Kirkkaus

Se on jo lokakuu! Syksy on mennyt kyllä hurjaa vauhtia ja ihanaa että säät ovat olleet näin loistavia. Kaunista ruskaa ja leutoja päiviä.
Viime päivinä on tullut luettua monta hyvää kirjaa, nyt yritän niistä saada mahdollisimman pian muutamat sanat tänne.
Kotikirjastooni Riihimäelle on ilokseni ilmestynyt pikalainahylly, josta siis saat lainata kirjan viikoksi ilman uusimis- tai varausmahdollisuutta. Sieltähän bongasin heti lukuun Riitta Jalosen uuden romaanin Kirkkaus (Tammi 2016). Tästä saankin sopivasti Helmet- haasteeseen kohdan 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

En ole aiemmin lukenut häneltä muita kirjoja, vaikka tämä uusin on jo kahdestoista.
Tilanne on kyllä korjattava, koska Kirkkaus oli erittäin mielenkiintoinen.
Kirkkaus on kuvaus uusiseelantilaisen Janet Framen elämästä vuosina 1924-1963. Hän oli kirjailija, jonka lapsuutta varjosti molempien siskojen hukkuminen sekä veljen sairaus. Perhe eli köyhyydessä ja herran nuhteessa eikä Janetilla ollut juurikaan ystäviä. Häntä hyljeksittiin likaisuuden ja resuisten vaatteiden vuoksi. Kruununa vielä hänen hiuksensa, pelottava punainen linnunpesä, jonka täytyy olla paholaisen tekosia, ainakin isän mielestä.
Paholaisen syytä oli myös veljen sairastuminen ja oikeastaan kaikki epäonni, joka heitä koettelee.
Janetin mieli lähtee uusille tuntemattomille raiteille ja pään sekasorto pyörii lukuisina sanojen pyörremyrskyinä. Kirjoittaminen on ainoa mahdollisuus saada käsitellä siskojen menetyksen tuskaa ja syyllisyyttä veljen kohtalosta. Pyörremyrsky pään sisällä tuntuu jo oireina punaisissa hiuksissa, jotka elävät omaa elämäänsä
Janetin on saatava sanat paperille, pois sekoittamasta lisää. Hän ei voi vastustaa niitä eikä haluakkaan. Niitä ei voi hallita eikö pakottaa. Ne vain soljuvat kuin lähteestä.
Siskojen järkyttävä kohtalo saa hänetkin hukkaamaan halunsa elää ja toivomaan kuolemaa, koska tulevaisuutta ei ole. Mieli kertoo hänelle kummallisia asioita ja saa hänet välillä ahdistumaan paniikin valtaan.
Ennen pitkää Janet Frame päätyy psykiatriseen sairaalaan, jossa hänellä todetaan skitsofrenia.
Ensimmäinen sairaala ei ole sairaala, vaan sen niminen kauhutalo, jollaista paikkaa ei toivoisi kenelläkään.
Janet kuitenkin kirjoittaa elämästään ja kokemuksistaan, vaikka hänen olemassaolonsa on koko ajan vaakalaudalla. Välillä sanojen tulva tyrehtyy, mutta yleensä jokin muutos saa aina aikaan uuden käynnistymisen ja sanoja alkaa tipahdella.
Vuosien ja kahdensadan sähköshokki hoidon jälkeen hänet todetaan diagnosoidun aiheetta skitsofreenikoksi. Sitä hän ei ole. Hoidon ja avun tarpeessa kyllä, muttei lobotomian.

On aivan uskomatonta, että kaikkien käsittämättömien kärsimysten (jotka osa tietysti ovat olleet sen aikakauden tietämyksen mukaan pätevää hoitoa) aikana hän kuitenkin pystyy kirjoittamaan. Ja kirjoittamaan vielä niin hyvin, että hänen kirjojaan halutaan julkaista ja ne saavat lukijoita useassa maassa. Tämän kirjan myötä on kyllä pakko lukea ainakin hänen kirjoittamansa omaelämäkerta.

Minua kiehtoo paljon kaikki mielen koukerot ja varsinkin se mikä sen saa järkkymään ja miten. Mitenkään en halua ihannoida mielisairauksia, vaan ne ovat mielenkiintoinen osoitus siitä miten uskomatttoman monimutkainen kokonaisuus päässämme on. Mikä loppujen lopuksi on mielenvikaisuutta ja mikä vain erilaisuutta. Kuka määrittelee sinut epänormaaliksi ja eristää epäsopivana yhteiskuntaan.
Kuka loppujen lopuksi on hullu?!

Jalosen kirja oli monisäikeinen ja osin niin kiemurainen, että välillä hengästytti pysyä mukana. Mutta sellainenhan ihmismieli on; kiemurainen sokkelo, jonka perässä on välillä mahdotonta pysyä mukana.
Kaunis ja liikuttava kirja.

Aurinkoista uutta viikkoa!

Pullopostia

Syksyn kuutamon hohtoisiin iltoihin sopii dekkarit täydellisesti. Keplerin lisäksi kirjastossa haaviin tarttui Jussi Adler-Olsenin Pullopostia (Gummerus 2014, suom. Katriina Huttunen), joka on kolmas osa Osasto Q- sarjaa.
Sarjahan käsitteli osastoa, joka tutkii vanhoja selvittämättömiä rikoksia ja jota johtaa kohtalaisen kusipäinen ja työtä vieroksuva apulaispoliisikomisario Carl Mørck. Toki hän työnsä hoitaa hyvin sitten, kun se sattuu kiinnostamaan ja päiväunet on otettu.

Muutenkin koko osasto Q on hieman hyljeksitty ja välttämätön paha poliisitalolle. Tiimissä on vain kolme jäsentä, joista kaikki ovat kohtalaisen omalaatuisia persoonia. Tämä tekeekin näistä mielestäni niin hyviä, heistä kukaan ei ole mikään täydellinen kiillotettu sankaripoliisi vaan enemmän ja vähemmän kuolevaisia. Osia voi lukea erikseen, mutta olennaisia viittauksia menneisiin tapahtumiin on sen verran ettei kannata.
Pidän ihan hulluna näistä tanskalaisen Adler-Olsenin kirjoista ja se onkin Lars Keplerin ja Kristina Olhssonin kanssa ehdottomasti omassa kärkikolmikossani uudemmista pohjoismaisista dekkareista.
Pullopostia on myös ollut palkintoraatien mieleen, koska se on voittanut mm. Lasiavain-palkinnon vuonna 2010 eli vuoden parhaan pohjoismaisen dekkarin palkinnon.

Pullopostia on jälleen sitä taattua laatua. Kuvottavia rikoksia ja piinaavaa jännitystä. Kirjan 551 sivua hujahtaa siivillä. Kirjailijalla on myös silmää osuvalle mustalle huumorille, jota kieltämättä tarvitaan kaikkien raakuuksien keskelle.
Kirjassa on yhdistetty itselleni kaksi pahinta "rikostyyppiä". Ensimmäinen on lapset ja heihin kohdistuva fyysinen ja henkinen väkivalta ja julmuus. Tässä se kohoaa vielä potenssiin 10, koska mukaan astuu uskonlahkot ja heidän harjoittamansa "kasvatus". Sydäntä raastaa pienet lapset, joita omat vanhemmat pelottelevat  kuoliaaksi Jumalan vihalla. Ja Jumala ei koskaan ole mikään lempeä tapaus, vaan se, joka systemaattisesti hakkaa synnit sielusta ja ruumista pihalle. Ja mikään sille ei riitä. Se ei anna anteeksi eikä varsinkaan tunne armoa. Jumalaahan ei tietenkään koskaan näy, vaan teot aina toimeenpanee hänen nöyrin seurakuntalaisensa.
Sen enemmän menemättä omiin vakaumuksiini ei minkään jumalallisen olennon kuulu aiheuttaa pelkoa, kärsimystä ja murtuneita luita.

Hyvänä kakkosena tulee parisuhdeväkivalta. Yksiä pahimpia julmuuden muotoja on saada toinen ihminen niin alistettua, että olet onnistunut nujertamaan hänen itsetuntonsa ja uskon kykyyn pärjätä enää koskaan itsenäisesti. Jäljellä on raunio, joka tekee kaikkensa ettei puoliso vaan hermostuisi ja antaisi taas opetusta.
Yritän olla sortumatta vihapuheeseen, jota joka tuutissa tällä hetkellä vilisee, mutta saan purra kieleen ja lujaa, etten julista mihinkä nämä näiden lajien rikolliset  mielestäni saisi upottaa.

Adler-Olsen osaa kirjoittaa erittäin tunteisiin menevästi (tai sitten käyn vaan itse ylikierroksilla näistä aiheista) ja toisaalta erittäin uskottavasti.  Tutkijoiden työn voisi kuvitella olevan aikalailla tuon kaltaista, joskin ehkä kaikki Mørckin tempaukset eivät menisi tosielämässä läpi.

Hahmoihin pääsee niin sanotusti nahkoihin niin syvälle, että verenpaineet nousee halusta päästä puolustamaan uhreja sadistista murhaajaa vastaan. Uhrien epätoivo ja halu pelastua on niin käsin kosketeltavaa, että se saa lukijaparan tuskanhien pintaan.
Mutta siksipä juuri nämä ovat niin loistavia.

Tähän kirjaan, tekstiin ja hetkeen:  Adele ja River Lea.

Kaunista viikonloppua!

Playground

Lars Keplerin uusin romaani Playground (Tammi 2016) on luettu erinäisten haasteiden jälkeen (kirjassa onkin varaus->liian vähän aikaa ->ei voi jättää kesken ->missä lähin kirjakauppa). Olen aiemmin jo kirjoittanutkin olevani ehdoton Kepler-fani. Joona Linna-dekkarit ovat yksiä parhaimpia jännityksen nostattajia mitä tiedän.
Siksi olikin kiva suurella mielenkiinnolla tarttua tähän uutukaiseen.
Etukäteen tiedossa oli, että Joona Linnasta ei tässä enää kerrota ja teos on ihan oma tarinansa.

Ja niin se kyllä olikin. Nyt ollaan sodassa maanpäällisessä helvetissä eikä kuolemakaan tuo helpotusta ja ikuista rauhaa. Päinvastoin.
Kepler on lähtenyt uusille urille ottamalla mukaan "perinteisien" murhaajien mukaan yliluonnollisempia näkökantoja.
Mihin joudumme kuoltuamme ja ymmärrämmekö itse olevamme kuolleita?
Kuoleman kohdatessa kerrotaan näkyvän valoa tunnelin päässä, mutta onko se sittenkään taivaallinen paratiisi pilvien keskellä? Tässä tapauksessa ei.

Jasmin Pascal-Anderson on luutnantti, joka haavoittuu pahasti Kosovossa. Hänen sydämensä on ollut pysähtyneenä ja toipuessaan hän alkaa hourailemaan käynnistään tuonelan satamassa, jonne kuolleet joutuvat. Luutnantin katsotaan olevan psykoosissa ja hän joutuu pakkohoitoon.

Jasmin myöhemmin vapautetaan hoidosta ja hän  jatkaa elämäänsä miehensä kanssa kohti elämänhallinnan menettämistä. Muistot menneestä piinaavat ja Jasmin yrittää aloittaa uuden elämän sihteerin työssä ja jättää sotilasuran. Uutta toivoa ja suunnan muutosta tuo heille syntyvä poika.

Elämä kuitenkin osoittaa jälleen julmuutensa ja pojan henki on vaarassa. Jasminin mieleen palaa kuolleiden satama. Jos se onkin oikeasti olemassa. Hän on suunniltaan pelosta, koska poika ei tule selviämään yksin satamassa.

Kirja on alusta loppuun niin synkän sysipimeää, että haluaisi sen pian loppuvan. Mutta sitä on pakko ahmia, jotta tietää onko kaikki tosiaan niin lohdutonta ja kääntyykö mikään hyväksi.

Ei paljon painajaismaisempaa ajatusta voisi keksiä, kuin se ettei kuolemakaan toisi helpotusta ja rauhaa ihmiselle. "Tuonelassa" olisikin vastassa vain lisää sotaa ja kärsimystä. Valta mielipuolisilla terroristeilla, jotka alistaisivat heikoimmat ja teloittaisivat vastustajansa. Siellä olisi myös niin suurta välinpitämättömyyttä, että viattomien kidutus ja teloitus on parasta viihdettä. Vedonlyönnin kohde on kuinka kauan ihminen kestää.

Ai mutta sehän on todellisuutta monessa maassa, tässä elämässä ja tällä hetkellä.

Kepler fanitukseni vahvistui entisestään.

Iloista kansainvälistä lukutaidon päivää!

Mikä olisikaan parempaa, kuin viettää päivää lukemalla juuri uuden lukutaitoisen kanssa Aino Havukaisen ja Sami Toivosen uutta Tatu ja Patu kirjaa :)

http://www.unric.org/fi/paeaesihteerin-lausunnot-ja-viestit/12085

Neljäntienristeys

Syyskuu on nyt sitten täällä ja aloitetaan se lupaamallani kotimaisella kirjallisuudella. Ensimmäinen on Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (WSOY 2014).
Neljäntienristeys kertoo Mariasta, pitäjänkätilöstä, ja hänen suvustaan eri aikakausina. Ajassa liikutaan vuodesta 1895 vuoteen 1996 asti pohjoisen karussa maaperässä.

Alku on dramaattinen kamaline synnytyksineen. Mitä muutakaan voi odottaa 1900- luvun alun synnytyksiltä, ne tapahtuvat kotona, lääketieteessä ollaan missä ollaan ja olot köyhyydessä ovat alkeelliset. Jos ja kun hankaluuksia ilmenee niin ne harvemmin päättyvät hyvin.

Kinnunen kuvailee järkyttävän uskottavasti kätilön työtä tuolta ajalta. Niin hyvin, että se saa melkein voimaan pahoin.
Itsenäinen ja itsensä elättävä nainen on kauhistus. Kätilönä häntä tarvitaan vaikeissa tapauksissa henkien pelastamiseksi, mutta muuten varsinkin miehet paheksuvat häntä. Etenkin hänen ylpeytensä vuoksi.
Sukupolvia syntyy lisää ja sotavuodet tuovat uusia tuskan lähteitä. Evakkoon on lähdettävä ja kaikki entinen on jätettävä taakse. Suvun naiset ja vähäiset miehet eivät puhu. Kaikki suru, tuska, epätoivo ja toivo paremmasta elämästä pidetään sisällä. Kaikki se kasaantuu vuosien saatossa äideiltä tyttärille ja kaikkien sisällä kasvaa selittämättömän pahan olon muuri. Toivoa on turha ylläpitää.

Aluksi ärsyynnyin siitä, että miksi taas suomalainen nainen kuvataan katkeraksi, puhumattomaksi ja ilkeäksi noidaksi. Nainen olevinaan rakastaa lapsiaan, mutta ne ovat kuitenkin vain taakka, joka syntyy väkisin maailmaan. Miehet ovat välttämätön paha, joiden pitää rakentaa talo ja tuoda leipä. Häpeän pelko on niin kaikensyövä, että on parempi odottaa vain hiljaa kuolemaa ja pääsyä taivaaseen. Aika on ollut kovaa tottakai, mutta eikö mitään hyvää?

Mitä enemmän kirjaa luin ärsytykseni väheni ja  mieleeni tuli mummoni (hän ei kyllä ollut kätilö). Hänkin joutui jättämään kaiken sodan tieltä, koki menetyksiä ja kärsimyksiä mahdollisesti paljonkin, mutta ei valittanut eikä puhunut juuri  koskaan näistä asioista.
Suomalaiseen perimään on iskostunut syvälle ajatus siitä, että on pärjättävä vaikka väkisin, yksin. Heikkoutta ei saa näyttää eikä sitä saa tunnustaa. Avun pyytäminen toiselta on häpeällistä, vaikka se olisikin vain henkistä tukea.
Ja mitä tulee puhumattomuuteen, se on hengissä vielä myös näin vuonna 2016. Tunnistan sen itsessänikin, olen huono puhumaan tunteista ja tunne siitä, ettei ole koskaan riittävän hyvä kulkee monesti mukana.
Neljäntienristeys jäi mieleen myllertämään ja teki sinne pieniä pesiä, joita joutunee makustelemaan hyvän tovin.


Huomenna etsin käsiini Lopotin.

Kuuleeko kukaan?

Elokuun viimeinen päivä oli ihanan lämmin ja aurinkoinen. Ei sitä millään haluaisi päästää kesästä irti!
Viimeiset lämpimät päivät kului Marian Keyesin Kuuleeko kukaan? (Tammi 2007,suom.Liisa Laaksonen)  kanssa.
Marian Keyesiin voi aina luottaa. Kuten aiemmin olen jo kirjoittanutkin, niin hänen kirjansa ovat juuri sopivaa luettavaa viihteen nälkään.
Tosin tämä Kuuleeko kukaan? ei ehkä ollutkaan niin paljon täydellisen miehen, täydellisen työpaikan ja täydellisen elämän metsästystä.

Kirjassa Anna Walsh on kotonaan vanhempiensa luona Irlannissa ja hän on niin pahoin loukkaantunut, ettei pysty käymään edes wc:ssä ilman apua. Vähän poikkeava aloitus aiempiin kirjoihin nähden herätti kiinnostuksen heti.
Mitä Annalle on tapahtunut ja missä? Missä hänen miehensä on ja onko hän muuttanut takaisin vanhempiensa luokse ja jos niin, miksi herran tähden? Kirjailijan edeltävissä kirjoissa Naura,Claire Naura, Rachelin loma ja Enkelit kerrotaan Walshin perheen sisaruksista, joihin tämä Annakin kuuluu. Tyypit siis tuttuja jo ennestään.

Tarina alkaa avautumaan mukavan hitaasti ja sisältää yllättävän surullisia ja koskettaviakin käänteitä.
Tottakai mukana on tutun kaavan mukaista romantiikkaa, shoppailua ja ilmaista kosmetiikkaa.
Eihän se muuten olisi Keysia ollenkaan.
Virkistävää, että hän on vaihteeksi kirjoittanut takaumien avulla ja ottanut vakaviakin teemoja mukaan. Tästäkin kirjasta tulee eräs elokuva mieleen, mutta jätän sen sanomatta, koska siitä seuraisi juonipaljastus ikäänkuin vahingossa ja siihen en halua sortua.

Tykkään muutenkin, että hän useimmiten sijoittaa kirjansa jollainlailla myös Irlantiin. Irlantiin haluaisin jonain päivänä matkustaa. Sen luonto ja kulttuuri kiinnostavat ja miksei ne kuuluisat pubitkin. Sitä odotellessa ei auta kun kuvitella Gerard Butler (hän tosin taitaa olla skotti, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin) samoilemaan Killarneyn kansallispuistossa :D

Ajattelin tämän kirjan olevan vain sivupolku Helmet -haasteen lukua ajatellen, mutta siitähän löytyykin kohta Kirjan nimi on kysymys, joten senkin saisi täytettyä. Koska olen jo Marian Keyesin laittanut kohtaan 30. Viihteellinen kirja, en halua käyttää samaa kirjailijaa useampaan kohtaan. Eihän sillä nyt oikeasti ole mitään väliä, mutta mieluiten jokaiselle kohdalle omansa.

Nyt on korkea aika lukea pitkästä aikaa kotimaista kirjallisuutta ja siihen valikoitui Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (olenkin varmaan viimeisiä hämäläisiä, joka sitä ei ole lukenut).

Tervetuloa syksy!

Mamma mia!

Olen löytänyt "uuden" lempikirjailijan!
Luin muistaakseni joskus viime talvena kirjan Minä en pelkää. Sen on kirjoittanut Niccolò Ammaniti (Otava 2004, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Ammaniti on italialainen kirjailija (s. 1966), jonka kirjat ovat keränneet mainetta ja kunniaa niin Italiassa kuin muuallakin.
En muista mistä kirjan olen saanut, mutta se oli kauheasta tarinastaan huolimatta mielettömän hyvä. Yksi yö(vuoro :D) meni sitä lukiessa, mutta kirjaa ei vain voinut laskea käsistään. Siitä tuli niin voimakas puistatus ja epäusko, että teki mieli mennä herättämään kaikki työkaverit ja kertoa, että oletko kuullut tätä. Kirjan teemat pyöri päässä päiväkausia. Siitä on myös tehty elokuva, jota en ole nähnyt enkä ehkä taida pystyä sitä katsomaankaan.
Joten siis kun viimeksi kirjastossa bongasin hyllyn reunalla norkoilevan Ammanitin Juhla alkakoon (Otava 2011) tuli pakottava tarve lukea se heti!

Eikä tarvinnut pettyä! Vaikkakin Juhla alkakoon on kyllä täysin erilainen kuin Minä en pelkää.

Homma lähtee liikkeelle Mantosista, joka on saatananpalvojaryhmä Abaddonin petojen johtaja. Tullakseen  maailmankuuluksi ja pelätyksi johtajaksi pitäisi keksiä jotain todella ennenkuulumattoman saatanallista. Sehän ei olekaan perheenisälle ihan kaikkein helpointa. Hän on vaarassa jäädä seuraajineen suurempien ja maineikkaimpien lahkojen varjoon.

Yhtälailla kirjailija Fabrizio Ciban pitäisi kirjoittaa uusi menestysromaani. Edellisestä on jo vuosia ja pelko ihmisten unohtamisesta on kestämätön. Jo ensimmäisiltä sivuilta mielessä alkaa pyöriä Paolo Sorrentinon elokuva Suuri kauneus. Jatkuvat juhlat ja näyttäytyminen oikeissa piireissä on kuin suoraan elokuvasta.

Tulee hetki jolloin roomalainen miljonääri päättää järjestää vuosisadan mahtavimmat bileet. Paino sanalla mahtavat. Juhlissa pitää kaikki olla mahdollisimman överiä, rahalla ei ole mitään väliä eikä kukaan saa ajatellakaan jättävänsä niitä väliin. Miten sitten saatananpalvojat, kirjailija ja miljonääri toisiinsa liittyvät ovat tämän kaiken solmuinen punainen lanka.

Ammanitilla on mielestäni uskomaton kyky kehitellä sellaisia juonenkäänteitä, että ei voi kuin hämmästellä. Ihan kuin koko kirja olisi  liskojen yön painajaista, joka on niin oudon kauhistuttava että pelkäät sen olevan totta. Ja se vain pahenee mitä pidempään yö jatkuu.
Tapahtumat ovat niin unenomaisia,ettet tiedä ollaanko tässä nyt oikeasti sittenkin hereillä vai unessa.
Kirjailija ei mielestäni sorru kuitenkaan liialliseen kikkailuun eikä pyri tarkoituksellisesti mahdollisimman paljon sekopäisyyteen. Uni vaan sattuu jatkumaan ja muodostaa mitä ihmeellisimpiä lonkeroita.

Periaatteessa kirja on mainiota satiiria julkkispiireistä ja nykymaailman pohjattomasta itsekkyydestä. Kirjassa on myös raakuutta ja väkivaltaa, niin ihmisiä kuin eläimiäkin kohtaan, ei liikaa kuitenkaan. Mutta tämä oli kuitenkin huomattavasti kepeämpi kuin tuo Minä en pelkää, siinä raakuus ja pahuus ihmisen toimesta oli niin voimakasta, että tunsin suoranaista raivoa sitä lukiessani.

Tällä kirjalla saan Helmet-haasteeseen kohdan kirjassa juhlitaan. Luen Helmet-haasteen facebook sivuilta lukijoiden vinkkejä eri kohtiin ja huomasin siellä mainittavan, että tämä soveltuu myös kohtaan olympialaisista kertova kirja. Olin jo lukemassa kirjaa pitkälti yli puolivälin ja ajattelin mielessäni, että mitä siellä oikein niin lukee, eihän tämä olympialaisiin liity mitenkään. Mutta kappas kyllä, niin uskomattomalta kun se alun perusteella vaikuttaa, siihenkin aiheeseen päästään.

Jos se ei tästä hehkutuksesta vielä nyt välittynyt niin suosittelen ehdottomasta lukemaan molemmat! Minulla on jo odottamassa Ammanitin Taivaan ja maan väliltä. Sitä täytyy nyt vähän säästellä, joten luin Marian Keysin Kuuleeko kukaan? Siitä sitten aatoksia seuraavaksi.

Tunnelmallisia elokuun iltoja!