöminä yhteen. Hahmoja lähestytään monesta eri näkökulmasta ja herutetaan heistä vähän ja juuri kun luulet saaneesi heidät kiinni lähtee kertoja lentoon ja kaikki kiepsahtaa.

Pidin siitä kuinka romaani nosti monta naisiin kohdistuvaa epäkohtaa esille tavalla, jossa kertoja kertoo hirvittävät tapahtumat silminnäkijänä, päivän uutisina. Niitä ei selitellä, ei etsitä seurauksia tai asiaan johtaneita syitä. Kylmät faktat esiin ja ole hyvä lukija,  mieti miten tämän tiedon käsittelet. Muuttavatko uutiset yleensäkin ajatusmaailmaasi ja saavatko ne sinut toimimaan joko ajatuksen tasolla tai konkreettisesti?

Esillä on vahvasti myös julkinen keskustelu naisen määrittelystä. Lähteekö kaikki vieläkin ulkonäöllisistä seikoista, oletko pätevämpi kireällä nutturalla vai blondina heti tyhmä bimbo?
Kaikki kaivetaan esiin, jos olet antanut jopa tahtomattasi kasvosi julkisuudelle. Sen jälkeen olet täysin vapaata riistaa ja kaikilla on oikeus keksiä mitä villeimpiä haukkumasanoja, jolla ulkonäköäsi voi julkisesti nimimerkin takaa solvata. Vaikka asiat riitelisivät, silti ensimmäiseksi kaivetaan nettipalstoilla kehostasi jokainen reikä, aukko ja uloke mikä ikinä voikaan olla viallinen ja epäkelpo ja hyeenat repivät siitä kaiken irti. Asialla ei ole enää merkitystä kun lumipallo on lähtenyt liikkeelle. Tärkeintä on vain kuinka karmeasti se on lihonut ja mitä ihmettä sillä on päällään.

Kirjassa on luomisen tuskaa, onnen etsintää, maailman järjettömyyttä, pahuutta, rakkauttakin..kaikkea sulassa sovussa ja samalla riidassa keskenään. Hämmentävä ja voimakkaita ajatuksia herättävä kirja. Tälläiseenkö maailmaan tytöt kasvatetaan.

Suosittelen, jos kaipaat erilaista, ajankohtaista ja teräväkielistä otetta.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Lopotti






Viime viikon maanantaina oli Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. En päivän hengessä haalinut käsiini Kiveä, mutta suomalaista kirjallisuutta on tullut luettua pitkin viikkoa.
Lukuvuorossa oli Tommi Kinnusen uusin romaani Lopotti (WSOY 2016).
Täytyy myöntää, että kyllä jännitti tarttua siihen. Edeltävä kirja Neljäntienristeys oli niin koskettavan hyvä, että odotukset tätä uutukaista kohtaan oli pelonsekaiset. Mutta odotukset tuli lunastetuksi 100%:sti.

Olisihan se hienoa jos osaisin kuvailla romaanin mukavasti juoksevia rakenteita ja soljuvaa kieltä tarkoin analyysein, mutta ei, sitten tämä ei olisi minun juttuni. Minulle tärkeintä kirjoissa on niiden luomat mielikuvat, tunnetilat ja mahdollisuus samaistua. Kokea olevansa joku toinen tai lukea kaltaisestaan. Kokea elävänsä toisessa ajassa ja paikassa. Itselleni kirjoista jäävät mieleen niiden synnyttämät tunnetilat eikä niinkään niiden tekninen taituruus mitä minulla ei ole edes kykyä arvioida. Tunteiden, järjestä viis, haluan välittyvän myös tänne ja olevan blogini punainen lanka. Joten tunteisiin siis.

Lopotissa palataan Neljäntienristeyksen sukuun ja etenkin tytär Helenaan. Miten hän koki lapsuuden suvun voimahahmojen  keskellä ja miten elämä yksin Helsingissä sujuu.
Ollaan myös ajassa, jossa suvun lapsenlapset alkavat olla aikuisia.

Lopottikin on edeltäjänsä tavoin viiltävän tarkkanäköistä kuvausta historian, kylmyyden, rakkaudettomuuden ja yksinäisyyden vaurioittamista kohtaloista.
Sokean Helenan taistelu ihmisarvoisen ja itsenäisen oman elämänsä herruudesta on niin liikuttavaa, että pala nousee kurkkuun.

Kinnunen on jäätävän hyvä kuvailemaan ihmisten julmuutta ja ennakkoluuloisuutta normista poikkeavaa kohtaan. Erilaiset vammat ja rajoitteet ovat syy olettaa ettei ihmisestä millään muullakaan saralla ole mihinkään. Miksi antaa mahdollisuus opiskeluun ja opastaa, kun ei heistä kuitenkaan tule mitään.
Suomalaiset kunnostautuvat kyllä tässä tekopyhyydessä. Aika ajoin paheksutaan syvästi vanhustenhuollon tilaa, lastensuojelun ongelmia tai resurssien pulaa kuntoutustoiminnassa. Mutta kun pitäisi ruveta sanoista tekoihin alkaa perääntyminen, syitä ja syyllisiä löytyy lukematon määrä ja pääasia on ettei vaan mikään tule minun takapihalleni ja minun silmieni eteen.

Lapsenlapsista Lopotissa kerrotaan Tuomaksesta, joka kamppailee oman seksuaalisuutensa kanssa. Tai hän ei kamppaile, hän tietää mitä on ja mitä haluaa olla. Mutta muut eivät näe asiaa yhtä helposti. Papasta ei puhuta ja vähistä tiedoista mitä hänestä tihkuu herää vain lisää kysymyksiä. Mikä sai papan päätymään omaan ratkaisuunsa ja ovatko he Tuomaksen kanssa samanlaisia.
Tuomaksen hyväksynnän ja rakkauden kaipuu koskettaa. Miten jälleen muut ihmiset määrittävät mikä on oikea tapa elää, kuka saa rakastaa ja miten.
Tuomaksen onni on elää nykyaikana toisin kun pappansa.  Mutta ei se helppoa ole vieläkään.

Jotta kaikki ei olisi niin lohdutonta niin onneksi uusi sukupolvi irroittautuu suvun vanhoista kahleista. Ne ovat edelleen olemassa, mutta eivät hallitse tässä hetkessä elävien perheitä. He pystyvät puhumaan ja rakastamaan ja tuntevat toisenlaista yhteenkuuluvuutta. Kylä muuttuu eikä vanhoja asioita ole enää monikaan muistelemassa.
Toivo paremmasta herää, mutta se on vielä kovin hauras ja murskaantuu herkästi. Kirjan loppu saa sen alusta asti kutittavan palan kurkusta nousemaan ja kyyneleet silmäkulmaan.

Tommi Kinnusen molemmat kirjat ovat sellaisia, jotka saavat oman paikkansa kirjahyllystäni. Siellä ne saavat odottaa myös tyttäreni kasvavan ja toivon hänen ne lukevan, koska sieltä löytyy paljon sellaista sielunmaiseman historiaa, jota hänenkin suvustaan löytyy.





maanantai 3. lokakuuta 2016

Kirkkaus




Se on jo lokakuu! Syksy on mennyt kyllä hurjaa vauhtia ja ihanaa että säät ovat olleet näin loistavia. Kaunista ruskaa ja leutoja päiviä.
Viime päivinä on tullut luettua monta hyvää kirjaa, nyt yritän niistä saada mahdollisimman pian muutamat sanat tänne.
Kotikirjastooni Riihimäelle on ilokseni ilmestynyt pikalainahylly, josta siis saat lainata kirjan viikoksi ilman uusimis- tai varausmahdollisuutta. Sieltähän bongasin heti lukuun Riitta Jalosen uuden romaanin Kirkkaus (Tammi 2016). Tästä saankin sopivasti Helmet- haasteeseen kohdan 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

En ole aiemmin lukenut häneltä muita kirjoja, vaikka tämä uusin on jo kahdestoista.
Tilanne on kyllä korjattava, koska Kirkkaus oli erittäin mielenkiintoinen.
Kirkkaus on kuvaus uusiseelantilaisen Janet Framen elämästä vuosina 1924-1963. Hän oli kirjailija, jonka lapsuutta varjosti molempien siskojen hukkuminen sekä veljen sairaus. Perhe eli köyhyydessä ja herran nuhteessa eikä Janetilla ollut juurikaan ystäviä. Häntä hyljeksittiin likaisuuden ja resuisten vaatteiden vuoksi. Kruununa vielä hänen hiuksensa, pelottava punainen linnunpesä, jonka täytyy olla paholaisen tekosia, ainakin isän mielestä.
Paholaisen syytä oli myös veljen sairastuminen ja oikeastaan kaikki epäonni, joka heitä koettelee.
Janetin mieli lähtee uusille tuntemattomille raiteille ja pään sekasorto pyörii lukuisina sanojen pyörremyrskyinä. Kirjoittaminen on ainoa mahdollisuus saada käsitellä siskojen menetyksen tuskaa ja syyllisyyttä veljen kohtalosta. Pyörremyrsky pään sisällä tuntuu jo oireina punaisissa hiuksissa, jotka elävät omaa elämäänsä
Janetin on saatava sanat paperille, pois sekoittamasta lisää. Hän ei voi vastustaa niitä eikä haluakkaan. Niitä ei voi hallita eikö pakottaa. Ne vain soljuvat kuin lähteestä.
Siskojen järkyttävä kohtalo saa hänetkin hukkaamaan halunsa elää ja toivomaan kuolemaa, koska tulevaisuutta ei ole. Mieli kertoo hänelle kummallisia asioita ja saa hänet välillä ahdistumaan paniikin valtaan.
Ennen pitkää Janet Frame päätyy psykiatriseen sairaalaan, jossa hänellä todetaan skitsofrenia.
Ensimmäinen sairaala ei ole sairaala, vaan sen niminen kauhutalo, jollaista paikkaa ei toivoisi kenelläkään.
Janet kuitenkin kirjoittaa elämästään ja kokemuksistaan, vaikka hänen olemassaolonsa on koko ajan vaakalaudalla. Välillä sanojen tulva tyrehtyy, mutta yleensä jokin muutos saa aina aikaan uuden käynnistymisen ja sanoja alkaa tipahdella.
Vuosien ja kahdensadan sähköshokki hoidon jälkeen hänet todetaan diagnosoidun aiheetta skitsofreenikoksi. Sitä hän ei ole. Hoidon ja avun tarpeessa kyllä, muttei lobotomian.

On aivan uskomatonta, että kaikkien käsittämättömien kärsimysten (jotka osa tietysti ovat olleet sen aikakauden tietämyksen mukaan pätevää hoitoa) aikana hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan. Ja kirjoittamaan vielä niin hyvin, että hänen kirjojaan halutaan julkaista ja ne saavat lukijoita useassa maassa. Tämän kirjan myötä on kyllä pakko lukea ainakin hänen kirjoittamansa omaelämäkerta.

Minua kiehtoo paljon kaikki mielen koukerot ja varsinkin se mikä sen saa järkkymään ja miten. Mitenkään en halua ihannoida mielisairauksia, vaan ne ovat mielenkiintoinen osoitus siitä miten uskomatttoman monimutkainen kokonaisuus päässämme on. Mikä loppujen lopuksi on mielenvikaisuutta ja mikä vain erilaisuutta. Kuka määrittelee sinut epänormaaliksi ja eristää epäsopivana yhteiskuntaan.
Kuka loppujen lopuksi on hullu?!

Jalosen kirja oli monisäikeinen ja osin niin kiemurainen, että välillä hengästytti pysyä mukana. Mutta sellainenhan ihmismieli on; kiemurainen sokkelo, jonka perässä on välillä mahdotonta pysyä mukana.
Kaunis ja liikuttava kirja.

Aurinkoista uutta viikkoa!